Liike on lääke

Mä oon viimeisimmät blogitekstit päivittänyt tyylillä pätkäsitä-pätkätätä, mutta laitetaas pieni kuulumispäivitys myös valkoisten poikien osalta. Pojille kuuluu hyvää, ja Ykän kohdalla voin ilokseni sanoa että jopa yllättävän hyvää! Olin nimittäin Pätkän kotiutuessa hiukan huolissani että miten rakas, vaivainen, kankea dinosaurukseni pärjää kun pieni pyörremyrsky tulee taloon riivaamaan sitä, ja kipeytyyköhän Ykä kovin... Ennakkoon nimittäin tiesin että Ykän lempeällä luonteenlaadulla se sallii Pätkälle melkein mitä tahansa, ja niin se on tehnytkin.
Pentu on roikkunut Ykän poskivilloissa, kaulanahassa ja korvissa taukoamatta, hyppinyt Ykän päälle ja kiivennyt sen kyljen päälle hyppimään kun se nukkuu. Ja Pätkän ollessa ihan pieni Ykä lempeänä nallena pyöritti pentua etutassuissaan kuin karhu poikastaan. Minä olen ruvennut pikkuhiljaa miettimään että milloinkohan tuo Ykä meinaa jotkut rajat asettaa tenavalle, mutta ainakaan vielä se ei ole niin tehnyt. Eiköhän sekin päivä kuitenkin tule. Vinski sen sijaan sanoi heti ensimmäisenä aamuna Pätkän ängetessä sen ruokakupille ahmimaan, että kuules kääpiö, seuraavasta lähtee sitten pää. Ja Pätkä tietää rajansa Vinskin kanssa varsin erinomaisesti, joten yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin kaikilta osin.

Koska kasvavan pennun pitää saada ei-liian-rankkaa, mutta monipuolista liikuntaa jaksamisensa mukaan, ja sama pätee tällä hetkellä Ykään, olen käynyt viimeisen kuukauden melkein päivittäin pari kertaa päivässä läheisessä metsässä teollisuusalueen keskellä juoksuttamassa koiria. Oma vaivansa tästä on siten, että sinne periaatteessa pitää mennä autolla, sillä paikalle menee vaan asfalttitietä sen verran pitkään, että en halua Ykää sinne kävelyttää. Autolla myös metsään pääsee nopeammin, kävellen siinä menisi aikaa reilummin. Toki helpompi olisi lähteä ovesta ulos ja hihnalenkille, mutta tuo metsään meno on paljon mukavampaa. :)
Reitti, jonka yleensä kierrän, on ehkä n. 750m pitkä, joka tuntuu olevan juuri sellainen optimi tämänhetkiseen tilanteeseemme kertarundina. Ykälle se on juuri sopiva kertalenkki haisteluineen ja puuhasteluineen, ja samalla matkalla Pätkä kerkiää hillua ja rallittaa pitkin mättäitä juuri itselleen sopivan määrän, ja silti lenkki on niin lyhyt että pentu ei riehu itseään ihan tainnoksiin sen aikana. Ja Vinski ehtiikin sitten lenkin aikana viihdyttää itseään juoksemalla tarpeelliseksi kokemansa määrän edestakaisin. Varmaan pitäisi joskus asentaa Sports Tracker Vinskiin kiinni ja katsoa millaisen matkan se painelee edestakaisin kaahaten sillä välin kun minä käppäilen rauhassa polun ympäri, Ykä nuuskii ja pissii joka puunjuuren ja Pätkä rallittaa pusikoissa. Tämän perus aamu/iltarundin lisäksi tietysti treenaillaan, suoritetaan pikkupissat aamuisin ja iltaisin hihnassa tuossa lähipuistossa ja kuljetaan ties missä metsissä (ja kesällä tietty käytiin uimassa), ja laskettelumäessä. Joka tapauksessa tuntuu että nyt kun päivittäiset pari hihnalenkkiä kun on korvattu tällä melko lyhyehköllä metsärundilla, on Ykä ollut todella hyvässä kunnossa, vaikka varmasti kuljettu metrimäärä on ehkä saattanut vähentyä jos verrataan hihnalenkkeihin. Tuolla meidän reitillä on kuitenkin kiviä, juurakoita, notkelmia ja kaikenmoisia mättäitä, ja se selvästi sopii Ykälle paljon paremmin kuin mikään hihnassa hiihtäminen. Tottahan minä tämän tiesin jo muutenkin, mutta yllätyksenä on tullut kuinka pienellä vaivalla on saatu aikaan iso muutos Ykän kunnossa ja hyvinvoinnissa. Toki varmasti pennun tulo taloon on virkistänyt myös Ykän mieltä, mutta pakko oli silti kirjoittaa, miten suuri etu tällä lyhyehköllä, päivittäisellä metsäkävelyllä oikeasti on saavutettu. Tästä me ei kyllä luovuta, pieni vaiva, mutta valtava hyöty arjessa!

Ja sitten Vinskin kuulumisia. Me ollaan rally-tokoiltu, ja luulin että me ollaan hyvässä pisteessä, mutta kokeessa tuli sitten taas esiin perusongelmamme hauhauhauhau... Joka tapauksessa tämä on nyt johtanut eräältä treenikaverilta saadun vinkin perusteella oivallukseen että poistan koko sivulletulosta käskyn ja vähitellen korvaan sen uudella, johon toivottavasti saadaan liitettyä myös rennompi mielentila. Pitkä ja vaivalloinen taivallus taas edessä, mutta koska en ole luovuttaja, en luovuta. Peruasentoa ja seuraamista ollaan siis tehty nyt muutamat treenit pelkästään niin että Vinskin homma olisi tarjota sitä minulle, ja ehkä aavistus jostain rentonaamasta Vinskin osalta välillä on vilahtanut näkökentässäni. Ehkä. Katsotaan mitä tästä tulee, ainakin tällä hetkellä on hyvä ja positiivinen olo asiasta, ehkä se tästä vielä. Teknisestihän nämä tarjoamiset on välillä ihan minkälaisia sattuu, mutta nyt haetaankin mielentilaa eikä armeijamaista suoruutta. Marikan ottamissa kuvissa ainakin näkyy Vinskin iloinen mieli mielestäni hyvin. :)

Rentonaamoja :D 

Pätkä-poika on tehnyt treeninsä lähinnä sillä meiningillä että se on ollut aktiivinen ja saanut leikkiä ja syödä, mukavia vauvajuttuja siis. Sillä on ainakin tosi kiva tekemisen meininki ja iloinen mieli, voi että miten tykkäänkään tuosta pennusta! <3 Marika otti meistäkin muutamat treenikuvat.

Viime viikonloppuna oltiin reissussa sukulaisten luona, ja melkoinen määrä kilometrejä tuli rullattua Suomen teillä. Kivaa oli, ja Pätkälle varsinkin kokemus oli melkoinen seikkailu, se kun sai tavata paljon uusia kivoja ihmisiä ja hurjan määrän uusia koiratuttavuuksia (sukulaisillani kun tuppaa noita koiria olemaan joka huushollissa vähintäänkin pari kpl). Ainakin reppana joutui koirasosiaalistumaan kertaheitolla melkoisesti, kun tutuksi tulivat sekarotuinen Bella, mäyräkoira Minni, saksanseisojat Taavi ja Leevi, sekarotuiset Jepi ja Paisti, espanjanvesikoira Toivo ja bc Lennu). Ja vepetreeneissä kehittämämme sanonta "ei haittaa Pätkääkään" piti paikkansa. Kakara oli kuin kala vedessä eikä hätkähtänyt vaikka välillä joutui melkoisenkin porukan keskelle ja yövyttiin kahdessakin eri paikassa. Reipas pieni Pätkylä <3

Pohdintoja

Kerta toisensa jälkeen kirjoitan huonolla omalla tunnolla että edellisestä tekstistä on vähän ihan liikaa aikaa. Niinkuin nyt taas. Puolustuksekseni voin sanoa että töissä ja koulussa on ollut niin huikea kiire että harrastukset siihen päälle ja that's it, ei ole mukamas ollut aikaa kirjoittaa. Ja silloin kun olisi ollut, oon koomannut vältellen jotain koulutehtävää. No, se siitä selittelystä.

Kevät alkaa olla käsillä ja jälleen meidän seurassa on aika ilmoittautua kevään kurssien kakkosjaksolle, ja treenata kohti kisakesää. Joka onkin saanut pääni täyttymään kalvavista ajatuksista liittyen siihen kamalaan faktaan että rakas Vinski todella ikääntyy väistämättä. Tällä hetkellä mittarissa on 7,5 vuotta, joka ei tietty ole vielä edes veteraani-ikä, mutta kuitenkin. Etenkin agility laittaa mietityttämään, Vinski kun on siihen hommaan melko suuri koira. Lisäksi sillä kuitenkin on D/D-lonkat, vaikka ne uusintakuvauksissa reilu vuosi sitten olivatkin hyvässä kunnossa ilman rikkoa. Silti. Mistä tietää että on aika jättää se rakas kisakaveri eläkkeelle? Tähän asiaan huomaan nykyisin ajatuksieni karkaavan välillä, ja kai se on hyväkin tehdä vähän ajatustyötä asiaan liittyen.

Vinski on aina ollut ja on edelleen hurjan energinen, vahva, iloinen ja tekee kaiken aina ihan täysillä. Se varmaan juoksisi vaikka yhdellä jalalla tilanteen sattuessa, ja siihen mun pohdintani kiteytyykin. Mä kun toivon että saisin pitää Vinskin mahdollisimman pitkään elämässä iloista ja onnellista koiranelämää, ja jossakin kohtaa päästään siihen ajatukseen että milloin olisi aika jättää aksa nuoremmille hypittäväksi? En tiedä. Alustava suunnitelma meillä on että kesä vielä kisataan ja päivitetään tilannetta sitten syksyllä, ja sillä mennään.

Vielä en ole huomannut että esimerkiksi palautuminen treeneistä olisi hitaampaa tai muita vastaavia ikääntymiskuvioita, mutta jonain päivänä sekin varmasti tulee vastaan. Toistaiseksi ikääntyvä ystäväni on kuitenkin vielä vahva ja tuulennopea, ainostaan  sen kasvot ovat alkaneet saada ikääntyvän herrasmiehen arvokkuutta.

Askeljumppaa arkeen

Viime talvi oli Ykälle vaikea - oli kylmää, koleaa, märkää ja liukasta. Rikkinäisiä niveliä kolotti, ulkona ei ollut hangesta tietoakaan vaan joka paikka oli peilijäällä ja ainainen varominen ja jännittäminen liukkaalla alustalla tekivät Ykän kankeaksi. Varovaisuus ja jännittynyt liikkuminen sekä liian hidas tahti saavat Ykän helposti peitsaamaan, johon se on aina ollut taipuvainen mutta nivelongelmien tullessa mukaan kuvioihin peitsaaminen on vaan lisääntynyt, ja siitä olemme pyrkineet säännönmukaisesti eroon.

Koiran perusaskellajihan on siis ravi, ja peitsaaminen kertoo aina siitä että jokin asia ei ole ihan hyvin. Joskus se on ihan pikkujuttu, esim. koira saattaa peitsata hihnassa kulkiessaan siksi että hihnaa pitelevän ihmisen tahti on liian hidas. Peitsaaminen voi johtua myös rakenteellisesta epäsopusuhdasta, esim. takakorkeat tai epäsopusuhtaisessa kasvuvaiheessa olevat isot koirat saattavat joskus peitsata ihan vain siksi että se on niille helpompi tapa liikkua rakenteensa vuoksi. Mutta peitsaaminen kielii usein myös siitä että koiralla ongelmia selässä tai lanteessa, joten kannattaa aina selvittää syy, miksi koira mieluummin peitsaa kuin ravaa.

Peitsaaminen on siitä ikävä juttu että se ikäänkuin ruokkii itse itseään - se jäykistää koiran selkää entistä enemmän, aiheuttaa lihasjumeja, jotka aiheuttavat lisää peitsaamista. Eli peitsasi koira mistä syystä tahansa, peitsaamisesta tulisi pyrkiä eroon pitemmällä aikavälillä jotta lisäongelmilta vältyttäisiin. Opittuna tapanakin se jumiuttaa koiraa vähitellen, joten miksipä antaa sen tehdä sitä?

Ja jos nyt jollekin on epäselvää, mitä peitsaaminen on, niin voin kertoa että et ole ainoa...  Nimittäin yllätyksekseni monikaan koiraharrastaja ei ole selvillä siitä mitkä ovat koiralle normaali askellajit ja miten koira liikkuu niiden aikana. Itselleni nämä asiat ovat hevospuolelta tuttuja juttuja, mutta koirapuolella useinkaan eivät ole. Toisinaan olen saattanut agitreeneissä mainita ristilaukasta tai näyttelytreenejä vetäessäni huomauttanut treenattavalle että hänen koiransa peitsaa. Ja todella hämmästyttävän usein omistaja ei tunne koiran askellajeja. Eli jotta nyt jokainen pääsisi kärryille mitä tuo moinen peitsaaminen on, niin oheisessa videossa (jonka bongasin Koiranomistajan Peruskurssi-sivuilta) on hyvin havainnollisetettu koiran askellajit ja loppupäässä vielä näytetään vierekkäin sekä peitsaava että ravaava koira jotta asian havaitseminen olisi helpompaa.


Ja sitten takaisin Ykään. Sillä kun on vikaa sekä selässä että molemmissa lonkissa, se mielellään ikäänkuin vetää itseään etupäällään eteenpäin takapään tullessa mukana miten taitaa. Tämä ilmenee niin että Ykä ei välttämättä nostele takajalkojaan kovin hyvin jos alusta sallii laahustamisen, ja käyttää päivästä riippuen jompaa kumpaa jalkaa enemmän kuin toista. Koska lannerangassa on vikaa, selkä jumiutuu helposti ja peitsaaminen lisääntyy joka lisää selkäjumeja. Lisäksi keväällä huomasin että Ykän takajalkojen lihakset olivat selvästi heikommat kuin ennen, varsinkin oikeasta takasesta.

Niinpä painelimme fyssarille ja saimme jumppaohjeita kotiin: takajalkojen käyttöä ja koordinaatiota pitäisi koittaa varovaisesti tehostaa ja samalla koittaa ylläpitää lihaksia, jotta ne tukisivat rikkinäisiä niveliä. Ohjeena oli tehdä erilaisia tasapainoharjoituksia ja saada Ykä nostamaan ja käyttämään takajalkojaan enemmän, vain mielikuvitus rajana, kunhan liikkeet ovat rauhallisia, turvallisia eivätkä aiheuta rasitusta rikkinäiselle selälle tai lonkille.

Ja tuumasta toimeen! Minä olen nyt pari kuukautta ihan tietoisesti ja suunnitelmallisesti tehnyt parhaani että Ykän lihaskunto saataisiin pysymään hyvänä ja yllätyksekseni huomaan että teho on ollut valtava, vaikka tuntuu että sinänsä en ole kovinkaan paljoa tehnyt. Lihakset tuntuvat ihan käsin koskettelemalla suuremmilta ja harjoituksissa huomaa että Ykän koordinaatiokyky on parantunut ja arjessa asia näkyy parhaiten peitsaamisen radikaalina vähentymisenä. Hyvä niin! No mitä me ollaan sitten tehty?

Minäpä näytän ja kerron...

Koska minä en ole mikään fysioterapeutti tai muu vastaava, muistutan tässä vaiheessa että nämä ovat siis asioita joita me olemme Ykän kanssa tehneet ja jotka meitä ovat auttaneet, mutta mutta jos koirallasi on jotain fyysistä vikaa, kannattaa aina jutella sitä hoitavan fyssarin/hierojan/lääkärin/osteopaatin kanssa harjoituksista ennen kuin koittaa itse. Harjoitukset tulee aina tehdä koiran ehdoilla ja sen hyvinvointi ja terveydentila tulee aina huomioida niin ettei se kuormitu liikaa.

Terveen koiran kanssa varovasti ja järkevästi tehtynä nämä ovat varmasti turvallisia juttuja, joten en kiellä kokeilemasta tai keksimästä itse parempi variaatioita. Reippaasti jumppaamaan.

Oli koira sitten terve tai tuki- ja liikuntaelinten ongelmista kärsivä, ja harjoitukset mitä tahansa, tulee alustan olla aina hyvä (ei missään nimessä liukas!) ja harjoitusten suunniteltuja ja mietittyjä sekä turvallisessa ympäristössä ja turvallisilla välineillä suoritettavissa. Koiraa ei saa pakottaa ja turvallisen tekniikan opettamiseen tulee panostaa. Kaikenkaikkiaan kuitenkin maalaisjärjellä pitäisi selvitä aika pitkälle.

1. Tasapainoharjoitukset, joiden pitäisi vaikuttaa syviin lihaksiin.

Me ollaan tehty näitä mm. ihan tavallisella jumppapallolla niin että Ykä nojaa rintakehällä jumppapalloon ja ensin olen tukenut palloa käsillä, myöhemmin vain vähän esim. polvella ja lopulta en ollenkaan niin että Ykä joutuu itse tasapainottamaan palloa paikallaan. Alustan kanssa tarkkana, se ei saa olla yhtään liukas ja harjoitus pitää tehdä rauhassa. Harjoitus vaikeutuu kun koira nojaa etutassuillaan palloon niin että rintakehä on irti pallosta.
Dobopallosta saisi varmasti huimat määrät enemmän irti ja sen päälle koira voisi kiivetä kokonaan (toki pieni koira voi autettuna olla myös ison jumppapallon päällä) mutta meillä ei valitettavasti kotona ole tarpeeksi isoa tyhjää tilaa dobopallolle, joka Ykän kokoisella koiralla saisi olla jo melko ison kokoinen. Olen myös harkinnut koirille tarkoitettujen tasapainotyynyjen hankintaa, ne olisivat varmasti oivalliset. Jumppapalloa kokeiltiin kun sellainen oli näppärästi jo olemassa.

Koska käyn Vinskin kanssa treenaamassa agilityä paikallisessa agilityhallissa, olen hyödyntänyt sitä myös Ykän jumppahetkissä, koska Ykä kulkee kuitenkin mielenvirkistykseksi mukana ja koska se osaa kaikki agiesteet jo ennestään.

Matala puomi loivalla ylös- ja alasmenolla on hyvä tasapainoharjoitus näin isolle koiralle. Sinne ei mennä laukalla vaan nätisti kävellen tai ravaten. Samalla se on myös raviharjoitus, sillä enpä ole koskaan nähnyt koiraa joka peitsaisi puomin päällä, eli tällä saa samalla korostettua raviliikettä myös. Tärkeää on kuitenkin loivat ylös-ja alasmenot kun koiralla on luustossa vikaa, liian jyrkät nousut ja laskut voisivat olla vahingollisia koiralle, joten aina harjoitus koiran mukaan!

Vaikeamman harjoituksesta saa, jos on mahdollisuus käyttää loivaksi säädettävää, alustan avulla pehmennettävää keinua, kuten me olemme Ykän kanssa tehneet. Siihenkin pitää muistaa mennä rauhassa ja säätää kulma loivaksi. Koiran ollessa keinulla sitä voi jopa vähän keinutella siinä, syvät lihakset saavat harjoitusta koiran tasapainoillessa keinun päällä. Alasmenon olen pehmentänyt superlonpatjalla, jotta koira ei saisi isoa täräystä niveliinsä keinun laskiessa alas.

Näissä harjoituksissa on toki olennaista että koira osaa ja uskaltaa nousta esteille, eli jos ihan alusta aloittaa opettamisen, niin tarkkana ettei satu vahinkoja, ja pitää katsoa ettei jo ennestään rikkinäinen koira pääse hyppimään korkealta alas! Todennäköisesti myös isot koirat saavat näistä enemmän irti kuin pienet, sillä niille tietenkään puomi tai keinu eivät ole ollenkaan niin kapeita ja keinu vaatii koiran menevän paljon pidemmälle ennen keinahtamista.

2. Raviharjoittelu tai sama käynnissä. Siis oikeasti niin että olemme harjoitelleet ravia ja käyntiä ihan askellajeina. Tuo puomin kulkeminen sivuaa jo aihetta lisää, mutta asiaa olen tehostanut laittamalla Ykälle esteopetteluputkista hevosten tapaan perinteiset puomit. Kas näin:

 
Tarkoituksena siis että koira ravaisi tai kävelisi niistä yli rauhallisesti ja rytmikkäästi, jolloin raviliike vahvistuu ja jalkojen koordinaatio paranee. Noiden yli ei oikein voi edes peitsata, joten kyllä sieltä alkaa ravi ja käynti löytyä. Helppo harjoitus kotonakin toteuttaa, mielikuvitus vaan rajana.

Aluksi minäkin kuulin joka askeleella miten Ykän kynnet rapisivat muoviin mutta nykyään harjoitus sujuu vähemmillä rapinoilla. Harjoitusta voi varioida muuttamalla puomien välejä. Harjoituksesta kannattaa rakentaa rauhallinen rytmikkään liikkumisen aikaansaamiseksi, sillä pomppimiset ja ryntäilyt eivät tässä auta. Rauhallisena kaverina Ykälle tämä harjoitus sopii vallan mainiosti.

 3. Jumpalla kehonhallinta kuntoon. Tässä idea on osittain sama kuin muissakin, kehonhallinnan parantaminen, joka auttaa varmasti jos koira kärsii esim. nivelongelmista. Jälleen muistutan että koiran vointi ja kunto sekä tausta tulee aina huomioida harjoituksia tehdessä ja niiden vaikeustasoa valitessa.

Jumppaa voi olla vaikka koiran opettaminen peruuttamaan (oivallista kehonhallintaa ja opettaa koiraa hallitsemaan varsinkin takaosaansa), jonkinlaiset pujottelutehtävät rauhallisessa tahdissa tai vaikka tasapainotyynylle nouseminen ja siinä tasapainoilu.

Arkisimpana muotona loivien rappusten kiipeäminen ylöspäin niin että rauhallisessa vauhdissa koira astuisi jokaisella jalalla vuorotellen rappusia, ei siis niin että koira laukkaa rappuset ylös. Selkä tai etupäävaivaisten koirien kanssa alas alasmenot kannattaa jättää suosiolla pois, niin olen tehnyt myös Ykän kanssa, vaikka sillä onkin ehjä etupää. Pelkään alasmenojen kuormittavan etenkin sen selkää, joten rauhalliset ylösmeno ovat riittäneet meille, ja nekin loivissa rappusissa alustalla, joka ei ole liukas.

Hallilla ollaan hyödynnetty agilitykeppejä, Ykä kun osaa ne jo ennestään kuitenkin. Haasteena oli saada pujottelusta rauhallinen jumppaharjoitus, mutta koska Ykä on melkoisen rento ukkeli, se onnistui onneksi muutamalla toistolla. Olen myös asettanut kepit kujaksi, jottei harjoitus kuormittaisi liikaa rikkinäisiä niveliä tai selkää, ja sivuttaisliike pysyisi vähäisenä.
Avainasia on rauhallinen, melkein hidas tahti, ettei nivelille tule liikaa rasitusta.

Kotona harjoitusta voi tehdä vaikkapa tötsillä ja paljon loivemmalla pujottelulla yhdessä ohjaajan kanssa vaikka seuraten jos koira sen osaa tai pienemmän koiran kanssa vaikkapa ohjaajan jalkojen välistä pujotellen.

Kuvat ovat vähän rumia mutta toivottavasti havainnollistavia.

Saattaa olla että joku nyt tämän lukiessaan järkyttyy ja ajattelee että miten noin risa koira laitetaan tekemään tuollaista, joten vastaan jo valmiiksi.

Minulla on monta syytä, ensimmäisenä se, että Ykällä on rikkinäisestä kropastaan huolimatta iloinen nuoren ja aktiivisen koiran mieli, joka kaipaa virikkeitä ja tekemistä ja sen silmät loistavat kun se saa tehdä, osallistua ja olla taitava. Harjoitukset ovat lyhyitä ja rauhallisia, eivätkä sisällä jyrkkiä kääntymisiä, hyppimistä tai lelujen heittelyä, vaan enemmänkin aivotyötä ja yhdessä tekemistä. Sekaan on ujutettu perustokoa, mm. istu-maahan-seiso-asentovaihdoksia, joita fyssari meille suositteli. Lisäksi olen opettanut Ykän seuraamaan myös oikealla, jotta siitä tulisi mahdollisimman "molemminpuolinen" koira sen sijaan että se olisi ns. ihan vasenkätinen.

Toiseksi, Ykä on jo rikki, ja haluan että sillä on lihakset tukemassa ja kantamassa rikkinäistä luustoa niin hyvin ja pitkään kuin mahdollista. Jos kävelyttäisin sitä vaan hihnassa, se kuihtuisi varmasti hiljaa pois. Pelkkä irrallaan juoksutuskaan ei onnistu aina, sillä Ykä tarvitsee ohjattua tekemistä ja aivotyötä, jotta irrallaan suoritetut metsälenkit olisivat rauhallisia ja mukavia hirmuisen riehumisen ja koheltamisen sijaan.

Ennen näiden harjoitusten säännöllistä tekemistä Ykän lihakset takapäästä alkoivat kuihtua, nyt ne ovat tulleet takaisin. Irrallaan touhutessaan se teki sitä mikä oli helpointa - etupää veti ja takapää tuli perässä. Kovassakin vauhdissa. Hihnassa se peitsasi. Nyt molemmat tavat ovat vähentyneet huomattavasti, Ykä liikkuu paremmin ja lihakset ovat kasvaneet. Kyllä me taistellaan ja ehkä me Ykän kanssa pärjätään vielä hetki! Mulle paras palkinto on Ykän iloinen hännänheilutus, pilke sen silmissä ja elämänilo - vielä minä jaksan!

Racinel-testiryhmä

Huomasin tuossa taannoin Kuono.fi-sivustolla tekstin, jossa etsittiin vapaaehtoisia testaajia Racinelin Black Label Sport&Agility-ruualle ja huvikseni ilmoittauduin mukaan.

Ja kappas, illalla sähköposti rimputteli puhelimessani ja viesti kertoi, että onni suosi, päästiin testaamaan!

Pari viikkoa odoteltiin ruokasäkkiä, ja parin päivän kuluttua päästiinkin aloittamaan ruuan testaus.
Ruuasta luvattiin seuraavaa:

”Racinel Black Label Sport&Agility urheilevan koiran viljaton ja gluteeniton täysravinto, jonka reseptissä on otettu erityisen tarkasti huomioon nivelten hyvinvointi. Ihanteellinen koostumus glukosamiinia, kondroitiinia ja C- vitamiinia sekä kylmäpuristettu lohiöjyä tukevat harrastavan koiran nivelten hyvinvointia.

Koska paljon liikkuvan ja harrastavan koiran ruoan täytyy olla erittäin hyvin sulavaa, käytetään Racinel Black Label Sport&Agility:ssa korkealaatuista hyvin sulava siipikarjan proteiinia sekä erityistä kuitukoostumusta edesauttamaan ruuansulatusta sekä normaalia suolen liikettä.

Lihasten ja immuunijärjestelmän optimaalisen toiminnan tukemiseksivalmistuksessa käytetään korkealaatuista ja helposti imeytyvää sinkkiä ja seleeniä. Racinel Black Label Sport&Agility on tanskalaisen eläinlääkärin kehittämä koiraruokasarja pohjoismaisille koirille. Racinel Black Label -sarjan koiranruoat valmistettaan tuotantolaitoksessa, jolle on myönnetty elintarviketurvallisuus ISO 22000 – sertifikaatti.”

Ruoka sisältää 32% proteiinia, 16% rasvaa. Vaikuttaa hyvältä.

Koska Ykällä on nivelrikko, vaikutti kivalta että ruuan koostumus oli mahdollisimman hyvä nivelten hyvinvointia ajatellen, ja siksi ylipäätään ilmoittauduin mukaan testiryhmään. Nappulat olivat kooltaan pienehköjä, mutta hassun kulmikkaita ja normaalisti pienet nappulat joko ahmiva tai osittain ikenen sisään jääneiden hampaiden vuoksi kamalasta mälväävä Ykäkin söit nappulat pureskellen ja hirmuisesti hotkimatta. Hyvä niin. Ruoka tuoksui raikkaalle ja selvästi maistui (mikäpä näille komposteille ei maistuisi...)

Säkki oli ja meni, ja jälkeenpäin vielä vastailin kokemuksiani ruuasta. Jolloin sitten tajusin - että ruuassa on perunaa! Juuri kun olin innoissani että olin ehkäpä löytänyt hyvän ruuan näille enkä tajunnut edes ajatella asiaa etukäteen (idiootti minä). Mutta siis, sitähän suositellaan että nivelrikkoisen ei tulisi syödä perunaa sillä sen on todettu ainakin ihmisillä lisäävän nivelkipuja. Joten Ykälle se ei pitemmän päälle kävisi. Lisäksi nämä sankarit ovat alkaneet oireilla mystisiä kutinoita, joiden kohdalla ensin kallistuin ulkoloisiin ja pojat ovatkin saaneet Strongholdia, mutta kun samassa autossa usein matkustelevia treenikavereita ei tunnu vaivaavan mikään, alan kallistua siihen että vika on ruuassa. Hiiva ehkä? Silloin peruna ei oikein kävisi senkään puolesta.
Joten hyvä ruoka, mutta ei meidän ruoka. Hmmm.. ja mietin että toisaalta tuo ruoka voisi olla kiva nivelvaivaisille yleensäkin, vaikka onkin ehkä urheilukoirille tarkoitettu, mutta tuo peruna pitäisi silloin olla pois.

Mutta siis, kaikenkaikkiaan hommasta jäi positiivinen mieli, kivaa piristystä oli tämmöinen testaus. :)

Sananen koiran hyvinvoinnista huolehtimisesta

Aurinkoiset päivät vaikuttavat seuraavan toinen toisiaan. Kivaa!

Kevättä odotellaan meillä erityisen paljon siksi, että se toivottavasti helpottaa Ykän oloa kurjan talven jälkeen. Nimittäin nivelrikkoisen koiran kanssa on hankala elää kun tienpinnat ja pihat ovat peilijäällä, vähäinenkin hanki on kivikova, ja silloin kun ei ole, vihmoo taivaalta vettä tai räntää ja matalapaine kolottaa nivelissä. Monen kuukauden liukastelun jälkeen siis kevät olisi todella tervetullut, ja nyt näyttäisi siltä että se saapuu tänä vuonna aikaisin ilman takatalvia!

Tänään me oltiin leudossa kevätsäässä testaamassa uusia Back on Track-verkkoloimia, jotka koirille investoin. Ajattelin myöhemmin kirjoitella hiukan käyttökokemuksia näistä, sillä etenkin minua kiinnostaa huomaanko jotain eroa Ykän voinnissa, eli ovatko nämä todella niin hyviä kuin maine antaa olettaa. Toivottavasti. Napsin aiheesta muutaman kuvankin puhelimella, pahoittelen laatua (tai pikemminkin sen puutetta).

Tämä talvi on ollut suoraan sanottuna ihan kamala Ykälle, joka tilaansa nähden vielä onneksi vaikuttaa iloiselta ja jaksaa puskea eteenpäin. Toki olen ottanut sen linjan, että pienikään muutos sen olemuksessa tai liikkumisessa, ja annan sille suosiolla kipulääkettä, kun sellainen on kerran keksitty. Siksi, että en halua sen turhista kivuista kärsivän, niin kauan kun lääkityksen ja tukihoitojen avulla voin mahdollistaa Ykälle iloisen koiranelämän, jatkuvassa eläinlääkärin valvonnassa toki ja koirien hyvinvoinnin ammattilaisten avustuksella.

Olen myös suosinut tervettä rajoittamista Ykän päivittäisessä liikunnassa: irrallaan metsissä ja pelloilla saa ja pitää lenkkeillä, juostakin saa, kunhan juoksee nätisti omaa tahtia eikä riehu hulluna Vinskin tai Freyan kanssa. Leluilla leikitään esim. etsintää ja hellävaraisia repimisleikkejäkin, mutta palloja, keppejä ja muita vastaavia Ykälle ei enää heitellä. Agiesteitä suoritetaan jumpaten - hypyt ovat kavaletteja ja keppejä pujotellaan rauhallisesti jumppamielessä. Uimaan mennään yksi kerrallaan ja sielläkään ei riehuta.

Huonot päivät huomaa siitä, että Ykä on ulkona ärtynyt vastaantuleville koirille ja haukkuu, sekä on osoittanut toisinaan epävarmuutta kummallisissa tilanteissa tai vetää hihnassa todella kovaa.
Onneksi noita päiviä on vielä ollut harvoin ja lähes poikkeuksetta huonoilla keleillä, muutenhan Ykä on oma iloinen ja lempeä itsensä. Silti jatkuva Ykän mahdollisten kipujen arviointi, pelkääminen ja monesta asiasta luopuminen on kuluttavaa, ja tilanne onkin avannut silmäni koirien terveysasioille ihan uudella tavalla.

Silmien avautuminen on saanut minut huomaamaan, kuinka tuttavapiirissä, harrastuksissa ja nettikeskusteluissa tulee vastaan jatkuvasti vaikka millä mitalla koiria, joilla ei ole terveys kunnossa. Siis koiria, joilla todella on elämänlaatua heikentävä, invalidisoiva, pahimmillaan jopa aikaiseen lopettamiseen johtava sairaus tai vika. Miten me ihmiset olemme aiheuttaneet parhaille ystävillemme tämän? Miten me tästä suosta selviämme?

Ja tietenkin Ykän tilanteesta johtuen omaan silmään pistävät eniten tuki-ja liikuntaelinten ongelmat.
Ehkä myös siksi, että ne on kohtalaisen helppo huomata, siksi että ne ovat yleisiä aktiivisilla urheilukoirilla ja siksi, että tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsivän tai niille rotunsa, sukunsa tai käyttötarkoituksensa vuoksi alttiin koiran hyvinvoinnista huolehtimisella voi kuitenkin olla se ratkaiseva vaikutus siihen, millainen tarinasta lopulta muodostuu ja miten koira sairautensa kanssa pärjää (ja tässä kohtaa muistutan että myös se päätös viimeisestä matkasta on osa tätä).
Toki esimerkiksi nivelrikko on etenevä sairaus jonka muodostumista tai etenemistä ei ainakaan nykyisillä hoidoilla voi juurikaan estää, mutta parhaassa tapauksessa ohjaajan paneutuminen koiran mahdollisen treenaamisen suunnitteluun, peruskunnon rakentamiseen ja yksilölliseen hyvinvoinnista huolehtimiseen sekä treeniolosuhteiden huomioimiseen voi helpottaa jo olemassaolevien ongelmien kanssa elämistä ja ehkäistä uusien vammojen syntymistä. Varsinkin lihas- ja jännevammoja olisi jossain määrin mahdollista ehkäistä pienellä vaivannäöllä.

Harrastusten parissa näkee onneksi yhä enemmän niitä ohjaajia, jotka huolehtivat ihan kokonaisvaltaisesti koiran hyvinvoinnista. Koiran peruskunnon rakentamisesta ja ylläpitämisestä sekä lihashuollosta huolehditaan alusta alkaenkin, eikä vasta sitten kun tulee joku vamma tai loukkaantuminen. Näkee suunnitelmallista treenaamista ja jopa harrastuksen fyysiseen puoleen liittyvää tekniikkaharjoittelua, esim. hyppytekniikkaa, koirat loimitetaan ja verrytellään tarpeen mukaan ennen treeniä tai koesuoritusta ja sen jälkeen. Kiinnitetään huomiota alustan kovuuteen ja liukkauteen sekä sisähalleissa että ulkona ja jopa hallin ja ulkoilman lämpöeroon. Parempaa kohti mennään!

Silti valitettavasti myös näiden ohjaajien vastakohtia näkee edelleen ihan liikaa. Harrastetaan ja kisataan kyllä ihan verenmaku suussa, mutta saatetaan päästää ihan perusasiat, kuten ihan perus hyvinvoinnista huolehtiminen unohtumaan. Koirat rokotetaan ja ruokitaan, hankitaan treeniliivit, autohäkit ja muut härvelit ja tehdään täysillä tulosta. Jos koira menee rikki, niin jatketaan täysillä vielä vaan, kunnes se on kerta kaikkiaan niin hajalla että monttuun vaan ja uusi tilalle. Jos sillä on jumi, niin hierotaan ja jatketaan samaan malliin. Onko kilpailevalla harrastajalla aikaa eläkekoirille ja treenitauoille? Onko koira silloin harrastuskaveri vai harrastusväline?

Ihmeellisen usein törmää jopa harrastajiin, joilla ei ole edes vähäisintäkään käsitystä edes koiran normaalista liikkumisesta (ei esim. huomata että oma koira peitsaa, saati jos siitä huomauttaa niin ei tiedetä edes mitä se tarkoittaa) tai käyttäytymisestä. Puhutaan vieteistä suut ja silmät täyteen mutta ei huomata että omalla koiralla ei ole kaikki hyvin treenikentän ulkopuolella. Ollaanko vaan tietämättömiä vai sokeuttaa voiton tahto ja yhteenkuuluvuuden tunteen tavoittelu? Varmaan molempia. Tai ehkä nämä välinpitämättömät katsovat vielä maailmaa vaaleanpunaisten silmälasien läpi, kun ei ole isommat ongelmat vielä osuneet omalle kohdalle? Ehkä.

Voisin myös paasata sivutolkulla siitä, miten en ymmärrä että perinnöllisesti sairaita koiria käytetään jalostukseen sukupolvi toisensa jälkeen, lääkitään vaan vaivat piiloon ja jalostukseen kun kukaan ei kiellä, mutta se olkoot sitten eri tarina...

Mikä pointti tällä koko saarnalla oli? Olkoot nyt muistutus meille kaikille siitä, että terveys on ainutkertainen, siitä pitää huolehtia ja sitä pitää vaalia, sillä sitä osaa todella arvostaa vasta kun sen menettää. Minäkään en ole täydellinen koiranomistaja, päin vastoin. Mutta silmäni ovat avautuneet viimeisessä vuodessa huomasti, ja tätä ahaa-elämystä haluaisin välittää muillekin.

Lopussa vielä Ykän tilanne noin vuosi takaperin kuvattuna, kuten näkyy, vikaa on lonkkien lisäksi myös lannerangassa (ja olkapäät on operoitu jo aiemmin). Tämän verran tarvittiin, että minä ihan todella ymmärsin terveyden ja hyvinvoinnin arvon, ja liian kalliin hinnan sain siitä ymmärryksestä maksaa... Ykän tilanne on tietenkin sellainen, että tätä ei olisi voinut estää yhtään millään, se tulee suvussa ilmi tulleista muista tapauksista päätellen jostain syvältä perimästä, mutta tämänkin kanssa on pakko valita - teen asioille jotain tai jätän tekemättä.
Ja kun saan kerran valita, niin teen sitten parhaani, sillä tuo tuossa kun ei ole pelkkä röntgenkuva luustosta, siinä on kuva minun parhaasta ystävästäni, Ykästä.

Pahoittelen pitkää saarnaa. Pitäkää huolta itsestänne ja parhaista ystävistänne! Loppuun ajatuksia herättävä video siitä, miten nuo karvaiset kaverit tekevät parhaansa meidän eteen, ja kuinka ohjaajan pitäisi osata huolehtia järkevästi koiran hyvinvoinnista ja vammojen ennaltaehkäisystä myös harrastuksissa. Kisaisitko sinä tällaisella alustalla, oli sitten laji mikä hyvänsä?

Uuden elämän aloitus

Minusta tuntuu että minun koiraharrastuksessani ja elämässäni on kaksi aikaa; aika ennen Ykän diagnoosia ja sen jälkeen. Tämä uusi, diagnoosin jälkeinen aika tuntuu hirveän pitkältä vaikka kuvausreissusta on vasta vajaa viikko. Murehtiessa aikakin tuntuu pysähtyvän täysin. :( 

Ykän sydänlääkitys aloitettiin viime keskiviikkona, samoin tujumman nivelravinteen syöttäminen. Koska minä ja miesystäväni Osku emme vielä asustele yhdessä, joudumme elämään hieman matkalaukkuelämää, mikäli meinaamme viettää aikaa saman katon alla. Yökylään siis mennään aika usein, ja se tarkoittaa että Ykän lääkkeet kulkevat nyt mukana. Hassua, että minä, joka unohdan jatkuvasti avaimeni, puhelimeni ja muutkin tavarani ties minne, jään lukkojen taakse säännöllisin väliajoin jättäessäni avaimet kotiin sisälle ja itseni ulkopuolelle ja joka viime talvena esim. hukkasin koko lompakkoni kaikkine sisältöineen pysyvästi, olen tähän mennessä orjallisesti muistanut kuskata Ykän lääkkeet mukana.

Ykä syö lääkkeet aina iltaisin ruuan kanssa, ja lääkkeet kulkevat mukana pussissa, jossa on iloisen dinosauruksen kuva. Ironista, Ykä on mun rakas, iloinen "dinosaurus". <3 

Tätä postausta varten Ykä poseerasi dinosauruspussin kanssa, onneksi se ei ole huolissaan asiasta. 

Reipas potilas dinosauruspussin kanssa.

Eläinlääkäri varoitti että sydänlääkkeet saattavat tehdä Ykän väsyneeksi ensimmäisten päivien aikana, mutta en huomannut mitään eroa, vaikka koitin kyllä melkoisesti tarkkailla. Onkohan tämä hyvä vai huono juttu? Parin lääkeliuskan jälkeen on sydänkontrolli, ja samalla ajattelin ottaa Ykälle pistokset cartrophenia niveliä helpottamaan, vaikka Ykä ei vielä oireilekaan päällepäin lonkkiansa. Ei se ainakaan huonoksi voi olla. Palaan asiaan kun ollaan käyty kontrollissa ja tiedetään enemmän.

Jotain positiivista jännittävääkin meille on tiedossa; Vinski nimittäin sai luonnetestipaikan lauantaille. Mukava kun Vinski pääsi varasijalta mukaan, jännittää nähdä mitä pojasta sanotaan, etenkin kun testaajat ovat samat kuin Ykällä aikanaan. :) 

 

HC-valkkari

Mä oon koko sen ajan, kun Vinski on luonanu asustanut, pohtinut että sen karvanlaatu on vähintäänkin erikoinen valkkariksi. Se on kihara ja todella karkea, ja karvaa lähtee aivan tautisen paljon, siis oikeasti ihan älytön määrä. Lisäksi karva ei meinaa kuivua millään, vaan on ties kuinka kauan märkä uimisen jälkeen, mikä tietenkin vesipelastusharrastajalle ja uimahullulle ei ole kivaa. Tuntuu että koira on märkä toukokuusta syyskuuhun jatkuvasti, ja samoin auto ja kämppä, lisäksi karvanlähtö vaan kiihtyy märästä koirasta ja se haisee karmealle. Olen syöttänyt Vinskille biotiinia ja harjannut harjaamisen jälkeenkin, ei muutosta. Muut pentueen koirat ovat ihan normaaliturkkisia valkoisia, mutta Vinski on joku poikkeus joka vahvistaa säännön..

Lähietäisyydeltä karva on siis kesäaikaan tälläinen: toisin sanoen melkoisen karmea ilmestys...

Niinpä viime viikonloppuna istuessani koko viikonlopun katselemassa agilityn mm-karsintoja Wallsport-areenalla mieleeni hiipi ajatus, joka ei aiemmin ole tullut mieleenikään.. Nimittäin katselin kun monella luontaisesti pitkäkarvaiselle agikoiralle oli suoritettu kunnon parturointi - turkki pois. Ja mulle välähti, että jumalauta, kokeilen samaa Vinskiin! Sitä kun sanotaan, että karva kasvaa erilaisena takaisin, ja ehkä se tässä tapauksessa olisi ihan hyvä juttu.. :D Joten tuumasta toimeen, klipperi lainaan kaverilta ja lopputulos tässä teille, hyvät lukijat, saanko esitellä: HC-Valkkari! :D 

Valkoinen kaksikko.

Miettimisen aihetta.

Viimeaikoina olen miettinyt moninkerroin normaalia enemmän, kuinka paljon arvostan koiriani. Kuinka hyvä säkä mulla on käynyt, että olen saanut juuri nämä kaksi valkoista karvakuonoa kotiini, ystäviksi, perheenjäseniksi ja harrastuskavereiksi. Voi kuinka ne ovat minulle rakkaita!

On myös hienoa tietää, että ne eivät ole tärkeitä vain minulle, vaan ne ovat olleet sitä jo kasvattajalle. 

Että nämä molemmat, Vinski ja Ykä, on teetetty tähän maailman tarkoituksena saada aikaan kivoja koiria, harrastuskavereita, terveitä, iloisia ihmisen parhaita ystäviä. 

Mahtava tietää, että ne eivät ole syntyneet kenenkään rahanahneuden tai välinpitämättömyyden vuoksi, vaan haluttuina, toivottuina, suunniteltuina. 

Ja sitä ne ovat elämässään nytkin.

Kaikki koirat ja omistajat eivät ole yhtä onnekkaita. Eivätkä kaikki pentutehtaat teetä paperittomia pentuja.

Sivusta olen seurannut tapausta, jossa ihmiset hankkivat koiran, perheenjäsenen ja harrastuskaverin. Tietämättömyys ei ole rikos eikä tahallista, mutta kun huonosti käy, siitä saa maksaa kalliin hinnan. 

Ja näin kävi tässä seuraamassani tapauksessa. Surullisinta oli, että ne, jotka kalliimmin joutuivat maksamaan viattomat, perheen rakastettu koira ja sen isäntäväki. 

"Kasvattaja" sai maksaa myös, Kennelliiton kurinpitolautakunta puuttui henkilön toimintaan, kuitenkin aivan liian myöhään, silloin, kun vahinko oli jo tapahtunut. Lisäksi kurinpitolautakunnan soosoot eivät korvaa sitä mielipahaa, minkä rakkaan perheenjäsenen sairastelu, muut ongelmat ja lopulta menettäminen aivan liian nuorena saavat aikaan. Ne eivät korvaa koiran kipua, tuskaa ja pelkoa. Sitä, että se ei voi elää iloista, normaalia koiranelämää.

Tässä tapauksessa koiraharrastuksen parissa uusi, tietämätön isäntäväki hankki itselleen koiran, paperillisen ja rekisteröidyn, kun paperittomista aina varoitetaan. 

Sanotaan, että paperillisella koiralla on kaikki kunnossa, paperit ovat tae siitä, että koira on teetetty tähän maailmaan haluttuna ja harkittuna. Niin ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut.

Ja niin koira tuli kotiin. Ja sairastui pian sen jälkeen. Se kuitenkin selvisi, mutta luonne ei ollut ihan sitä, mitä oltiin toivottu. Koiraa pelotti ja joskus pelottavista tilanteista yli pääseminen vei epänormaalin pitkän ajan. Koira oli rakastettu perheenjäsen ja harrastuskaveri. Sen kanssa emäntä pääsi koittamaan eri harrastuksia ja oppimaan, tutustui huimaan määrään uusia ihmisiä. Koiran kautta minäkin tutustuin tähän perheeseen, meillä oli samanrotuiset koirat. Emännän innostuttua harrastamisesta koira sai suhteellisen hyviäkin tuloksia huomioonottaen sen todella surkeat lähtökohdat.

Sitä mukaa, kun koiran emännän tietotaito koirista kasvoi, alkoi selvitä huolestuttavia asioita "kasvattajasta" ja hänen toimistaan. "Kasvattaja" teetti pentuja kaikilla koirillaan, millä vähänkään pystyi, käytti jalostukseen tutkimattomia koiria, koiria vailla käyttö- ja luonnetestituloksia, koiria, joista ei tiedetty yhtään, mitä ne periyttävät. Yhdistelmiä uusittiin, koirat saivat huonoja tuloksia luonnetesteistä ja terveystutkimuksista. Tämä ei "kasvattajaa" estänyt, lisää vaan, jotta tulee rahaa. Ja tietämättömille ihmisille on helppo myydä sutta ja sekundaa, etenkin kun on kasvattaja, jolla on paperiasiat näennäisesti kunnossa, eivätkä ostajat osanneet kokemattomuuttaan epäillä mitään. Tuttavapiirissä ei ollut koiraihmisiä, joilta kysyä neuvoa.

Kävi ilmi myös, että kyseinen koira oli huonojen hermojensa lisäksi myös sairas. 

Ensin löytyi eturauhasvaivoja, sen jälkeen lonkka ja selkäongelmia. Lopulta siinä määrin, että ne veivät koiran paremmille harrastuskentille alle 4-vuotiaana. Iloinen ihmisen paras ystävä ei enää jaksanut, se oli niin kipeä ja loppu, että perheen piti saattaa se viimeiselle matkalle aivan liian varhain.

Ja kaikki huoli, epätietoisuus ja suru "kasvattajan" välinpitämättömyyden vuoksi. 

Ihmisen, joka on tehtaillut pentuja rahan vuoksi monesta eri rodusta piittaamatta pätkääkään koirien terveydestä tai hyvinvoinnista, ja siitä, mitä ne perheenjäsenikseen hankkivat ihmiset kokevat, huolta ja murhetta. Useilla kasvateilla on terveys- tai luonneongelmia, rodusta riippumatta.

Tämän koiran kärsimykset ovat ohi, se nukkuu ikiunta ja sen perheellä on siitä jäljellä rakkaat muistot. Saman "kasvattajan tuotoksia" on kuitenkin pilvin pimein, toivottavasti niillä ja niiden perheillä olisi vähän onnellisempi loppu. Surullista oli kuitenkin jokin aika sitten lukea facebookin ihmemaasta, kuinka toinenkin tämän kennelin koira oli jouduttu liian nuorena lopettamaan, se arkuuden ja pelkoagressiivisuuden vuoksi. Tuttavapiirissä on toinenkin koira tästä kennelistä, ja sillä on myös ongelmia hermojen kanssa. Koiraparka. 

Mistä jumalauta näitä kusipäitä oikein tulee? 

Kasvattajan kuuluisi olla se, joka on vastuussa uuden koiranelämän tuomisesta tähän maailmaan. Hän on vastuussa siitä, että syntyvät koiranalut ovat varustettuja parhailla mahdollisilla lähtökohdilla tähän maailmaan. Että ne menevät koteihin, joissa niitä rakastetaan, ja kasvattajan pitäisi olla se, joka neuvoo ja tukee uutta koiranomistajaa. Sen sijaan tämä kusipää kääri rahat ja viisveisasi kasvateistaan tai näiden isäntäperheistä. 

En edes viitsi kirjoittaa tähän, mitä tekisin jos tämä "kasvattaja" tulisi minua vastaan pimeällä kujalla... 

Vastaavaa ei toivoisi yhdellekään koiralle, eikä yhdellekään omistajalle. Tälle "kasvattajalle" toivon sen sijaan pitkää ja tuskaisaa loppuelämää, toivottavasti älyää hävetä kun peiliin katsoo...

Toivottavasti tämä blogikirjoitus löytäisi tiensä ihmisten silmiin, niin että joku toinen tietämätön osaisi varoa. Tai että joku koiraansa pennuttava miettisi kahdesti, mitä voi piittaamattomuudellaan koirille aiheuttaa. Että me ihmiset osattaisiin ajatella hieman enemmän ja pidemmälle. 

Minä olen kuitenkin kiitoksen velkaa tälle valkoiselle koiralle. Ilman sen olemassaoloa minulla olisi yksi ystävä vähemmän, ei  varmaan oltaisi koskaan tutustuttu, jos ei oltaisi joskus mätsäreissä kohdattu. 

Joten kiitos ystävyydestä, "vanha" kuoma. Ja lepää rauhassa siellä, missä agiradalta tulee aina nollatulos.