Epistelyä

Viikonloppuna käytiin epistelemässä Isossakyrössä. Keli oli kuin morsian, sattui sopivasti olemaan kevään siihen asti lämpimin päivä, nurmi loisti vihreänä ja meininki oli mitä leppoisin. Minä olin ilmoittanut Pätkän sen ihkaensimmäiseen supermöllikisaan aksaamaan, kahden startin kera. Vinski sai treenata rentona olemista möllirallyradalla. Etukäteen vähän jännitin että mitä Pätkä miettii nurmipohjasta, mutta ei näköjään sen kummemmin mitään, ihme kyllä. Olin myös varautunut siihen että pentupahalainen todennäköisesti juuttuu salsaamaan pitkäksi toviksi tuomarin ja ajanottajan luo, mutta yllättäen ensimmäinen rata sujui todella hienosti ilman minkäänmoisia tervehdysseremonioita. Radan kakkosesteelle ei ihan osuttu, mutta koska vauhti ja motivaatio oli kerrMyös palkkalelu kelpasi radan lopussa, mikä sekään ei ole ollut Pätkän naisvimmassa mikään itsestäänselvyys viimeaikoina. Hienosti meni! 
Toisella radalla hiukan puolenvälin jälkeen Pätkän keskittyminen sitten kuitekin herpaantui toisen koiran haukuttua kimeästi, ja siinä vaiheessa se kävi myös tervehtimässä ajanottajaa ja muita kentän laidalla olevia ihmisiä. Kersa kuitenkin tuli pyynnöstä takaisin ja jatkettiin rata loppuun, kunnes lopussa ei sitten enää lelu kelvannutkaan, vaan olisi pitänyt päästä moikkaamaan vaan kaikkia mahdollisia ihmisiä. Lisää tällaisia harjoituksia meille! :) Ihanat kuvat Pätkästä napsi Marika V.
Pätkän kanssa tekemisestä jäi ihan mahtava fiilis, uusi aikakausi on alkanut, tätä mä oon odottanut! Kuinka pitkä matka ollaankaan kuljettu siitä päivästä kun laitoin vapisevin käsin kasvattajalle sähköpostia tähän hetkeen. Ja kuitenkin samalla mun ja Pätkän yhteinen matka on vasta alussa. <3 

Kuten kuvista näkyy niin vauhti oli hyvä ja fiilis iloinen. Lisää tätä! <3

Pätkän kurvailun jälkeen oli Vinskin vuoro. Olin varautunut siihen että palkkaan Vinskin heti hiljaisen hetken tullen ulos radalta vuolaiden kehujen kera, mutta Vinski yllättikin minut iloisesti olemalla ihan hiljaa koko radan ajan, ja tehtiinkin sitten rata loppuun asti rennolla fiiliksellä. Voi kun tämmöistä treeniä saataisiin enemmän, ihana olla radalla koiran kanssa, joka on rento ja iloinen ja joka oikeasti kuuntelee sekä käskyt että kehut! Ulkotyöt selvästi sopivat Vinskille loistavasti, kun taas hallissa se ehtii jo kuumua siinä vaiheessa kun tullaan ovesta sisään. Ulkona ei varmastikaan koiran silmin ole niin selkeää missä kohtaa suoritus alkaa kun ei ole mitään väliseiniä/aitoja/ovea, joten Vinski ei kuumu niin nopeasti. Haluan kyllä ehdottomasti tänäkesänä kisata Vinskin kanssa virallisesti jossain ulkokisoissa, jos sellainen vaan jossain hollilla järjestetään!
Marika oli kameroimassa kehän laidalla myös Vinskin suorituksen ajan, joten meistäkin saatiin kivat rennot ja iloiset kuvat. Tekninen suorittaminen ei ole kauneinta mahdollista, mutta Vinski on jotenkin rennompi kun se suorittaa "väljemmin", joten olen alkanutkin viljellä sille enemmänkin rentoa ja "väljää" suoritustapaa. Ainakin nyt saatiin siitä oivallinen, onnistunut kisatreeni. :)

Iloista ja rentoa pujottelua :) 

Juoksua mars mars. Maali-kyltin jälkeen Vinski ehti jo vähän poseeratakin :D

Hauhauhau...

Käytiin Vinskin kanssa tänään kotikisoissa rallyilemassa ja voi taivas taas kun piti karjua siellä, Vinskin siis... Ennen suoritusta Vinskin mielentila oli superhyvä, ja mä olin niin innoissani sen hyvästä fiiliksestä sekä hiljaisesta ja rennon iloisesta olemuksesta, että en edes enää muistanut jännittää. Asia tosin korjaantui äkkiä perinteiselle tolalle, kun irrotin hihnan koiralta kehään päästyämme. Hihnan lukon kilahdus, ja kaveri ratkesi liitoksistaan saman tien. Ja oma ärsytyskäyrä tietty nousi heti. Hauhauta sitten piisasikin läpi koko radan. Suoran, "tylsän" seuraamisen aikana Vinski aina vähitellen rauhoittui ja hiljeni, mutta aina istumisista se sai uutta potkua huutoonsa. Varsinaisia virheitä me ei silti juurikaan tehty. Kakkoskyltiltä (koira eteen, oikealta sivulle, istu) saatiin -10 virhettä kun Vinski ennen eteen istumistaan peruutti muutaman askeleen, ja en älynnyt uusia kylttiä kun joku aivopieru esti minua ajattelemasta että peruuttaminenkin todella on ylimääräinen liike. No, oma moka ja ensi kerralla muistan. Vinskillähän peruuttaminen liittyy aina tuohon räkyttämiseen, jos se haukkuu, se usein myös peruuttaa, ja jos se peruuttaa, se poikkeuksetta myös haukkuu. Ärsyttävää, mutta en ole vielä oikein keksinyt millä saisin siihen puututtuakaan (uusi peruutuskäsky on kyllä työn alla, mutta nythän sen ei pitänyt peruuttaa). 

Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.

Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää... 
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.

Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.

Sum summarum - jos olisin luovuttaja, niin varmaan ehkä jo myöntäisin että ei tästä mitään tuu... Mutta koska en ole luovuttaja, vaan itsepäinen kaheli, niin treeniä vaan. :D Toisaalta minua kannustaa se tieto, että ennen rataa Vinskin mielentila oli tosi kiva, eli ollaan me kehitytty selkeästi. Ennen sitä ei saanut edes halliin ilman että se huusi jo ovesta tullessaan kitarisat pitkällä. Nyt se oli rennon iloinen. Kyllä me vielä tästä, marraskuussa taas!

Juhannus, juhlista jaloin

Juhannusta vietettiin kerrankin ihanan aurinkoisessa ja lämpimässä säässä, uutisissa tiedettiin kertoa että kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole ollut näin lämmintä tänä ajankohtana. Ja sekös minulle kelpasi! Ja koirillekin, kun pääsivät uimaan.
Meillä oli hallilla pienen porukan omat juhannustreenit, siellä me viiden ihmisen ja 11 koiran voimin pidettiin hauskaa aattoiltana, ensin höntsäaksan merkeissä, sen päälle uimiset ja sitten osa meistä jäi vielä rally-tokoilemaankin lähempänä puolta yötä. Me karattiin kotoa tuonne jussitreeneihin kahdestaan Vinskin kanssa, Ykä jäi isännän kanssa kotomieheksi. Olivat kuulemma käyneet leppoisalla juhannuskävelyllä yhdessä.

Vinskikin pääsi siis pitkästä aikaa tekemään hiukan pappa-aksaa, jota mentiinki sitten ihan täysillä ja pää viidentenä jalkana, vaikka tarkoitus ei ollut ihan täysillä revittääkkään. Vinski vaan oli eri mieltä. Hauskaa ainakin oli! Kuvat minusta ja Vinskistä napsi Anne H.

Tottakai juhannuksena kuuluu myös grillata, ja niin mekin teimme. Anne oli loihtinut tarjolle myös herkullista piirakkaa, ja kertakäyttögrillin ääressä nautiskelimme yksinkertaisen juhannusateriamme. Suosittelen lämpimästi muillekin, ei maailman juhlavinta, mutta superhauskaa! Toivottaasti lukijoilla on ollut yhtä hauska keskikesän juhla kuin meilläkin. :)

Puurtamista

Äh, näköjään yksi kerta, kun Vinski pääsi haukkumaan siellä vepessä, voi sekoittaa pakan pitkäksi aikaa. Tänään olisi tokokoetreenit tiedossa naapuriseuran ulkokentällä, ja katsotaanpa kuinka käy. Eilen treeneissä Vinski otti asiakseen haukkua taas enemmän, joten lähdetään vaan harjottelemaan fiilistä, ja koitetaan saada rento ja iloinen mieli kehään. Kaikki muu on sitten plussaa. Koitan saada jonkun nappaamaan meidän suorituksen videolle, niin pääsen jälkeenpäin analysoimaan mikä onnistui ja mikä meni metsään. Toivotaan että joutava käsipari löytyisi.

Ja ne rally-tokoepikset, joissa käytiin viimeksi. No haukuttiinhan siellä, mutta ei ihan niin pahasti mitä olin kauhulla odottanut. Sen verran kuitenkin että katsoin parhaimmaksi laittaa Vinskin maahan jäähylle kesken radan ja jatkoin kun pahin meteli vaikeni. Tosi hyviäkin pätkiä oli joukossa, ja työnsä Vinski teki muuten kivasti.

Kyllä me tästä taas päästään takaisin jaloilleen, kunhan jaksetaan puurtaa sisukkaasti ja ohjaaja on tarkkana! En aio luovuttaa edelleenkään, vaikka hullunahan tässä voisi jo itseään pitää... :D

Viikonloppuna pääsin kameroimaan Marikan mudeja, tässä iloiset muudelit postausta piristämään nyt kun omista koirista ei oo tuoreita kuvia julkaistavaksi.

Turhautumisen kyyneleet

Eilen korkattiin vepekausi. Koira toimi treeneissä ihan mahtavasti, ja mulle iski heti kipinä että kokeisiin mennään kyllä varmana! Ja tänään tuo ilo sitten kostautui kaksin verroin. Voi miksi me ei voida onnistua?

Nimittäin kävin aamupäivällä tekemässä kevyen tokotreenin hallilla Marikan kanssa, tarkoituksena tehdä kevyt ja iloinen pikatreeni vaan. Ja eilinen kostautui sitten kaksin verroin - Vinski sai pari kertaa ihan järkyttävän huutoraivarin, johon mun piti puuttua tosi tylysti. Se siitä iloisuudesta taas. Vaikka mä tiedän, ettei me olla vielä valmiita tuon asian kanssa, tuskin ollaan koskaan, nämä takapakit tuntuu aina niin musertavilta, etenkin nämä isommat. Vinski on viimeksi varmaan vuosi sitten saanut noin pahan huutoraivarin oikeasti, ja etenkin viimeaikoina meillä on sujunut ihan huikean hyvin. Ja nyt tämä takapakki tuntuu siis ihan musertavalta.

En muista olenko missään blogitekstissä kirjoittanut ongelmaa kokonaisuudessaan, mutta tässä taustat meidän vaikeasta taipaleesta:
Vinski on siis kovasti energinen tapaus ja sillä on taipumusta vetää kierrokset tappiin kun ollaan "töissä". Tämä on alunperin ihan osaamattoman ohjaajan syytä, voi kunpa olisin osannut tehdä toisin silloin joskus, mutta en osannut ja asiaa ei voi enää muuttaa. Opetin koirani tekemään kaikenlaista kivaa, enkä opettanut sille, miten tehdään ei mitään. Arjessa Vinski on maailman helpoin koira eikä siellä ole mitään ongelmaa, mutta etenkin tokoillessa/tottistellessa ja kaikissa muissakin harrastuksissa äänenkäyttö on ihan hullua. Kiihtyessään se haukkuu, ja haukkumisesta on kehittynyt niin paatunut tapa että Vinski voi huoletta louskutella myös matalassa vireessä.
Ja minä olen hakenut apua sieltä sun täältä, koittanut vaikka mitä ja vasta viimeisen vuoden aikana olen oikeasti alkanut oppia ohjaamaan koiraani, joka on hiljentynyt sitä mukaa kun ohjaajan taidot ovat kasvaneet, ja olen alkanut tunnistaa ne tilanteet, hetket ja asiat jotka saavat Vinskin ratkeamaan haukkumaan, oppinut sivuuttamaan ne ja oppinut katkaisemaan jo alkaneen haukun. Viimeiset parit rally-tokokisat ollaan suoritettu vain muutamilla haukahduksilla, joka on ihan huikeaa edistystä meille. Etenkin viimeisimmät kisat tuntuivat niin hyviltä, oli ihan huikea tunne ohjata hiljaista, kuuliaista, mahtavalla vireellä töitä tekevää koiraa!

Vinski on kuitenkin sellainen, että aina jos se pääsee haukkumaan hulluna, vanhat tavat istuvat lujassa ja palaavat salamana mieleen, ja niiden häivyttäminen on taas kovan työn takana. Ja eilen näin tietenkin pääsi käymään.

Eilen siis vepetreeneissä Vinski teki työnsä todella hienosti. Mutta rannassa se aina haukkuu, ja tiedän, etten tule näkemään sitä päivää kun se menisi sinne hiljaisesti vaikka eläisimme molemmat 300-vuotiaiksi. Jotkut asiat vaan pitää hyväksyä, ja tämä on yksi niistä.
Ja kun Vinski sitten pääsi haukkumaan oikein urakalla, ja se näkyi tänään tokotreeneissä. Kaksi hullua ratkeamista, epätoivoinen ohjaaja ja turhautumisen kyyneleet. Miksi minä en älynnyt tätä jo eilen, miten minä en ymmärtänyt että en saa päästää tätä tapahtumaan? Jotenkin en osannut ajatella että vepessä tapahtuva haukkuminen vaikuttaisi myös hallilla tai kentällä tehtäviin treeneihin, mutta näköjään niin kuitenkin kävi. Ja taas ollaan vaikean paikan edessä, mun pitää joko keksiä miten mä hoidan ton vepen niin ettei koira pääse revittämään ihan satasta (tämä on vaikeaa kun se aloittaa jo siinä vaiheessa kun näkee vettä auton ikkunasta) tai sitten mun pitää luopua koko vepetouhusta jos meinaan mukamas jotain rally-tokoa tai tokoa olla tekevinäni Vinskin kanssa. Tuntuu vaan niin turhauttavalta vuodesta toiseen painia tämän saman asian kanssa, vaikkakin edistys on ollut viimeisen vuoden aikana ihan huikeaa, silti näitä takapakkeja tulee ja pääasiassa oman tyhmyyden takia. Miksi minä en ikinä opi?

Hirveä itsesäälikirjoitus, mutta tämä fiilis on tänään. Huoh.
Sunnuntaina olisi rally-tokoepikset, katsotaan menenkö ollenkaan vai jätänkö suosiolla välistä.
Joka tapauksessa pettymykestä huolimatta olen päättänyt että minähän piru vie opin ohjaamaan koiraani vaikka mikä olisi, sen olen velkaa tuolle parhaalle ystävälleni. Vika on kuitenkin tässä tapauksessa kaikkineen täällä ohjausyksikön päässä, joka tietenkin aiheuttaa sen että turhautumisen hetkinä olen todella vihainen itselleni. Vaan ei muutakuin yrittämään vaan, uudestaan ja uudestaan!
On tuo Vinski niin rakas.<3

Kesä ja unelmia

Kesä on täällä, ja laiska kirjoittaja on herännyt talviuniltaan. Koirat korkkasivat uintikauden eilen (aiemminkin olisi voinut, jos emäntä ei olisi näin kylmänarka) ja tänään päästään jo vesipelastamaankin. Jännä nähdä miten Vinskiltä homma sujuu talven jäljiltä. Ykä pääsee samalla uiskentelemaan, vaikka se ei ihan tositouhuihin enää pääsekään.

Muuten me ollaankin puuhailtu lähinnä rally-tokon ja tokon parissa,Vinskin kanssa kun ollaan saatu palikat kohdilleen niin että ukko malttaa tehdä työnsä melko hiljaisesti, ja niinpä mua on taas alkanut kutkutella, että mitäs jos vielä joskus starttaisinkin tokoa sen kanssa. En tiedä, rally-toko pysykööt nyt kumminkin meidän päälajina. Aksahommat päätin jättää luokkanousun jälkeen nuoremmille ja kevyemmille kavereille puuhattavaksi, vaikka ollaan me Vinskin kanssa omaksi iloksi välillä vähän pappa-aksattu. Onneksi saan sentään lainata Nuppu Avaruuskoiraa pahimpaan aksantuskaani...
Laitan tähän keväältä muutaman Marikan ottaman treenikuvan postausta piristämään.

Kisaamassa kävimme Kauhavalla äitienpäivän tienoilla, ja yllätys yllätys, ei saatu tulosta taaskaan. Kisasta jäi kuitenkin tosi hyvä fiilis ja suorituksena se oli varmasti meidän paras tähän mennessä! Kisat olivat ulkona, ja sen kyllä huomasi sekä koirasta että omasta olotilasta, jotenkin oli aivan ihanan rento fiilis, ja ensimmäistä kertaa minä, jänittäjä, nautin kisaamisesta. Ja mulla oli mukana ihan eri koirakin kuin normaalisti, Vinski oli hiljaa (taisi pari kertaa haukahtaa hypyn jälkeen kun se hiukan kuumotti) ja se teki työnsä ihan superhyvin! Josta niitä virheipisteitä sitten napsuikin, saimme nimittäin melkoisen potin kontrollivirheitä siitä että Vinski seuraa todella tiiviisti ja samalla seuratessaan tavallaan "keulii" joka askeleella. Eli minä olin koiraan todella tyytyväinen, vaikka säännöt taas eivät olleet. Muutama virhe tuli kokonaisvaikutelmaan niistä haukahduksista, ja uusin kaksi tehtävää kun en itse ollut ihan tyytyväinen, ja arvostelulappua lukiessa selvisi taas kerran että olisin antanut olla vaan.. Nimittäin alkuperäiset tehtävät olivat arvostelulapussa virheetön ja -1, kun taas uusimisen jälkeen sain virheet sekä uusimisesta että kontrollivirheet liian tiiviistä tekemisestä. Höh, mutta oma vika, pitäisi oppia noudattamaan sääntöjä eikä tehdä niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja tein minä yhden aivopierunkin, nimittäin alokasluokan perusasentotehtävässä (kyltti nro 24) jossa pitäisi suorittaa määrätty askelmäärä ja perusasento, suoritin 1 askel, 2 askelta, 4 askelta, kun viimeinen askelmäärä olisi ollut 3! :D Lopputulos 68 pistettä, eli tuloksesta jäi uupumaan pari pistettä, mutta pääasia on iloinen mieli ja onnistumisen tunne sekä rento ja iloinen koira! Seuraavan kerran startataan sitten kotikisoissa 9.7. ellei saada jämäpaikkaa Lempäälästä kesäkuun puolen välin tienoilla (koska unohdin tietenkin ilmoittautua ajoissa....).

Kesän kuumia kelejä odotellessa päätin myös että Vinski saakoon kesätukan, ja niin tein. Jäätävän näköinen, mutta ai että kuinka nopeasti se kuivuu uinnin jälkeen. :) Vinskikin vaikuttaa iloiselta uuden tukkansa kanssa, varmasti helpottaa oloa kun pääsee tursokekarvastaan eroon.

Ja sitten vähän niitä unelmia... Nimittäin mulla on epäilys että kesäkuu on tänä vuonna PITKÄ. Siis todella pitkä, loputon suorastaan. Ja niin ovat olleet viimeiset kuukaudet muutenkin, ainakin näin odottavan näkökulmasta. Voi nimittäin olla että mikäli kaikki sujuu toivotulla tavalla, valkoinen blogi ei enää heinäkuusta eteenpäin olekaan kokonaan valkoinen, vaan laumaan liittyy uusi hännänheiluttaja, jonka touhuja päästään myös seuraamaan tässä blogissa. Siihen asti tyydyn vain odottelemaan tuskissani, ja hypistelemään pentutavaroita... <3

Rallyviikonloppu

Tämä viikonloppu oli aikalailla omistettu rally-tokoilulle. Eilen startattiin Vinskin kanssa kotikisoissa, joissa myöskin talkoilin reippaasti, ja tänään oli vuorossa rally-aiheinen koulutus.

Eilinen kisa jännitti minua perinteisesti ihan kamalan paljon, mutta hengissä selvisin taas kerran. Me ei saatu tulosta, se jäi muutamasta pisteestä vajaaksi, mutta muuten minulle jäi oikein positiivinen ja hyvä mieli radasta. Heti lähtökyltille tullessa Vinski perinteisesti ryhtyi haukkumaan, mutta käskytin sen saman tien maahan ja se hillitsikin sitten onneksi jonkin verran. Lähtö sujui paljon vähemmällä haukkumisella sitten. :) Isoin virhe oli että kyltillä "istu, seiso, kierrä koira" en sitten tehtävän lopuksi pysähtynyt, eli kunnon aivopieru! Tästä napattiin siis ihan turha kymppi, ja vika löytyy peilistä. Perinteisiä haukkumiinuksia saatiin yllättävän vähän, muutamalta eri kyltiltä kolmonen ja kokonaisvaikutelmasta myös se kolmonen. Ja sen lisäksi yksittäisiä pikkuvirheitä, kuten muutama hiukan vino asento sekä pyörähdyksen uusiminen. Puolessa välissä rataa pääsin kuitenkin jännityksestäni eroon ja Vinskikin sitten hiljeni ja loppu rallyteltiin hienosti ja sujuvasti läpi. Ärsyttää kun oma jännitys vaikeuttaa elämää niin paljon, mutta ei auta kuin työstää tilannetta. Pääasia kuitenkin että radasta jäi positiivinen mieli ja taas voitettiin itsemme.

Tämän päiväinen koulutus sen sijaan oli ihan katastrofi, minä ja kouluttaja emme puhuneet yhtään samaa kieltä. Lopulta homma meni siihen että kouluttaja esimerkkiä näyttäessään antoi Vinskin repiä lelua vaikka kielsin ja sanoin että se on vähän turhan kiihdyttävää siihen tilanteeseen ja jää helposti Vinskillä päälle. :( Samoin vaikka kielsin ettei lelulla saa hetsata, mutta silti pääsi senkin kanssa turhaa haukkumista tapahtumaan. Onneksi sitten jossain vaiheessa palkaksi otettiin nami, mutta jonkun käsittämättömän harjoituksen päätteeksi mulla oli sitten jo tosi hämmentynyt ja väsynyt koira, joka vaan nuuskutti maata.

Olisi vaan pitänyt ajoissa hoksata että tämä tyyli ei valitettavasti meille sovi ja vetäytyä sivummalle seuraamaan, mutta oma vika että jäin uteliaisuuttani loppuun asti. Tosi hämmentynyt ja pettynyt olo jäi kyllä koulutuksesta, valitettavasti. Me ei päästy tekemään tarpeellista harjoitusta, vaan hommassa keskityttiin aika paljon epäolennaiseen asiaan, ja ihan turhaa haukkumista pääsi tapahtumaan ja koira hämmentyi turhaan tilanteessa, jossa sen pitäisi olla iloinen ja yhteistyöhalukas. Toisaalta, jotain opittiinkin taas, nimittäin se että jatkan niinkuin tähänkin asti enkä sekoita tai päästä ketään sekoittamaan meidän pakkaa yhtään.

Koulutuksen jälkeen mentiin paikkaamaan pahaa mieltä metsälenkille kevätauringon lämmittäessä mukavasti. Vinski ja Ykä puuhasivat tutulla reitillä ihan innoissaan vasta toista kertaa tänä keväänä, sillä talven tämä kyseinen polku on ollut poissa lenkkiohjelmistosta, mutta nyt polku oli kuivunut hyvin. Pidän tästä reitistä erityisesti siksi, että vaikka se on superlyhyt (kävellään sitä aina monta kertaa päästä päähän), polku on kuin luonnon oma fysioterapiarata. Siinä on paljon puunjuuria ja sopivan pehmeää mutta epätasaista maastoa kulkea, jotta Ykä saa tarvittavaa treeniä ja oikeanlaista liikuntaa kuntoaan ylläpitämään. Pitkästä aikaa jaksoin kuskata kamerankin mukanani. :)

Goodbye 2015

Mä kirjoitin viimeksi "mä kirjoittelen ensi viikolla lisää"... Ja se sitten vähän jäi kun töissä oli superkiire ja kaikkea joulusäätöä oli vaikka kuinka paljon ja niin edelleen. No eipä niistä kisoista ihan hirveästi mitään kummallista sanottavaa ollutkaan, hyppärillä sijoituttiin muistaakseni kolmanneksi ja agiradoilla oli perus kontaktitaikinointi. Epikset vuoden lopussa meni samaan sarjaan.
No, pääasia että oli kivaa! :)

Kuvia kisoista napsi ystävällisesti Sami Ritoniemi, superkiitos siis hänelle hyvästä kuvasaaliista, ja tässä osa teidänkin ihailtavaksenne. :) Ja sitten näiden myötä päästäänkin aiheeseen, joka mua on mietityttänyt joulusta asti, kun ystäväni Satu kysyi että kauanko aion vielä kisata Vinskin kanssa... Ja sitten mä totesin että en ole edes miettinyt asiaa, paitsi sen jälkeen tietenkin asia on pyörinyt mielessä. Milloin koira on eläkeikäinen? Koska sen pitää saada ottaa lunkimmin? Mistä sen edes tietää? Vai tuleeko se vastaan jonain päivänä kun katsoo vanhan kaverin kasvoja ja toteaa että se näyttää väsyneeltä? En tiedä, Vinskillä kun vielä virtaa riittää kuin nuorella koiralla, askel ei paina, silmissä tuikkii iloisesti ja hinku tekemiseen on kova. Eihän minun ystäväni ole vielä vanha eihän?

Meillähän ei ole ollut mitään suuria tavoitteita ikinä, ennemminkin vaan saada aksassa kontaktit toimimaan ja joka lajissa on tavoiteltu vähän sellaista rauhallisempaa, ei-niin-meluisaa suoritusta. Eli ei mitään supertavoitteita, mutta meille ihan riittävän vaikeita. Ehkä me vielä hetki ja painotetaan enemmän rally-tokoon niin ei ole sitten fyysisesti niin rankkaa. Aksakurssille ilmoitin meidät kuitenkin, ja päästiin rally-tokon valmennusryhmäänkin. Vielä me jaksetaan, yhdessä! Ja samalla olen jokaisena päivänä kiitollinen että vanha ystäväni on vielä, reilu 7-vuotiaana kisakunnossa. On se vaan mahtava koira, minä olen onnenmyyrä kun olen Vinskin saanut ystäväkseni.<3

Lisäksi joulun jälkeisissä epiksissä sain uutta tarmoa toisen kisakaverini kanssa puuhasteluun, me nimittäin käytiin korkkaamassa meidän "kisaura" ja osallistuttiin meidän ensimmäisiin yhteisiin epiksiin, jotka oli samalla Nupun ekat startit koskaan. Ja pikkukoirahan liiteli tosi kivasti! :) Vielä tarvitaan hiukan varmuutta putkiin ja vähän itsenäisempää suorittamista, mutta treenimäärään nähden homma toimi tosi hyvin. Eniten Nuppua taisi hirvittää radalla pyörivät kummalliset tyypit, jotka suoristelivat putkia ja nostelivat käsiä ja viheltelivät pilliin. Mutta todella, tästä on hyvä jatkaa iloisin mielin eteenpäin ja kohti uusia haasteita. Kiitos Heidille, joka ystävällisesti antaa minun lainata Nuppua kaikenmaailman aksahömpötyksiin. :) Ja Nupustakin Sami R. nappasi muutaman kuvan.

 

Näin vuoden vaihtuessa on tapana tehdä yhteenvetoa edellisestä vuodesta, summata sitä ja asettaa toiveita ja tavoitteita uudelle vuodelle. Minulla ja koirilla 2015 oli kiva vuosi. Minä ja Vinski ollaan pysytty terveenä, jopa yksi kapiksi luulemani kaljuuntumisepisodikin vaikutti olleen väärä hälytys ja johtuneen ilmeisestikin ruuan laadun vaihtelusta, joka hoitui ruokaa vaihtamalla. 

Ykä on pärjännyt sairautensa kanssa ja porskuttaa vielä meidän kanssa. Uutena apuna on löydetty laserhoito sekä BOT-loimet, jotka helpottavat Ykän tilannetta. 

Minä olen kehittynyt koiran ohjaajana, oppinut toimimaan tunnetilan pohjalta, ja ottamaan huomioon ne pienimmätkin vivahteet mielentilassa, sekä minun että koiran. Olen ehkä löytänyt ne pienenpienet rauhan ja viisauden rippeet minussa, ohjaajana. Tänä vuonna minä kokoan ne kasaan, laitan ne kasvamaan ja yritän oppia käyttämään niitä hyödykseni paremmin. 

Vinskille tavoitteena on pysyä terveenä ja hyvinvoivana ikääntymisestä huolimatta, ja koitetaan me ehkä se RTK2 saada kasaan myös. Jos onnistuu niin hyvä, jos ei niin ei se mitään. Ja ennenkaikkea me haetaan sitä hyvää mieltä ja iloista, rentoa tekemistä.

Ykälle toivon terveyttä ja iloisia päiviä, ihanaa koiranelämää ja painia Miinus-kissan kanssa. :)

2015 yksi treenikaverini, ihana valkkarineiti Freya Haivenkoira, siirtyi oman perheensä ohjattavaksi ja minä en voi kuin ihaillen katsoa kuinka neitokainen on kehittynyt, erityisesti nuoremman ohjaajansa Juuson kanssa. Menestyksekästä vuotta heille! 

Ja minä saan nyt jatkaa uusien haasteiden kohtaamista uuden treenikaverin, Nupun kanssa. Me puuhaillaan aina kun aikataulut osuu yksiin, mutta sen ihmeellisempiä tavoitteita meillä ei ole, paitsi tosiaan oppia uutta ja puuhailla kaikkea kivaa yhdessä. 

2016 - mitähän se tuokaan tullessaan?

Kovan työn tuloksia

Voi mikä ihana tunne kirjoittaa, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Siis se työ, mitä ollaan hartiavoimin tehty Vinskin ja mun tunnetilan ja fiiliksen hallitsemiseksi, niin nyt se alkaa näkyä, sekä rally-tokossa että agissa!

Ongelmana on ollut kauan jatkunut kierre - Vinski rakastaa tekemistä ja kiihtyy mielettömän helposti joka asiasta, joka johtaa siihen että se alkaa haukkua. Haukkuminen saa välittömästi mut hermostumaan ja kasvattaa valtaisan lerssin mun otsaan. Ja kun mun mielentila on hermostunut ja kiihtynyt (ihan sama miten kovasti yritän sen Vinskiltä piilottaa) koira kiihtyy vaan entistä enemmän. Ja mä hermostun entistä enemmän. Ja niin edelleen, kierre on valmis. Ja nyt mä oon oikeasti alkanut löytää sellaisia pieniä pilkahduksia siitä, mitä rauhallisuus tarkoittaa. Oon mä ennenkin yrittänyt olla rauhallinen, esittänyt rauhallista koiralle ja koittanut kaikkeni, mutta jotenkin vasta nyt olen oikeasti alkanut saada siitä fiiliksestä kiinni, ja se näkyy!

Edellisviikonloppuna agiliidettiin kotikisoissa kolmen radan verran, ja todella A-radalla tapahtui sellainen ihme että Vinski otti jokaisen kontaktin. Mun ohjaaminen ja juokseminen voisi olla noin miljoona kertaa parempaa vielä, mutta pääasia että vaikemmasta ollaan pikkuhiljaa pääsemässä yli. Vinski kuunteli mua ja oli oikeasti töissä eikä vaan jyrännyt aivan päättömästi minne sattuu. Itse tietenkin olin niin tohkeissani kontaktien onnistumisesta että päästin koiran liian aikaisin pois keinulta ja hyllytin radan näppärästi (muutenkin oli vielä vaikeaa rytmittää tuo kontaktien jälkeinen elämä, kuten videolta voi todeta) mutta muuten olen äärimmäisen tyytyväinen! Video on otettu valitettavasti puhelimella, joten laatu ei ole kaksinen mutta ehkä pointti tulee selville. Alku puuttuu kun hommassa kävi niin että video piti ottaa oikealla videokameralla, mutta kriittisellä hetkellä akku loppui tietenkin (tosi hienosti valmistauduttu!), joten kuvaaja vaihtoi sitten supernopeasti puhelinversioon... Kiitokset molemmista videoista Josefiinalle!!

B-rataa ei valitettavasti ole videolla, mutta se sujui myös lähtöä lukuunottamatta hienosti. Ensimmäisen hypyn jälkeen radan toinen este oli A, joka oli vähän liikaa Vinskille, ja alastulo meni mönkään. Päättäväisen korjailun jälkeen kokosin itseni ja paineltiin loppurata kontakteja myöten kivalla fiiliksellä. Tuomarina oli Janne Karstunen, joka armollisesti antoi meidän jatkaa radan loppuun asti kisanomaisesti A:n alastulon korjaamisesta huolimatta. Hyvä harjoitus. :)

C-rata oli sitten hyppäri. Siellä me oltiin treenaamassa fiilistä, vaikka meillä onkin jo pari hyppärinollaa alla. Ja nolliteltiin tämäkin hyvällä fiiliksellä ja melko hyvällä ajalla, ja sijoituttiinkin kolmanneksi. :) Vinski on taitomies!<3 Niin ja tähän löytyi jo videokamerakin latauksesta takaisin töihin, joten laatu on videossakin hieman parempi jo.

Se agilitystä, uudet koitokset itsenäisyyspäivänä.

Eilen kävimme sitten epiksissä korkkaamassa rally-tokon avo-luokan ekaa kertaa, pienellä jännityksellä että tuleekohan touhusta mitään. Rata oli onnekseni supersujuva ja etenevä, joten mitään ylimääräisiä kuumumisia Vinski ei osoittanut, ja lisäksi hyppy oli ystävällisesti sijoitettu radan viimeiseksi, joten siitäkin selvittiin. Pieni hämmennyksen hetki tuli houkutuksen kohdalla, kun Vinski katseli selvästi niitä houkutuksen tötteröitä - kunnes muistin että mähän oon naksutellut sitä menemään merkille ja nyt se varmaan katsoi tötteröitä vähän sillä silmällä. :D Koira eteen, vasemmalta sivulle-kyltillä otin turhan -10 pistettä kun otin varmuuden vuoksi apuaskeleen. Yleisvaikutelmasta taisi tulla -1 muutaman haukahduksen vuoksi ja jostain liian tiukasta seuraamisesta muistaakseni toinen -1, joten tuloksella 88p. selvittiin ja voitettiin luokka (oltiin myös ainoat jotka saivat tuloksen). Palkinnoksi saatiin säkillinen senioriruokaa ja tämä herätti minut todella! Onko mun Vinski muka niiiiin vanha jo? :D Kuvan nappasi Saara Takku.

Lokakuun kuulumiset

Mä oon taas lintsannut kirjoittamisesta, eli tiivistän vähän lokakuun kuulumisia tähän postaukseen.

Ensinnä Vinskin hommia, ollaan edetty ihan mukavasti. :)

Nyt kun minä olen rally-tokon myötä alkanut päästä eroon ihan järkyttävästä kisakammostani (jota olen tokon myötä alkanut tottelevaisuuslajeissa potea) ja vielä kun päästiin avo-luokkaan kisaamaan, olen alkanut ajatella optimistisesti kisaamisesta myös tulevaisuudessa. Jännitän toki edelleen aivan tuhottomasti suoristusta (älkää kysykö miksi, ei mulla itsellänikään ole hajua minkä takia) mutta pahin kammo ja epämiellyttävyys on menneet ohi. Jännä että aksassa ja vepessä jännitys on ollut positiivista aina, mutta tokossa taas jotain ihan järkyttävää, luultavasti Vinskin haukkumisen takia. Mutta selvästi kun yksi "vaiva" alkaa helpottaa, alkaa näköjään toinenkin, noidankehä alkaa purkautua. Ja tämän uuden positiivisemman ajattelutavan siivittämänä olen alkanut miettiä että mitäs jos me joskus edetään sinne voittajaluokkaan asti? Iik, siellähän pitää osata oikeallakin seurata ja vaikka mitä... Naksutin kouraan ja tuumasta toimeen siis!

Viime viikot me ollaan siis Vinskin kanssa treenattu oikealla seuraamista ja nyt päästään etenemään jo pieniä pätkiä (alle 10 askelta) sujuvasti! Hyvä me! Mä nimittäin ajattelin että asian opettelussa menisi huomattavasti kauemmin, koska Vinski on ensinnäkin kovin vilkas ja malttamaton ja lisäksi kova poika ennakoimaan ja tarjoamaan mulle tutuiksi ja hyviksi havaittuja tapoja, sekä tietenkin turhautuu helposti, joka aiheuttaa haukkumista... Mutta kappas, niin vain ollaan edetty! Pitäisi saada joku ottamaan meistä pieni videopätkä, niin näkisin itsekin "ulkopuolisen" silmin miten homma sujuu ja miltä se oikeasti näyttää. Ja voi miten kiva on välillä opettaa jotain ihan uutta, edellisestä seuraamisen opettelusta (siis ihan alusta alkaen) onkin melkoinen tovi! Osaan mä siis vielä, kun kerran koirakin oppii. Samoin meneillään on merkille menon opettaminen. Seuraamispuolen vaihtamiseen liittyvät puolenvaihdot edessä, takana ja jalkojen välistä ajattelin sen sijaan opettaa suosiolla vasta sitten kun seuraaminen oikealla on idioottivarmaa Vinskillekin. Ei siis makeaa mahan täydeltä (mulla on nimittäin tapana lähteä vähän keulimaan kun innostun)...

Eli huippufiilis siis!

Marraskuun aikana meillä on tiedossa ainakin yhdet agikisat kotihallilla sekä päästään korkkaamaan se rally-tokon avo-luokka, ensin epiksissä ja sitten vielä virallisestikin.

Ykän kanssa ollaan nyt haettu sopivaa väliä laserhoitokertoihin niin että saataisiin tasapaino kohdilleen. Syksyn kylmät ja kosteat kelit huomaa selvästi Ykän voinnissa, mutta onneksi laserhoidosta on ollut selvästi apua. Lisäksi BOT verkkoloimi on päällä lähes joka yö ja sen jäljiltä Ykä on aamuisin kyllä normaalia vetreämpi. Silti pelottaa mitä talvi tuo tullessaan, mutta ei auta kuin selvitä ja pärjätä ja tehdä kaikkensa, jotta Ykän kunto pysyisi hyvänä kamalista keleistä huolimatta. Loppuun kuvaterkut BOT päällä loikoilevasta Ykästä.<3

RTK1

Vuosikausien taikinoimisen jälkeen tuntuu niin hyvältä sanoa - me tehtiin se, saatiin ensimmäinen koulari! RTK1 saavutettiin siis neljännellä startilla rally-tokon alokasluokassa tuossa pari viikkoa sitten ja voi kuinka se tuntuukaan mukavalta. :)

Ja nyt jos joku ihmettelee että mitäs vaikeaa tässä on, niin minäpä kerron... Olen siis vuosikaudet kamppaillut Vinskin voimakkaiden äänitehosteiden kanssa. Se tekee töitä ihan hirveällä innolla, oikeastaan niin kovalla että välillä karkaa ihan mopo käsistä ja touhu on pelkkää keulimista, jos en pidä varaani. Ja saanhan minä sen hillittyä ja käskyn alle, mutta Vinski peijooni onkin oppinut salakavalasti että oikotie onneen on täyttä kurkkua karjuminen. Se siis huutaa suoraa huutoa tai haukkuu todella kovaan ääneen jos se kiihtyy eikä sen annakaan riehua.
Todistetusti Vinski pystyy työskentelemään kyllä hiljaisemminkin mutta minulla ei ole osaaminen riittänyt saamaan sitä hiljaiseksi (eikä muuten todella monella muullakaan, apua on nimittäin kyllä haettu jos ja mistä) vaikka vuosikaudet olen asian kanssa paininut. Nyt kuitenkin tunnelin päässä alkaa näkyä valoa ja voin ylpeänä sanoa - mä alan oppia hallitsemaan koirani kehon lisäksi myös sen mieltä ja sitä kautta äänijänteitä. Tie on ollut äärimmäisen pitkä ja vaikea, ja epätoivonhetkiä on ollut lukuisia ja asian takia on muutamat itkutkin tirautettu, mutta lopussa kiitos seisoo.

Ja miten me sitten ollaan saatu sitä valoa tunnelin päähän? No siten että minä alan vähitellen oppia handlaamaan koiraani sillä hiuksenhienolla rajalla, kapealla alueella jossa sen mielentila on optimaalinen työntekoon hiljaa. Ja älkää käsittäkö väärin, se voi vallan mainiosti tehdä töitä hirveän möykän kanssakin, mutta möykkääminen nyt vaan sattuu tottelevaisuuslajeissa laskemaan pisteitä aika radikaalisti, tästä syystä meillä ei tokostakaan ole yhtään ykkötulosta, lähimmäksi ollaan päästy muistaakseni sillä 158 pisteellä.

Musta on aina tuntunut että Vinski on kuin saippuapala - niin liukas ettei siitä millään meinaa saada pitävää otetta, vaan aina kun nappaat kiinni, se lipsahtaa taas karkuun. Ja vähitellen mä alan oppia tarttumaan kiinni tarpeeksi lujasti, mutta silti juuri sen verran varovasti ettei se taas lipsahda pois käsistä. Oon mä treeneissä onnistunut tässä jo jonkin aikaa, mutta jos mä yhtään liiaksi keskityn, Vinski lipsahtaa pois hiljaiselta alueelta ja alkaa komentaa mua - "älä oo tommonen, et sä normaalisti oo tommonen, hei mitä me nyt tehdään, tehdäänkö täysillä?"... Ja nyt rally-tokon rennon meiningin myötä mä oon viimein saanut ujutettua tuota rentoa meininkiä sinne kokeisiin!

Mikä sitten on pielessä alunperin? No se kun minä olen normaalisti kovin eläväinen, puhelias ja paljon liikkuva ihminen ja kokeessa pitäisi olla keskittynyt. Olen treenannut jäykkää, kokeenomaista liikkumista, mutta se ei näköjään Vinskin mieleen vaikuta, vaan mun pitäisi treenata keskittynyttä tai jännittynyttä olotilaa mutta en vaan osaa! Tätä on haettu möllikokeistakin mutta ei, juuri sitä oikeaa tunnetilaa en ole löytänyt, ennen kuin on sitten lipsahtanut överiksi.
Mun pitäisi olla siis keskittynyt mutta rento, mun pitäisi kehua Vinskiä mutta ei missään nimessä innostaa, eikä saisi olla liian rauhallinen koska en oo oma itseni silloin ja taas koira ilmoittaa asiasta äänekkäästi. Mun pitäisi leikkiä niin että virtaa kuluu mutta kuitenkin niin että koiralla ei kierrokset nouse, ja mun pitäisi vaatia mutta ei käskeä, sillä silloinkin kierrokset nousee. Ihan supervaikeaa!

Ykän kanssa koskaan tämmöistä ongelmaa ei ole ollut. Se on herkkä mun jännitykselle, herkempi paljon kuin Vinski, mutta sillä työskentelymielentila vain loksahti kohdalleen treenin myötä eikä sitä koskaan tarvinnut mitenkään kummallisesti "viritellä" oikealle taajuudelle toisin kuin Vinskiä, jota on äärimmäisen hankala saada sille haluamalleen aaltopituudelle (mutta kun sen saa, se on aivan upea koira). Vinskin kanssa onneksi seitsemän vuoden yhteistyö alkaa pikkuhiljaa kantaa hedelmää, koira ei ole muuttunut vaan multa on mennyt näin kauan oppia edes tunnistamaan juuri se millilleen oikea taajuus. Ja voi kuinka helpottavaa on kun se alkaa pikkuhiljaa sieltä löytyä! <3

Mä tiedän kyllä senkin että täysin tuppisuuta Vinskistä ei koskaan tule eikä tarvitsekaan - eihän mustakaan kovin hillittyä saa, mutta suunta on oikea ja motivaatio noussut valtavasti. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia haasteita! Avoin luokka rally-tokossa odottaa, ja on mulla käynyt mielessä että mitä jos mä joskus menisinkin koittamaan vielä tokokoettakin, mutta ainakaan vielä ei oo sen aika, en tiedä onko koskaan. Aika näyttää.

Toissaviikonlopun rally-tokokokeissa osallistuimme myös epäviralliseen joukkuekisaan taistelemaan joukkueiden piirimestaruuksista. Harmittavasti jäimme kuitenkin joukkuekisan tulosta vaille sillä joukkueemme viidestä koirasta vain kaksi alempien luokkien koiraa, Vinski ja One, saivat tulokset. Ensi vuonna siis uudestaan taistoon mukaan! 

Hyvä me, hyvä meidän joukkue!

 

Ja pari kuvaa pojista viikonloppuiselta metsäretkeltä jossa vietettiin koko päivä :)