Luustokuvia

Pari viikkoa sitten Pätkälle tuli ensimmäinen vuosi täyteen, ja niinpä viime perjantaina keräsin aamusta kamppeet ja vatsa jännityksestä sykkyrällä ajoin Tampereelle Eläinystäväsi-klinikalle Päkäpaimenten kimppakuvauksiin.
Matka tuntui tolkuttoman pitkältä ja hetken odottelu klinikalla vielä pidemmältä, puhumattakaan siitä kun odotettiin ulkona että Pätkä kuvataan. Koska Vinskin ja Ykän luusto ei todellakaan ole ollut priimaa, jännitin ihan tolkuttomasti että mitä jos Pätkästäkin jotain löytyy, etenkin koska välikuvissa kyynärluissa oli jotain "lisääntynyttä tiiviyttä". Lonkkia ja selkää en jännittänyt, ne oli jo välikuvissa todettu joka suunnasta kelvollisiksi, mutta kyynärät mietityttivät.

Lopulta eläinlääkäri kutsui meidät katsomaan kuvia hymyillen ja ensi töikseen kertoi että kaikki hyvin! Voi sitä riemun määrää, taisin siinä kiljaista ja halata kaikki mahdolliset läsnäolijat läpi. Jatkossa voidaan siis hyvillä mielin harrastaa. Selkä, olkanivelet ja kyynärät olivat puhtaat, ja lonkat kuulemma A:n ja B:n rajamaastossa, lääkäri veikkasi tulevaksi lausunnoksi B/B, kuten lopulta kävikin. Kyynärät lausuttiin 0/0. Selkälausuntoa ei ole vielä Kennelliitosta tupsahtanut, mutta eiköhän sekin sieltä lähipäivinä saada. Siinä ei kuitenkaan mitään kummempaa jännitettävää ole, joten ehtiihän tuo. Mahtava fiilis! 

 Pätkä 1v.

Liike on lääke

Mä oon viimeisimmät blogitekstit päivittänyt tyylillä pätkäsitä-pätkätätä, mutta laitetaas pieni kuulumispäivitys myös valkoisten poikien osalta. Pojille kuuluu hyvää, ja Ykän kohdalla voin ilokseni sanoa että jopa yllättävän hyvää! Olin nimittäin Pätkän kotiutuessa hiukan huolissani että miten rakas, vaivainen, kankea dinosaurukseni pärjää kun pieni pyörremyrsky tulee taloon riivaamaan sitä, ja kipeytyyköhän Ykä kovin... Ennakkoon nimittäin tiesin että Ykän lempeällä luonteenlaadulla se sallii Pätkälle melkein mitä tahansa, ja niin se on tehnytkin.
Pentu on roikkunut Ykän poskivilloissa, kaulanahassa ja korvissa taukoamatta, hyppinyt Ykän päälle ja kiivennyt sen kyljen päälle hyppimään kun se nukkuu. Ja Pätkän ollessa ihan pieni Ykä lempeänä nallena pyöritti pentua etutassuissaan kuin karhu poikastaan. Minä olen ruvennut pikkuhiljaa miettimään että milloinkohan tuo Ykä meinaa jotkut rajat asettaa tenavalle, mutta ainakaan vielä se ei ole niin tehnyt. Eiköhän sekin päivä kuitenkin tule. Vinski sen sijaan sanoi heti ensimmäisenä aamuna Pätkän ängetessä sen ruokakupille ahmimaan, että kuules kääpiö, seuraavasta lähtee sitten pää. Ja Pätkä tietää rajansa Vinskin kanssa varsin erinomaisesti, joten yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin kaikilta osin.

Koska kasvavan pennun pitää saada ei-liian-rankkaa, mutta monipuolista liikuntaa jaksamisensa mukaan, ja sama pätee tällä hetkellä Ykään, olen käynyt viimeisen kuukauden melkein päivittäin pari kertaa päivässä läheisessä metsässä teollisuusalueen keskellä juoksuttamassa koiria. Oma vaivansa tästä on siten, että sinne periaatteessa pitää mennä autolla, sillä paikalle menee vaan asfalttitietä sen verran pitkään, että en halua Ykää sinne kävelyttää. Autolla myös metsään pääsee nopeammin, kävellen siinä menisi aikaa reilummin. Toki helpompi olisi lähteä ovesta ulos ja hihnalenkille, mutta tuo metsään meno on paljon mukavampaa. :)
Reitti, jonka yleensä kierrän, on ehkä n. 750m pitkä, joka tuntuu olevan juuri sellainen optimi tämänhetkiseen tilanteeseemme kertarundina. Ykälle se on juuri sopiva kertalenkki haisteluineen ja puuhasteluineen, ja samalla matkalla Pätkä kerkiää hillua ja rallittaa pitkin mättäitä juuri itselleen sopivan määrän, ja silti lenkki on niin lyhyt että pentu ei riehu itseään ihan tainnoksiin sen aikana. Ja Vinski ehtiikin sitten lenkin aikana viihdyttää itseään juoksemalla tarpeelliseksi kokemansa määrän edestakaisin. Varmaan pitäisi joskus asentaa Sports Tracker Vinskiin kiinni ja katsoa millaisen matkan se painelee edestakaisin kaahaten sillä välin kun minä käppäilen rauhassa polun ympäri, Ykä nuuskii ja pissii joka puunjuuren ja Pätkä rallittaa pusikoissa. Tämän perus aamu/iltarundin lisäksi tietysti treenaillaan, suoritetaan pikkupissat aamuisin ja iltaisin hihnassa tuossa lähipuistossa ja kuljetaan ties missä metsissä (ja kesällä tietty käytiin uimassa), ja laskettelumäessä. Joka tapauksessa tuntuu että nyt kun päivittäiset pari hihnalenkkiä kun on korvattu tällä melko lyhyehköllä metsärundilla, on Ykä ollut todella hyvässä kunnossa, vaikka varmasti kuljettu metrimäärä on ehkä saattanut vähentyä jos verrataan hihnalenkkeihin. Tuolla meidän reitillä on kuitenkin kiviä, juurakoita, notkelmia ja kaikenmoisia mättäitä, ja se selvästi sopii Ykälle paljon paremmin kuin mikään hihnassa hiihtäminen. Tottahan minä tämän tiesin jo muutenkin, mutta yllätyksenä on tullut kuinka pienellä vaivalla on saatu aikaan iso muutos Ykän kunnossa ja hyvinvoinnissa. Toki varmasti pennun tulo taloon on virkistänyt myös Ykän mieltä, mutta pakko oli silti kirjoittaa, miten suuri etu tällä lyhyehköllä, päivittäisellä metsäkävelyllä oikeasti on saavutettu. Tästä me ei kyllä luovuta, pieni vaiva, mutta valtava hyöty arjessa!

Ja sitten Vinskin kuulumisia. Me ollaan rally-tokoiltu, ja luulin että me ollaan hyvässä pisteessä, mutta kokeessa tuli sitten taas esiin perusongelmamme hauhauhauhau... Joka tapauksessa tämä on nyt johtanut eräältä treenikaverilta saadun vinkin perusteella oivallukseen että poistan koko sivulletulosta käskyn ja vähitellen korvaan sen uudella, johon toivottavasti saadaan liitettyä myös rennompi mielentila. Pitkä ja vaivalloinen taivallus taas edessä, mutta koska en ole luovuttaja, en luovuta. Peruasentoa ja seuraamista ollaan siis tehty nyt muutamat treenit pelkästään niin että Vinskin homma olisi tarjota sitä minulle, ja ehkä aavistus jostain rentonaamasta Vinskin osalta välillä on vilahtanut näkökentässäni. Ehkä. Katsotaan mitä tästä tulee, ainakin tällä hetkellä on hyvä ja positiivinen olo asiasta, ehkä se tästä vielä. Teknisestihän nämä tarjoamiset on välillä ihan minkälaisia sattuu, mutta nyt haetaankin mielentilaa eikä armeijamaista suoruutta. Marikan ottamissa kuvissa ainakin näkyy Vinskin iloinen mieli mielestäni hyvin. :)

Rentonaamoja :D 

Pätkä-poika on tehnyt treeninsä lähinnä sillä meiningillä että se on ollut aktiivinen ja saanut leikkiä ja syödä, mukavia vauvajuttuja siis. Sillä on ainakin tosi kiva tekemisen meininki ja iloinen mieli, voi että miten tykkäänkään tuosta pennusta! <3 Marika otti meistäkin muutamat treenikuvat.

Viime viikonloppuna oltiin reissussa sukulaisten luona, ja melkoinen määrä kilometrejä tuli rullattua Suomen teillä. Kivaa oli, ja Pätkälle varsinkin kokemus oli melkoinen seikkailu, se kun sai tavata paljon uusia kivoja ihmisiä ja hurjan määrän uusia koiratuttavuuksia (sukulaisillani kun tuppaa noita koiria olemaan joka huushollissa vähintäänkin pari kpl). Ainakin reppana joutui koirasosiaalistumaan kertaheitolla melkoisesti, kun tutuksi tulivat sekarotuinen Bella, mäyräkoira Minni, saksanseisojat Taavi ja Leevi, sekarotuiset Jepi ja Paisti, espanjanvesikoira Toivo ja bc Lennu). Ja vepetreeneissä kehittämämme sanonta "ei haittaa Pätkääkään" piti paikkansa. Kakara oli kuin kala vedessä eikä hätkähtänyt vaikka välillä joutui melkoisenkin porukan keskelle ja yövyttiin kahdessakin eri paikassa. Reipas pieni Pätkylä <3

Pohdintoja

Kerta toisensa jälkeen kirjoitan huonolla omalla tunnolla että edellisestä tekstistä on vähän ihan liikaa aikaa. Niinkuin nyt taas. Puolustuksekseni voin sanoa että töissä ja koulussa on ollut niin huikea kiire että harrastukset siihen päälle ja that's it, ei ole mukamas ollut aikaa kirjoittaa. Ja silloin kun olisi ollut, oon koomannut vältellen jotain koulutehtävää. No, se siitä selittelystä.

Kevät alkaa olla käsillä ja jälleen meidän seurassa on aika ilmoittautua kevään kurssien kakkosjaksolle, ja treenata kohti kisakesää. Joka onkin saanut pääni täyttymään kalvavista ajatuksista liittyen siihen kamalaan faktaan että rakas Vinski todella ikääntyy väistämättä. Tällä hetkellä mittarissa on 7,5 vuotta, joka ei tietty ole vielä edes veteraani-ikä, mutta kuitenkin. Etenkin agility laittaa mietityttämään, Vinski kun on siihen hommaan melko suuri koira. Lisäksi sillä kuitenkin on D/D-lonkat, vaikka ne uusintakuvauksissa reilu vuosi sitten olivatkin hyvässä kunnossa ilman rikkoa. Silti. Mistä tietää että on aika jättää se rakas kisakaveri eläkkeelle? Tähän asiaan huomaan nykyisin ajatuksieni karkaavan välillä, ja kai se on hyväkin tehdä vähän ajatustyötä asiaan liittyen.

Vinski on aina ollut ja on edelleen hurjan energinen, vahva, iloinen ja tekee kaiken aina ihan täysillä. Se varmaan juoksisi vaikka yhdellä jalalla tilanteen sattuessa, ja siihen mun pohdintani kiteytyykin. Mä kun toivon että saisin pitää Vinskin mahdollisimman pitkään elämässä iloista ja onnellista koiranelämää, ja jossakin kohtaa päästään siihen ajatukseen että milloin olisi aika jättää aksa nuoremmille hypittäväksi? En tiedä. Alustava suunnitelma meillä on että kesä vielä kisataan ja päivitetään tilannetta sitten syksyllä, ja sillä mennään.

Vielä en ole huomannut että esimerkiksi palautuminen treeneistä olisi hitaampaa tai muita vastaavia ikääntymiskuvioita, mutta jonain päivänä sekin varmasti tulee vastaan. Toistaiseksi ikääntyvä ystäväni on kuitenkin vielä vahva ja tuulennopea, ainostaan  sen kasvot ovat alkaneet saada ikääntyvän herrasmiehen arvokkuutta.

Vihaa, katkeruutta ja mitä vielä?

Koiraharrastuksen parissa olen tavannut kaiken mukavan, hauskan, palkitsevan ja riemukkaan lisäksi ihan valtavat määrät vihaa, katkeruutta, kateutta ja selkäänpuukotusta. Enemmän kuin missään, itse asiassa, ja tämä on paljon entisen hevosharrastajan suusta tulleena. Omalla kohdallani nämä negatiiviset kokemukset eivät niinkään liity tietyissä lajeissa kilpailemiseen vaan enemmänkin rotujen tai tiettyjen rotujen sisällä koirayksilöiden, linjojen, sukujen ja kasvattajien vertailuun ja pahaan vereen näiden välillä. Tämä on kertakaikkiaan vaikeaa ymmärtää, kun kyseessä on kuitenkin pääosin aikuisten ihmisten vapaaehtoinen harrastus, jonka parissa ei kenenkään ole pakko olla.

Oman osani olen saanut oikein täydeltä laidalta siitä alkaen kun kävi ilmi että nuorempi koirani Ykä on sairas monelta osin. Ensin operoitiin ocd olkanivelen osalta, sen jälkeen on vikaa löytynyt sekä selästä että lonkista ja kaiken kruunaa sydänvika.  Lievä, mutta lääkitystä tarvitseva vika kuitenkin.
Ykän sairastelu on ollut minulle yksistään aika musertavaa - minä olin hankkinut pennun, rakastanut sitä, seurannut sen kasvua ja kehitystä, taistellut läpi olkaleikkauksen ja toipumisen, kouluttanut, harrastanut, touhunnut ja saanut siinä sivussa rakkaan perheenjäsenen. Olin jopa ladannut vähän odotuksiakin - minulla olisi käsissäni ihana tokokoira, jonka kanssa pääsisin kisaamaan ja kehittymään ja sainpa tutustua näyttelymaailmaankin. Juuri sellaista elämää jota harrastuskoiran ja hyvän kaverin kanssa halusinkin elää! Ja koko homma romuttui kun nelivuotias koira sai nipun diagnooseja ja loppuelämän "sairaseläkkeen" sekä kisakiellon lääkityksen myötä. Eliniän odote on huono, nivelrikko on väistämättä etenevä sairaus. Viime talvi oli vaikea ja taas taistellaan läpi seuraavan talven, ja toivottavasti kuljetaan yhdessä vielä kerran ainakin kevääseen. On se niin rakas.

Ykä tuli minulle osittain korvauksena Vinskin nivuskanavaan jääneen kiveksen tuottamasta harmista - ja sain valita palleron ensimmäisenä pentulaatikosta. Sairauksista huolimatta en ole katunut valintaani päivääkään, sillä Ykä on antanut minulle todella paljon iloa, rakkautta ja oppia, hyvää mieltä ja onnenhetkiä. En myöskään ole syyttänyt itseäni tai kasvattajaa Ykän sairastumisesta, sillä kukaan meistä ei vielä vajaa 6 vuotta sitten tiennyt eikä voinutkaan tietää sitä mitä tänään tiedämme. Että Ykä sairastuisi, ja että se ei ole sukunsa ainoa koira joka kärsii näistä ongelmista. Valitettavasti.

Se aihe mistä halusin kirjoittaa nyt sivuaa tätä kaikkea. Nimittäin ilkeät ja pahansuovat kommentit, joita olen saanut kuulla hurjat määrät sen jälkeen kun kirjoitin facebookissa Ykän sairauksista julkisesti. Vastaanotto oli aika tyrmäävä, ja minäkin, vaikka kovin olen kovanahkainen, pahoitin kyllä mieleni todella paljon ilkeistä kommenteista. Ehkä joku haluaa lyödä lyötyä ja saa siitä jotain sairasta vahingoniloa, mutta minusta se on kurjaa. Viesti oli kuitenkin selvä - näistä asioista ei saa puhua ääneen! Rodussamme esiintyvistä sairauksista ei saa keskustella! Ei ainakaan niin että niitä voidaan todeta olevan tiettyjen jalostuskoirien taustalla.
Mykistävää, itse kun näen asian ennemmin niin että avoimuus ja ennaltaehkäisy ovat ainoita keinoja pyrkiä vähentämään sairauksia rodussa.

Joka tapauksessa, kirjoitettuani asiasta facebookissa keväällä 2014 on paskatulva ollut melkoinen. Kyllä, käytän sanaa paskatulva, sillä olen saanut pari nimetöntä sähköpostia, jossa varoitetaan minua "mustamaalaamasta" muita kasvattajia (miten niin "muita", enhän minä ole kasvattaja enkä ole mustamaalannut ketään, ainoastaan ääneen todennut että omassa koirassani sekä sen muutamassa sukulaisessa on vikaa jonka pelkään kulkevan suvussa), yksityisviestejä facebookissa, joissa syytetään minun niin ikään mustamaalanneen paria kasvattajaa joiden koirat sattuvat olemaan sukua omalleni sekä kerrottu että kirjoittaja aikoo pitää huolen ettei minulle koskaan myydä enää valkoistapaimenkoiraa Suomesta, ja nyt viime aikoina paljon nimettömiä haukkuja erään keskustelufoorumin kautta sekä muutamia ilkeitä, aiheettomia kommentteja blogini kommenttikenttiin.

Nimettömät kommentit ovat puhdasta ilkeilyä ja piikittelyä sekä vahingoniloa siitä että Ykä on sairas. Hymiöiden kera. Järjetöntä ja sairasta, miksi kukaan olisi vahingoniloinen siitä että nuori koira on kipeä? Kukaan koiraihminen ainakaan. Uskomatonta.
Erään kommentin mukaan koirani ovat "pelkkää paskaa", toisen kommentin mukaan molemmat ovat sairaita, ja niin edelleen. Kaikki kommentit ovat kohdistettu nimenomaan minulle ja minut mainiten, itse nimettömältä kirjoittajalta, vaikka olen asiallisesti vastannut ja pyytänyt kirjoittajaa laittamaan esille oman nimensä, sähköpostiosoitteensa tai esimerkiksi facebook-profiilinsa. Näin ei ole käynyt.

Vaikka kommentit ja vahingonilo itsessään tuntuvat jo todella kurjalta, eniten ihmetystä tuottaa näiden viimeisimpien kommenttien sekä niiden parin sähköpostiviestin nimettömyys.
Ilmeisesti joillain ei vain ole pokkaa seisoa sanomistensa takana ja onkin helpompaa hyökätä nimettömänä netin välityksellä toisen kimppuun. Lapsellista mutta niin totta myös aikuisten maailmassa.
Omasta mielestäni tämä on lapsellisuutensa lisäksi oikeasti nettikiusaamista, ja toivonkin että ilmeisestikin minut tunteva kirjoittaja/kirjoittajat lukevat tämän ja menevät vähän itseensä.
Miltä tuntuisi omalla kohdalla? Tai jos sama sattuisi vaikka omalle lapselle? Puolisolle? Ystävälle?
Netissä on helppo kirjoitella anonyyminä, mutta itse arvostan enemmän niitä, jotka pystyvät omalla nimellään ja naamallaan seisomaan sanojensa takana. Kasvotusten voin kyllä keskustella asiasta, mutta aikuisten välisen keskustelun odotan myös pysyvän asialinjalla. Ja siitä tämä on ollut kaukana.

Eli koitetaan kaikki käyttäytyä kuin aikuiset tämän meille niin rakkaan harrastuksen parissa, vapaaehtoistahan tämä on jokaiselle. Jokaisesta asiasta ei voi olla kaikilla samanlaista näkemystä ja kokemusta, mielipiteet eroavat ja asiat riitelevät, mutta jotta harrastaminen koirien kanssa pysyisi kaikille mielekkään, seistään niiden sanojen takana ja ollaan oman mielipiteen takana seisomassa omilla kasvoilla ja omalla nimellä. Ollaanhan?

Teille jotka jaksoitte tämän lukea, toivotan aurinkoisia ja iloisia syyspäiviä! Ja jos joku tuntee piston sydämessään ja tunnistaa itsensä yllä olevasta tekstistä, muistutan että alla olevassa kuvassa ei suinkaan ole "pelkkää paskaa" vaan minulle maailman rakkaimmat koirat, heikkouksineen päivineen.

Havaintoja ja tavoitteita

Olen mennyt ilmoittamaan Vinskin pariin agistarttiin lähitulevaisuudessa ja tämän innoittamana olen treenannut jotenkin normaalista poikkevasti, siis ihan ajatuksella ja selväpäisesti eikä vaan "sinnepäin" mikä on yleisin syntini. Ja treenatessani suorittanut erilaisia havaintoja liittyen omaan ohjaustyyliini sekä koiraan. Tässä päällimmäiset:

Havainto 1
En olekaan kuvittelemani todella hidas ohjaaja. Olen ihan helvetin hidas ohjaaja. Koiran tehdessä mitä hyvänsä minä pääsääntöisesti pyörin sen edessä hidastamassa sitä jäädessäni mukamas odottamaan sitä, tai vaihtoehtoisesti tulen perästä ja annan ohjeet koiraparalle joskus viikon päästä sekä suoritan ties mitä kevätjuhlaliikkeitä pitkin rataa... Havaintooni liittyy siis tosiasia että osaa se Vinski juosta ihan tuijottamattakin.
Asia valkeni minulle tässä päivänä eräänä kun olin hallilla suorittamassa yksinkertaista harjoitusta hyppy-takaakierto-hyppy. Esteet olivat siis suoraan perätysten ilman mitään ihmeellistä kommervenkkiä ja silti homma oli jotenkin tahmeaa. Treenejäni sivulta seurannut tuttu huikkasi minulle yksinkertaisen kysymyksen jäädessäni takaakierrolla odottelemaan koiraani ihan loputtomasti: "mikset mene aiemmin pois alta?". Niin. Miksi en mene? No siksi kun en ole luottanut Vinskiin - olen jotenkin kuvitellut että sen tulee kiire perääni ja oikoisi sen sijaan että se suorittaisi esteet silti. Eli tähän tulee muutos ja jo ensi kokeilussa totesin että kyllä se suorittaa kun annan sille tilaa tehdä, ja nyt minä lakkaan kuvittelemasta ja alan luottaa koiraan. Kyllä se esteet suorittaa jos joku kertoo minä vaan kerron miten päin ja missä järjestyksessä homma suoritetaan.

Havainto 2
Kiitos Marikalle, olen myös havainnut että koiraani todella on mahdollista kääntää radalla, mikäli ohjaajan toiminnassa on jotain järkeä. Havainnosta johtuvat tulokset ovat vasta harjoitteluasteella, mutta silti tämä äskettäinen havaintoni helpottaa agilityharrastustani aika paljon.

Havainto 3
On ennestään tiedossa että Vinskin hyppytekniikassa on parantamisen varaa ja tätä on harjoiteltu paljon matalilla rimoilla. Havaintoni onkin se, että Vinski hyppää tavallaan luonnostaan ihan hyvin mutta jostain syystä radalle lähtiessä nimenomaan ensimmäiset pari estettä ovat kamalia, etenkin jos hypyt suoritetaan kohtisuoraan. Ehkä Vinskillä on itseluottamusongelmia tai se on muuten vaan niin höyryissään että se ei katso yhtään miten hyppää. Olen myös havainnut että käännöksissä tai "kinkkisemmissä" paikoissa sujuu paljon paremmin, ilmeisesti koska niissä pitää keskittyä paremmin, joten uskoisin roiskimisen olevan sidoksissa nimenomaan henkiseen puoleen. Treeniä treeniä! Hyppytekniikka ei varmaan ihmemuutoksia koe koskaan koiran ollessa tuon kokoinen ja ikäinen, mutta itseluottamusta saan parannettua varmasti.

Havainto 4
Vinski varastaa lähdössä. Mitä se ei ole koskaan aiemmin juuri tehnyt, mutta minä olen jotenkin päästänyt sen perseilemään luottamalla että "no kun ei se ennenkään ole". Olen kuitenkin ryhdistäytynyt ja asiaa on harjoiteltu viimeaikoina lukemattomia kertoja, toivotaan että tänään epiksissä lähtö sujuisi paremmin. Peukut pytyyn!

Havainto 5
Minä olen aina ottanut kontaktit siltä kannalta että niissä pysytään ja niistä ei luisteta. Niihin pysähdytään ja piste. Tästä ei ole oikealla radalla hyötyä koska koira päästää sata lasissa ja hyppää yli sillä vauhdilla ettei se edes pystyisi pysähtymään. Kun kierrokset on tapissa, jarrut ei toimi. Kiitos Mirkan olen ottanut niihinkin uuden lähestymistavan. Kontakteilla hengaillaan. Niillä on sellainen yin&yang meininki, flow, ollaan rauhassa, unisia eikä lähdetä pois. Tätä on harjoiteltu nyt vaikka kuinka, toivotaan että edes aavistus muutoksesta alkaisi pian näkyä.

Havainto 6
Syy epäkohtien 1-5 syntymiseen ja sitä kautta havaitsemiseen löytyy peilistä, kuten niin miljoona kertaa aiemminkin. No, ainakin on kehittämisen aihetta...

Tästä siis huomaa miten vuoden treenitauolla saa ihan täysin unohdettua kaiken järkevän ja keksittyä ties mitä ihme säätämisiä radan vaikeuttamiseksi. Muutos tulee nyt, onneksi päästään pian kurssillekin piiiiitkästä aikaa! :)

Tänään mennään Lapualle epiksiin, tavoitteena saada lähtö ja kontaktit onnistumaan.

Ilmoitin meidät myös rally-tokokokeeseen Seinäjoelle 25.7.
Onpahan vähän jotain treenimotivaatiota myös "sileällä". Rally-toko on itse asiassa niin kivaa että olen alkanut varulta vähitellen opettaa Vinskille myös "väärällä" puolella seuraamista ja perusasentoa. Ja näköjään haastetta riittää. Ykähän sen on oppinut jo, se on jotenkin sellainen laiva että kun sen suoraksi saa, niin suorana se myös pysyy, oli puoli mikä vaan. Helppo homma.
Vinskin kohdalla sen sijaan... asetan tavoitteeksi että ensi kesänä tähän aikaan seuraaminen onnistuu myös oikealla! Onkohan tarpeeksi pitkä tavoiteaika? :D

Tässäpä sitä onkin hetkeksi tekemistä. Seuraavan postauksen voisin tehdä Vinskiä ja Ykää piinanneesta inhottavasta kutinasta, jonka vuoksi on suoritettu jo ties minkälaisia operaatioita ja josta syystä ajoin taas Vinskiltä karvat pois (se näyttää jäätävältä, kuten kuvasta näkyy!).
Koitanpa ehtiä lähipäivinä.

Puhelinlaatu \o/

Sananen koiran hyvinvoinnista huolehtimisesta

Aurinkoiset päivät vaikuttavat seuraavan toinen toisiaan. Kivaa!

Kevättä odotellaan meillä erityisen paljon siksi, että se toivottavasti helpottaa Ykän oloa kurjan talven jälkeen. Nimittäin nivelrikkoisen koiran kanssa on hankala elää kun tienpinnat ja pihat ovat peilijäällä, vähäinenkin hanki on kivikova, ja silloin kun ei ole, vihmoo taivaalta vettä tai räntää ja matalapaine kolottaa nivelissä. Monen kuukauden liukastelun jälkeen siis kevät olisi todella tervetullut, ja nyt näyttäisi siltä että se saapuu tänä vuonna aikaisin ilman takatalvia!

Tänään me oltiin leudossa kevätsäässä testaamassa uusia Back on Track-verkkoloimia, jotka koirille investoin. Ajattelin myöhemmin kirjoitella hiukan käyttökokemuksia näistä, sillä etenkin minua kiinnostaa huomaanko jotain eroa Ykän voinnissa, eli ovatko nämä todella niin hyviä kuin maine antaa olettaa. Toivottavasti. Napsin aiheesta muutaman kuvankin puhelimella, pahoittelen laatua (tai pikemminkin sen puutetta).

Tämä talvi on ollut suoraan sanottuna ihan kamala Ykälle, joka tilaansa nähden vielä onneksi vaikuttaa iloiselta ja jaksaa puskea eteenpäin. Toki olen ottanut sen linjan, että pienikään muutos sen olemuksessa tai liikkumisessa, ja annan sille suosiolla kipulääkettä, kun sellainen on kerran keksitty. Siksi, että en halua sen turhista kivuista kärsivän, niin kauan kun lääkityksen ja tukihoitojen avulla voin mahdollistaa Ykälle iloisen koiranelämän, jatkuvassa eläinlääkärin valvonnassa toki ja koirien hyvinvoinnin ammattilaisten avustuksella.

Olen myös suosinut tervettä rajoittamista Ykän päivittäisessä liikunnassa: irrallaan metsissä ja pelloilla saa ja pitää lenkkeillä, juostakin saa, kunhan juoksee nätisti omaa tahtia eikä riehu hulluna Vinskin tai Freyan kanssa. Leluilla leikitään esim. etsintää ja hellävaraisia repimisleikkejäkin, mutta palloja, keppejä ja muita vastaavia Ykälle ei enää heitellä. Agiesteitä suoritetaan jumpaten - hypyt ovat kavaletteja ja keppejä pujotellaan rauhallisesti jumppamielessä. Uimaan mennään yksi kerrallaan ja sielläkään ei riehuta.

Huonot päivät huomaa siitä, että Ykä on ulkona ärtynyt vastaantuleville koirille ja haukkuu, sekä on osoittanut toisinaan epävarmuutta kummallisissa tilanteissa tai vetää hihnassa todella kovaa.
Onneksi noita päiviä on vielä ollut harvoin ja lähes poikkeuksetta huonoilla keleillä, muutenhan Ykä on oma iloinen ja lempeä itsensä. Silti jatkuva Ykän mahdollisten kipujen arviointi, pelkääminen ja monesta asiasta luopuminen on kuluttavaa, ja tilanne onkin avannut silmäni koirien terveysasioille ihan uudella tavalla.

Silmien avautuminen on saanut minut huomaamaan, kuinka tuttavapiirissä, harrastuksissa ja nettikeskusteluissa tulee vastaan jatkuvasti vaikka millä mitalla koiria, joilla ei ole terveys kunnossa. Siis koiria, joilla todella on elämänlaatua heikentävä, invalidisoiva, pahimmillaan jopa aikaiseen lopettamiseen johtava sairaus tai vika. Miten me ihmiset olemme aiheuttaneet parhaille ystävillemme tämän? Miten me tästä suosta selviämme?

Ja tietenkin Ykän tilanteesta johtuen omaan silmään pistävät eniten tuki-ja liikuntaelinten ongelmat.
Ehkä myös siksi, että ne on kohtalaisen helppo huomata, siksi että ne ovat yleisiä aktiivisilla urheilukoirilla ja siksi, että tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsivän tai niille rotunsa, sukunsa tai käyttötarkoituksensa vuoksi alttiin koiran hyvinvoinnista huolehtimisella voi kuitenkin olla se ratkaiseva vaikutus siihen, millainen tarinasta lopulta muodostuu ja miten koira sairautensa kanssa pärjää (ja tässä kohtaa muistutan että myös se päätös viimeisestä matkasta on osa tätä).
Toki esimerkiksi nivelrikko on etenevä sairaus jonka muodostumista tai etenemistä ei ainakaan nykyisillä hoidoilla voi juurikaan estää, mutta parhaassa tapauksessa ohjaajan paneutuminen koiran mahdollisen treenaamisen suunnitteluun, peruskunnon rakentamiseen ja yksilölliseen hyvinvoinnista huolehtimiseen sekä treeniolosuhteiden huomioimiseen voi helpottaa jo olemassaolevien ongelmien kanssa elämistä ja ehkäistä uusien vammojen syntymistä. Varsinkin lihas- ja jännevammoja olisi jossain määrin mahdollista ehkäistä pienellä vaivannäöllä.

Harrastusten parissa näkee onneksi yhä enemmän niitä ohjaajia, jotka huolehtivat ihan kokonaisvaltaisesti koiran hyvinvoinnista. Koiran peruskunnon rakentamisesta ja ylläpitämisestä sekä lihashuollosta huolehditaan alusta alkaenkin, eikä vasta sitten kun tulee joku vamma tai loukkaantuminen. Näkee suunnitelmallista treenaamista ja jopa harrastuksen fyysiseen puoleen liittyvää tekniikkaharjoittelua, esim. hyppytekniikkaa, koirat loimitetaan ja verrytellään tarpeen mukaan ennen treeniä tai koesuoritusta ja sen jälkeen. Kiinnitetään huomiota alustan kovuuteen ja liukkauteen sekä sisähalleissa että ulkona ja jopa hallin ja ulkoilman lämpöeroon. Parempaa kohti mennään!

Silti valitettavasti myös näiden ohjaajien vastakohtia näkee edelleen ihan liikaa. Harrastetaan ja kisataan kyllä ihan verenmaku suussa, mutta saatetaan päästää ihan perusasiat, kuten ihan perus hyvinvoinnista huolehtiminen unohtumaan. Koirat rokotetaan ja ruokitaan, hankitaan treeniliivit, autohäkit ja muut härvelit ja tehdään täysillä tulosta. Jos koira menee rikki, niin jatketaan täysillä vielä vaan, kunnes se on kerta kaikkiaan niin hajalla että monttuun vaan ja uusi tilalle. Jos sillä on jumi, niin hierotaan ja jatketaan samaan malliin. Onko kilpailevalla harrastajalla aikaa eläkekoirille ja treenitauoille? Onko koira silloin harrastuskaveri vai harrastusväline?

Ihmeellisen usein törmää jopa harrastajiin, joilla ei ole edes vähäisintäkään käsitystä edes koiran normaalista liikkumisesta (ei esim. huomata että oma koira peitsaa, saati jos siitä huomauttaa niin ei tiedetä edes mitä se tarkoittaa) tai käyttäytymisestä. Puhutaan vieteistä suut ja silmät täyteen mutta ei huomata että omalla koiralla ei ole kaikki hyvin treenikentän ulkopuolella. Ollaanko vaan tietämättömiä vai sokeuttaa voiton tahto ja yhteenkuuluvuuden tunteen tavoittelu? Varmaan molempia. Tai ehkä nämä välinpitämättömät katsovat vielä maailmaa vaaleanpunaisten silmälasien läpi, kun ei ole isommat ongelmat vielä osuneet omalle kohdalle? Ehkä.

Voisin myös paasata sivutolkulla siitä, miten en ymmärrä että perinnöllisesti sairaita koiria käytetään jalostukseen sukupolvi toisensa jälkeen, lääkitään vaan vaivat piiloon ja jalostukseen kun kukaan ei kiellä, mutta se olkoot sitten eri tarina...

Mikä pointti tällä koko saarnalla oli? Olkoot nyt muistutus meille kaikille siitä, että terveys on ainutkertainen, siitä pitää huolehtia ja sitä pitää vaalia, sillä sitä osaa todella arvostaa vasta kun sen menettää. Minäkään en ole täydellinen koiranomistaja, päin vastoin. Mutta silmäni ovat avautuneet viimeisessä vuodessa huomasti, ja tätä ahaa-elämystä haluaisin välittää muillekin.

Lopussa vielä Ykän tilanne noin vuosi takaperin kuvattuna, kuten näkyy, vikaa on lonkkien lisäksi myös lannerangassa (ja olkapäät on operoitu jo aiemmin). Tämän verran tarvittiin, että minä ihan todella ymmärsin terveyden ja hyvinvoinnin arvon, ja liian kalliin hinnan sain siitä ymmärryksestä maksaa... Ykän tilanne on tietenkin sellainen, että tätä ei olisi voinut estää yhtään millään, se tulee suvussa ilmi tulleista muista tapauksista päätellen jostain syvältä perimästä, mutta tämänkin kanssa on pakko valita - teen asioille jotain tai jätän tekemättä.
Ja kun saan kerran valita, niin teen sitten parhaani, sillä tuo tuossa kun ei ole pelkkä röntgenkuva luustosta, siinä on kuva minun parhaasta ystävästäni, Ykästä.

Pahoittelen pitkää saarnaa. Pitäkää huolta itsestänne ja parhaista ystävistänne! Loppuun ajatuksia herättävä video siitä, miten nuo karvaiset kaverit tekevät parhaansa meidän eteen, ja kuinka ohjaajan pitäisi osata huolehtia järkevästi koiran hyvinvoinnista ja vammojen ennaltaehkäisystä myös harrastuksissa. Kisaisitko sinä tällaisella alustalla, oli sitten laji mikä hyvänsä?

Voihan eläinlääkäri...

Ihana kevät! <3 Aurinko paistaa täydeltä terältä ja lenkkipolulla voi talsia koirien kanssa kamera kädessä ilman hanskoja. Toisaalta, kevät tuo tullessaan vanhan tutun ongelman, eli syötit ojissa.
En käsitä mikä hitto siinä on, että pitää kylvää jotain syöttejä ojiin, en edes niitä mitkä on vaan pelkkää "ruokaa". Mikä sairaus saa ihmisen pään niin sekaisin että pitää tehdä hallaa toisille, ihmisille ja koirille, jotka eivät ole kenellekään mitään pahaa tehneet?

Viimeksi tänään lenkillä ollessa näin Vinskin nuolevan polun varrella jotain, mikä muistutti ihan kookosrasvaklönttiä. Käskin Vinskin jättää klöntin rauhaan ja jatkoin matkaa, ja tottakai takaisin tullessa olin jo unohtanut koko asian. Kävelin Vinskin kanssa edellä Ykän haahuillessa perässä ja käännyin katsomaan että minne se Ykä jäi. Siellähän se veti naamaansa sitä klönttiä, mitä ikinä se sitten olikaan. Karjuin Ykälle että päästää irti ja ryntäsin paikalle vain kaivaakseni enää vetelät jämät koiran kurkusta. Sinne meni.

Sitten juoksujalkaa kotiin kokeilemaan, josko kompostin saisi oksetettua. Ei saanut. Kaksi suolapalleroa myöhemmin en uskaltanut antaa enää kolmatta, vaan koitin soitella kaikki alueen eläinklinikat läpi. Tuloksetta kellon ollessa kuusi illalla.
Päivystävä ei vastannut.
Tyydyin siis syöttämään öljyä Ykälle, koska lääkehiili olisi pitänyt antaa mahdollisimman pian (0,5h-1h syömisen jälkeen) ja aikaa oli kulunut jo pari tuntia ja siksikin, että Ykällä on sydänlääkitys, jonka teho voisi heikentyä "turhan" hiilen antamisesta (koska enhän minä tiedä söikö Ykä pelkkää kookosrasvaa, jonkun myrkkysyötin tungettuna kookosrasvaan vai jotain muuta, joka vaan näytti kookosrasvalta). Päivystävän eläinlääkärin lopulta vastatessa soittooni oli ohje "anna sille jotain öljyä". Eli täällä me nyt odotellaan ja tarkkaillaan vointia. Öljypöntön kanssa. Toivotaan että klöntti todella oli vaan kookosrasvaa (mitä ikinä se teki metsässä polun varressa?!?!)...

Tästä pääsemme sujuvasti aiheeseen nimeltä päivystävät eläinlääkärit.
He ovat varmasti maailman vaikeimmin tavoitettava ihmisryhmä.
Jos lopulta saat heidät kiinni, on luurissa annettava neuvo yleensä ihan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, useimmiten se minkä itsekin tajusit jo tehdä höystettynä "no seuraile sitä"-neuvolla ja seuraavaksi yleisimpänä "en mä nyt oikein tiedä mitä tuolle voisi tehdä, soita maanantaina/aamulla/arkena uudelleen".
No, meillä ei onneksi juuri tällä kirjoitushetkellä tunnu olevan hätää, mutta ystäväni sai tällä samaisella paikkakunnalla kokea pari viikkoa takaperin todellisia kauhunhetkiä hänen suuren koiransa kehitettyä yhtäkkiä jostain tukoksen suolistoonsa.
Koira oli kuin kaasupallo arki-iltana klo 22 jälkeen.
Kuten arvata saattaa, ei eläinlääkäriä missään ja lähimmät päivystäjät totesivat yksi toisensa jälkeen että ei tälle nyt oikein voi mitään tehdä ja en mä nyt ole tällaisia vuosiin hoitanut... Kauemmas ei voinut koiraa kuljettaa sen ollessa niin kaasuuntunut.
Kuolema oli todella hilkulla mutta onnekkaasti erään lähellä sijaitsevan yksityisen klinikan lääkäri suostui vielä yömyöhällä työaikansa ulkopuolella tulemaan koiraa pelastamaan, ja sai kuin saikin koiran vielä elvytettyä elävienkirjoihin tukalasta tilanteesta ystäväni toimittaessa hoitajan virkaa. Kiitos tälle ihanalle lääkärille, vanha koira saa vielä nauttia aurinkoisista kevätpäivistä. Jos koira olisi jäänyt päivystäjän käsiin, niin kuolema olisi ollut varma. Ja samanlaisia tarinoita olen kuullut tuttavapiiristä viime aikoina vaikka kuinka paljon - päivystäjiä on vaikea tavoittaa eikä heiltä läheskään aina saa tarvittavaa apua silloin kun on oikeasti akuutti pakkotilanne.

Mitä tästä opimme - kello 18 ja aamu 9 välisenä aikana ei eläimen kannata täällä lakeuksilla sairastua, se on varma.
Turvallista kevättä kaikille, loppuun vielä iloiset pojat metsälenkillä ennen kookosrasvaepisodia.

Nivelvaivoista kirjaksi.

Joskus viime keväänä huomasin Sanna Karppisen kyselevän "Koiran nivelrikko"-nimisessä facebookryhmässä vapaaehtoisia, jotka olisivat halukkaita antamaan koiransa tarinat kirjoittajan käyttöön hänen tulevaa "Koiran nivelvaivat ja niiden hoitaminen"-kirjaansa varten. Laitoin Sannalle viestiä, ja eipä aikaakaan kun löysin itseni vastaamasta suurella hartaudella hänen kysymyksiinsä. Tästä muotoutui lopulta parin sivun mittainen tarina, joka pääsi aina kirjaan asti. Ykän lisäksi Sanna tallensi kirjaan monen muunkin nivelogelmaisen tarinat elävän elämän esimerkeiksi kirjan teoriaosuuden sekaan.

Muistaakseni syksyllä sain ensimmäisen kerran oman osuuteni oikolukuun, ja myöhemmin teksti tarkistettiin vielä toiseen kertaan, jotta virheiltä vältyttiin.
On ollut kiva seurata kirjan valmistumista ja jännittää, millainen opus siitä lopulta saadaan...
Ja saatiinhan siitä, nimittäin ihan tuliterä kappale tuli kiitoksena osallistumisesta postiluukkuuni loppuviikosta! Kädet innosta syyhyten tartuin kirjaan ja en kyllä joutunut pettymään, niin hyvän opuksen on Sanna kasannut pieneläinortopedi Jan Räihän tuella. Suosittelen ehdottomasti jokaiselle koiran nivelvaivojen parissa taistelevalle!

Kirjassa käsitellään kivun ja niveloireiden tunnistamista, kerrotaan nivelvaivoista yleensä ja perehdytään nivelongelmaisen koiran ruokintaan, liikuntaan ja erilaisiin hoitomenetelmiin. Lisäravinteet ja vitamiinit ovat saaneet oman lukunsa. Lisäksi Sannan omat kokemukset nivelvaivaisen koiran hoitamisessa ovat läsnä - kirjaan on koottu Sannan oman koiran lisäksi monia muitakin nivelongelmien kanssa elävien koiraperheiden arkisia tarinoita, jotka antavat kirjalle sielun ja tuovat sen lähemmäs lukijaa.

Ihanaa, kun tälläinen vihdoin on saatavilla, kiitos Sanna!
Ja toinen kiitoksen arvoinen on Tuuli Mankki - hänen perustamastaan "koiran nivelrikko"-facebookryhmästä on ainakin minulle ollut tosi suuri lohtu, vertaistuki ja apu.

Kirjaa saa tällä hetkellä ainakin Adlibrikselta ja Arthouselta, mikäli joku lukija on halukas sen tilaamaan. Kivutonta kevään odotusta kaikille!

Huh hellettä ja uimareissuja!

Suomen kesä on kuumimmillaan viimeiseen 50 vuoteen, ja me ollaan nyt jonkin aikaa opeteltu elämään nivelrikon kanssa. Kun me normaalisti lenkkeillään metsässä tai käydään vaikkapa pehmeällä nurmikentällä tottistelemassa, Ykä on oma iloinen itsensä, josta ei koskaan arvaisi nivelten kurjaa tilannetta, ja sydänkään ei ole vihoitellut kertaakaan. Lääkkeen aloittamisen jälkeen on sydän kuunneltu ja sivuääni oli kadonnut, muuta konkreettista muutosta Ykässä ei ole ollut huomattavissa. Näillä helteillä koirien, ja etenkin sydänvikaisen, kanssa ainoa järkevä liikutusmuoto on uiminen, joka onkin ilmennyt aivan äärimmäisen haasteelliseksi hommaksi meidän laumassa nykyään...

Kavala nivelrikko on nimittäin näyttänyt pariin kertaan mahtinsa nyt helteiden aikana, kun uimassa rampataan joka päivä uimisen ollessa ainoa järkevä tapa liikuttaa koirat: pari kertaa hellepäivän uimareissun ja vedessä koheltamisen jälkeen Ykä on vaikuttanut vaisulta ja kipeältä, jolloin olen surutta antanut kipulääkettä tilanteen laukaisemiseksi, ja tilanne onkin saatu menemään ohi hyvin. 
Tavallisten lenkkien jälkeen oireita onneksi ei ole tullut, ja uiminen koitetaankin opetella hoitamaan hiukan rauhallisemmin. Miten, se onkin vielä minulta ratkaisematta, nimittäin koira, joka on koko tähänastisen elämänsä saanut hillua vedessä, noutaa lelua ja hyppiä laiturilta pitäisikin saada toimimaan uimarannalla rauhallisemmin. 

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ei auta kuin opetella, ja voin kertoa että kyyneliä asian takia on vuodatettu jo moneen kertaan. 
Ei nimittäin ole kiva rajoittaa toisen riemua, kun rakas haluaisi vain nauttia kesästä ja elämästä, mutta itse tiedän sen johtavan siihen että levon jälkeen minulla on surullisen näköinen koira kotona. 

Ja myöskään käytännössä asia ei ole helppo, nimittäin vajaa 40 kiloista, täysillä riehuvaa ja huutavaa koiraa on täysi työ itse alle 50-kiloisena pitää remmissä/pannassa kiinni ja toiseksi pelkään että hilluva koira satuttaa jo ennestään huonot nivelensä jotenkin. Joten parempi on päästää se vaan irti ja koittaa saada mahdollisimman vähällä riehumisella Ykä kylkiä myöten veteen ja lähettää se siitä vaikka lelua hakemaan. 
Autoon Ykää ei voi jättää siksi aikaa kun Vinski ui, sillä pelkään että se rikkoo itsensä sielläkin yrittäessään tulla häkistä läpi kun kuulee tai näkee Vinskin menevän uimaan. Se huuto ja rieha on melkoista kuultavaa ja nähtävää. 
Yksin olen käynyt pariin kertaan sitä uittamassa, mutta käytännössä siinä alkaa olla ajankäyttö jo niin hankalaa työssäkäyvälle, että ei auta arkisin kuin viedä pojat yhtä aikaa uimaan. Ja tosiaan muut asiat eivät ollenkaan, onneksi, ole niin haastavia, vaan erityisesti nimenomaan tämä uimassa käyminen näiden vesihullujen kanssa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni toivon, että helteet jo loppuisivat, niin viitsisi lenkittää näitä tavallisesti, eikä tarvitsisi pelätä sydänvikaisen kuukahtavan kesken kaiken eikä tapella uimarannalla kuin viimeistä päivää että saa koiran asiallisesti sinne veteen ilman järkyttävää riehumista ja riemua.

Jotain hyvääkin on Ykän tilanteen kanssa elämisestä jäänyt käteen - nimittäin oma tietouteni koirien nivelongelmista, lihaksistosta ja lisäravinteiden vaikutuksista on kasvanut huimasti etsiessäni ja vertaillessani  tietoa ja helpotusta Ykän tilanteeseen.
Viimeisen viikon meillä on ollut vuokralla laserhoitolaite Handy Cure, joka on kyllä osoittanut hyötynsä jo monta kertaa. Rannalla hillumisesta kipeytynyt Ykä on hoidettu nyt viikon ajan kahdesti päivässä laserilla, ja teho on ollut kyllä silminnähtävä! Suosittelen lämmöllä!

Tähän loppuun voin vielä todeta että Vinskille kuuluu tavallista hyvää, se iloitsee jokapäiväisestä uimisesta vähintään yhtä paljon kuin veljensä ja on kasvattanut viime talven surkeiden kelien kutistuttamia lihaksiaan taas kesän aikana aivan silmissä. :)
Me ollaan treenattu tokokokeita varten uimisen ohella (Vinskin vauhtia kun ei helle hidasta) ja ehkä me pian uskalletaan taas käydä koittamassa jossain kokeessa, pystytäänkö me olemaan hiljaa ja nätisti. Raportoin tänne sitten, ainakin treenit on menneet tosi kivasti. 
Mun rakas vinokorva<3 

Loppuun tuttua, tällä kertaa kovin kesäistä kuvasaastetta.

Yllä Vinski odottelee että lelu heitetään sille, alapuolella onnellisesti rantautuneena lelunsa kanssa :)

Alla iloinen uimari-Ykä kerrankin rauhallisena :)

Ihana kesä-Vinski<3

Neiti Haivenkoira Freyakin osui kuvaan

Ykä ilta-auringossa

Rakas kaksikko

Yö-yhtye oli oikeassa - Rakkaus on lumivalkoinen<3

Uuden elämän aloitus

Minusta tuntuu että minun koiraharrastuksessani ja elämässäni on kaksi aikaa; aika ennen Ykän diagnoosia ja sen jälkeen. Tämä uusi, diagnoosin jälkeinen aika tuntuu hirveän pitkältä vaikka kuvausreissusta on vasta vajaa viikko. Murehtiessa aikakin tuntuu pysähtyvän täysin. :( 

Ykän sydänlääkitys aloitettiin viime keskiviikkona, samoin tujumman nivelravinteen syöttäminen. Koska minä ja miesystäväni Osku emme vielä asustele yhdessä, joudumme elämään hieman matkalaukkuelämää, mikäli meinaamme viettää aikaa saman katon alla. Yökylään siis mennään aika usein, ja se tarkoittaa että Ykän lääkkeet kulkevat nyt mukana. Hassua, että minä, joka unohdan jatkuvasti avaimeni, puhelimeni ja muutkin tavarani ties minne, jään lukkojen taakse säännöllisin väliajoin jättäessäni avaimet kotiin sisälle ja itseni ulkopuolelle ja joka viime talvena esim. hukkasin koko lompakkoni kaikkine sisältöineen pysyvästi, olen tähän mennessä orjallisesti muistanut kuskata Ykän lääkkeet mukana.

Ykä syö lääkkeet aina iltaisin ruuan kanssa, ja lääkkeet kulkevat mukana pussissa, jossa on iloisen dinosauruksen kuva. Ironista, Ykä on mun rakas, iloinen "dinosaurus". <3 

Tätä postausta varten Ykä poseerasi dinosauruspussin kanssa, onneksi se ei ole huolissaan asiasta. 

Reipas potilas dinosauruspussin kanssa.

Eläinlääkäri varoitti että sydänlääkkeet saattavat tehdä Ykän väsyneeksi ensimmäisten päivien aikana, mutta en huomannut mitään eroa, vaikka koitin kyllä melkoisesti tarkkailla. Onkohan tämä hyvä vai huono juttu? Parin lääkeliuskan jälkeen on sydänkontrolli, ja samalla ajattelin ottaa Ykälle pistokset cartrophenia niveliä helpottamaan, vaikka Ykä ei vielä oireilekaan päällepäin lonkkiansa. Ei se ainakaan huonoksi voi olla. Palaan asiaan kun ollaan käyty kontrollissa ja tiedetään enemmän.

Jotain positiivista jännittävääkin meille on tiedossa; Vinski nimittäin sai luonnetestipaikan lauantaille. Mukava kun Vinski pääsi varasijalta mukaan, jännittää nähdä mitä pojasta sanotaan, etenkin kun testaajat ovat samat kuin Ykällä aikanaan. :) 

 

Huonoja uutisia lonkkakuvauksissa :(

Hetki on taas siitä, kun viimeksi olen kirjoitellut. Ja nyt on aihettakin. 
Kaikenmoista on tapahtunut tässä välissä, ollaan käyty Ykän kanssa parissa tokokokeessa toteamassa, että se ei kertakaikkiaan osaa toimia silloin, kun minä jännitän aivan hiestä märkänä ja kauhusta kankeana. Se oli huolenaiheeni vielä viikko sitten; sittemmin huolenaiheet ovat kasvaneet ihan valtavasti. Kävimme nimittäin lonkkakuvissa keskiviikkona.

Tilanne on nyt se, että Ykällä on molemmissa lonkissa nivelrikko, oikea näytti pahemmalta kuin vasen, mutta ei kovin hyvä ole sekään. Lisäksi löytyi spondyloosia lannerangasta ja huomattiinpa operaatiossa vielä lievä sydänvikakin.

Pettymys ja järkytys oli ihan valtava, sillä Ykä on päällepäin ollut ihan oireeton, reipas, iloinen ja hyvinliikkuva koira. Koko maailma meni ihan nurin. Tästä täytyy jatkaa päivä kerrallaan, muuta ei voi.

Lonkat ovat mitkä ovat, selkä samoin. Niihin otettiin tehokasta nivelvalmistetta, jota annetaan Ykälle nyt satsi kerran päivässä ja toivotaan että se pitää nivelien toimintaa yllä mahdollisimman pitkään. Eläinlääkärin kommentti oli, että kuviin nähden lonkat taipuivat yllättävän hyvin, ja koira onneksi on hyvässä lihaskunnossa. Eläinlääkärin kanssa keskusteltuani päätin että lenkkeilyä jatkan normaalisti (eihän koiraa voi pumpulissa pitää) ja vain ylimääräiset hyppyytykset jätän pois. Käytännössä siis harrastukset karsitaan nyt niin että vepe jää pois, ja agia me ollaan onneksi muutenkin tehty vähän vaan huvinvuoksi silloin tällöin vailla mitään tavoitteita, joten sen unohtaminen ei sinänsä haittaa edes. 
Jäljelle jää lähinnä toko ja jälki, joten niillä mennään. Sydänvika on lievää laatua onneksi, mitä todennäköisimmin Ykän vajaa 2 vuotta sitten sairastaman kennelyskän peruja. Siihen koitetaan aluksi lääkitystä, ja kontrollissa katsotaan onko lääkitystä tarpeellista jatkaa. Vika ei vielä toistaiseksi ole kerännyt nestettä, eikä näkynyt mitenkään päälle päin, joten voi olla että lääkityksen vaikutuksia ei päällepäin edes näy.

Järkytyksestä en ole vielä toipunut, kun päällepäin ihan terveen oloinen koira saa tuollaisen tuomion, tuntuu se kuin heitettäisiin saavillinen jäävettä päälle. Itku kyllä tuli. Näillä kuitenkin mennään, kun ei tälle mitään voikaan, ja nautitaan siitä, että koira on oireeton ja liikkuvainen sekä iloinen, koitetaan pitää se sellaisena mahdollisimman pitkään, päivä kerrallaan. Joten pitäkää Ykälle peukkuja, mielestäni se ansaitsee onnellisen koiranelämän kaikilta mahdollisilta osilta, toivottavasti vielä pitkään.

Laiha lohtu tilanteessa oli, että eläinlääkärin kommentoi Ykän olevan "korvien välistä täyttä kultaa" ja niinhän se onkin. On se niin rakas<3 Ajatus siitä, että Ykän elämä todennäköisesti päättyy normaalia koiranelämää aiemmin, aiheuttaa valtavaa huolta ja surua. Miksi näin käy, varsinkin koiralle, joka on niin hyväluonteinen, luottavainen ja ystävällinen? Se jos joku ansaitsisi elää iloista ja onnellista koiranelämää pallolla leikkien. Ei auta, tällä mennään. Ainakin me tiedetään nyt, mitä meillä on vastassa. Silti ajatus siitä, että menetän rakkaan Yogi-karhuni todennäköisesti liian aikaisin nivelrikon takia, vie minulta yöunet todella tehokkaasti. Kaikkeni ainakin koitan tehdä, että Ykän elämä on mahdollisimman onnellinen ja iloinen sekä kivuton niin pitkään kuin suinkin mahdollista.

Valonpilkahduksena oli että Freyan nivelet olivat kovin siivot ja kennelliitossa ne saivat tuomion A/B ja 0/1. Hyvä Frey!

Tänään kävimme ottamassa kuvia ulkona ystäväni Susannan kanssa, tässä muutama nähtäväksi. Ensimmäisessä kuvassa Vinski ja Susanna taistelemassa patukasta. :)

Loppuun vielä kuva kolmesta iloisesta kaveruksesta, vasemmalta Ykä, Freya ja Vinski.