Turhautumisen kyyneleet

Eilen korkattiin vepekausi. Koira toimi treeneissä ihan mahtavasti, ja mulle iski heti kipinä että kokeisiin mennään kyllä varmana! Ja tänään tuo ilo sitten kostautui kaksin verroin. Voi miksi me ei voida onnistua?

Nimittäin kävin aamupäivällä tekemässä kevyen tokotreenin hallilla Marikan kanssa, tarkoituksena tehdä kevyt ja iloinen pikatreeni vaan. Ja eilinen kostautui sitten kaksin verroin - Vinski sai pari kertaa ihan järkyttävän huutoraivarin, johon mun piti puuttua tosi tylysti. Se siitä iloisuudesta taas. Vaikka mä tiedän, ettei me olla vielä valmiita tuon asian kanssa, tuskin ollaan koskaan, nämä takapakit tuntuu aina niin musertavilta, etenkin nämä isommat. Vinski on viimeksi varmaan vuosi sitten saanut noin pahan huutoraivarin oikeasti, ja etenkin viimeaikoina meillä on sujunut ihan huikean hyvin. Ja nyt tämä takapakki tuntuu siis ihan musertavalta.

En muista olenko missään blogitekstissä kirjoittanut ongelmaa kokonaisuudessaan, mutta tässä taustat meidän vaikeasta taipaleesta:
Vinski on siis kovasti energinen tapaus ja sillä on taipumusta vetää kierrokset tappiin kun ollaan "töissä". Tämä on alunperin ihan osaamattoman ohjaajan syytä, voi kunpa olisin osannut tehdä toisin silloin joskus, mutta en osannut ja asiaa ei voi enää muuttaa. Opetin koirani tekemään kaikenlaista kivaa, enkä opettanut sille, miten tehdään ei mitään. Arjessa Vinski on maailman helpoin koira eikä siellä ole mitään ongelmaa, mutta etenkin tokoillessa/tottistellessa ja kaikissa muissakin harrastuksissa äänenkäyttö on ihan hullua. Kiihtyessään se haukkuu, ja haukkumisesta on kehittynyt niin paatunut tapa että Vinski voi huoletta louskutella myös matalassa vireessä.
Ja minä olen hakenut apua sieltä sun täältä, koittanut vaikka mitä ja vasta viimeisen vuoden aikana olen oikeasti alkanut oppia ohjaamaan koiraani, joka on hiljentynyt sitä mukaa kun ohjaajan taidot ovat kasvaneet, ja olen alkanut tunnistaa ne tilanteet, hetket ja asiat jotka saavat Vinskin ratkeamaan haukkumaan, oppinut sivuuttamaan ne ja oppinut katkaisemaan jo alkaneen haukun. Viimeiset parit rally-tokokisat ollaan suoritettu vain muutamilla haukahduksilla, joka on ihan huikeaa edistystä meille. Etenkin viimeisimmät kisat tuntuivat niin hyviltä, oli ihan huikea tunne ohjata hiljaista, kuuliaista, mahtavalla vireellä töitä tekevää koiraa!

Vinski on kuitenkin sellainen, että aina jos se pääsee haukkumaan hulluna, vanhat tavat istuvat lujassa ja palaavat salamana mieleen, ja niiden häivyttäminen on taas kovan työn takana. Ja eilen näin tietenkin pääsi käymään.

Eilen siis vepetreeneissä Vinski teki työnsä todella hienosti. Mutta rannassa se aina haukkuu, ja tiedän, etten tule näkemään sitä päivää kun se menisi sinne hiljaisesti vaikka eläisimme molemmat 300-vuotiaiksi. Jotkut asiat vaan pitää hyväksyä, ja tämä on yksi niistä.
Ja kun Vinski sitten pääsi haukkumaan oikein urakalla, ja se näkyi tänään tokotreeneissä. Kaksi hullua ratkeamista, epätoivoinen ohjaaja ja turhautumisen kyyneleet. Miksi minä en älynnyt tätä jo eilen, miten minä en ymmärtänyt että en saa päästää tätä tapahtumaan? Jotenkin en osannut ajatella että vepessä tapahtuva haukkuminen vaikuttaisi myös hallilla tai kentällä tehtäviin treeneihin, mutta näköjään niin kuitenkin kävi. Ja taas ollaan vaikean paikan edessä, mun pitää joko keksiä miten mä hoidan ton vepen niin ettei koira pääse revittämään ihan satasta (tämä on vaikeaa kun se aloittaa jo siinä vaiheessa kun näkee vettä auton ikkunasta) tai sitten mun pitää luopua koko vepetouhusta jos meinaan mukamas jotain rally-tokoa tai tokoa olla tekevinäni Vinskin kanssa. Tuntuu vaan niin turhauttavalta vuodesta toiseen painia tämän saman asian kanssa, vaikkakin edistys on ollut viimeisen vuoden aikana ihan huikeaa, silti näitä takapakkeja tulee ja pääasiassa oman tyhmyyden takia. Miksi minä en ikinä opi?

Hirveä itsesäälikirjoitus, mutta tämä fiilis on tänään. Huoh.
Sunnuntaina olisi rally-tokoepikset, katsotaan menenkö ollenkaan vai jätänkö suosiolla välistä.
Joka tapauksessa pettymykestä huolimatta olen päättänyt että minähän piru vie opin ohjaamaan koiraani vaikka mikä olisi, sen olen velkaa tuolle parhaalle ystävälleni. Vika on kuitenkin tässä tapauksessa kaikkineen täällä ohjausyksikön päässä, joka tietenkin aiheuttaa sen että turhautumisen hetkinä olen todella vihainen itselleni. Vaan ei muutakuin yrittämään vaan, uudestaan ja uudestaan!
On tuo Vinski niin rakas.<3

Vepekokeessa

Jep, käytiin sitten vepekokeessa. Yhtäkkiä noin vaan edellisenä iltana klo 22.30 saatiin tieto että meillä on paikka kokeeseen la 11.7. Sinne vaan ja lahjattomat treenaa. Eipä tästä hirmuisesti ole kertomista, mutta laitan nyt lyhyesti kumminkin. Tulosta ei saatu, meillä oli pisteitä 64 eli pisteestä jäi kiinni.
Veneestä hyppy kosahti sinne 30m poijulle, Vinski jäi tappamaan sitä sinne. Ja minä käytin käskyjä runsaanlaisesti karjuessani koiraa irti siitä poijusta. Onneksi ei näyttänyt kuitenkaan niin hurjalta kuin sovessa ja tällä kertaa en joutunut pelkäämään että Vinski oikeasti hukkuu poijua repiessään. Tässä videomatskua aiheesta, kuten näette nii poiju on pop...

Toisena liikkeenä vienti, jonka sössimme täydellisesti. Vinski jäi omimaan ja tappamaan lelua, vaikka olin ajatellut että en ota omaa superihanaa lelua mukaan vaan vieraan ja kurjan, että ei omisi ja tappaisi lelua rannassa. P*skanmarjat. Vinski perseili kyllä täysin ja lopulta vein sen autoon jäähylle. Tätä vähän pelkäsinkin vaikka viimeiset pari kertaa on treeneissä tehnyt tosi hienoja vientejä.
Tässä perseily vielä videolla. Toimiin on ryhdytty ja vientiesine vaihdettu kovaan, tylsään, kelluvaan muoviseen noutokapulaan. Ekoissa treeneissä ko. vehkeen kanssa ei ollut omimisesta puhetta, ihan täydellisesti vei. Ensi kokeeseen se mukaan!

Veneenhaku sujuikin sitten ihan täydellisesti, yhdellä käskyllä ja ihan suoraan. Taitava ukko Vinski! Tosin veneen hakemisen jälkeen Vinski järjesti yleisölle pienen hupinumeron päättämällä ilmeisesti että vene pitää vetää aina telakalle asti ja kiskoi kumipaattia pitkin kaislikoita. Kun lopulta sain koiran irti veneestä se makasi kaislikossa ja kiskoi makuultaan venettä äristen samalla. :) Ainakin taisteluhalu ja tahtotila on kovat kaverilla. :D Alla vielä videomateriaalia.

Viimeisenä hukkuva, liike jonka Vinski on suorittanut viimeksi vuonna 2011, syystä että meillä ei ole olemassa kelluntapukua treeniporukassa. No, noin vain koko homma meni yhdellä käskyllä täydellisesti. Näin ollen, ei saatu tulosta vaan homma jäi pisteen vajaaksi johtuen siitä että olin uinnin aikana karjunut reippaasti koiraa irti poijusta ja vienti todella meni nollille, sääntöjen mukaan kun koiran pitäisi viedä esine veneeseen eikä suinkaan ohjaajan koiraa autoon. 64 pistettä siis saatiin sekä sitä legendaarista kokemusta... Mä olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen silti, sillä tuo ensimmäinen perseily poijun kanssa oli arvattavissa ja vienti taas oli tuollainen kokeiluluontoinen homma. Nyt kohti uusia haasteita! Loppuun näyte hukkuvan pelastamisesta, hienosti sujuu treenimäärään nähden.

Videoista isot kiitokset menee Freyan kotiväelle, Heidille ja Juusolle, jotka olivat fiksusti napanneet kameran kotoa mukaan ja keräsivät todisteet nauhalle. Apparina hääräsi Satu, kiitokset apparillekin!