Ensikosketus paimennukseen

Jihuu, päästiin koittamaan. Pätkää lampaille nimittäin. :) Perjantaina hypättiin autoon ja ajeltiin Lempäälään kasvattajan luo kyläilemään. Siellä olikin jo pyöröaitaus hollilla ja Pätkä pääsi pienen kuvaussession jälkeen ihmettelemään lampaita. Kyllä niille aluksi piti haukkua, mutta pian jo sen verran kiinnostus heräsi, että niitä malttoi rauhassa katsoa myös. Kuitenkin tässä vaiheessa Pätkä keskittyi pääasiassa maistelemaan lampaanpökäleitä, jota olin vähän arvellutkin sen tekevän. Kyllä mä koirani tunnen! :D Toisella puolikkaalla Pätkä sai sitten vielä lopuksi seurata miten Priima-äiti homman hoiti, ja hoitihan se upeasti! Ehkä Pätkäkin jonain päivänä vielä... Paimennuksesta ei oikein saatu kuvia kun sen verran kiirettä piti Miikulla neuvoa meikäläistä.

Ennen lähtöä Pätkä pääsi vielä uudelleen Miikun kameran eteen poseeraamaan, tällä kertaa jo paljon rauhallisemmin kun alkuun parin tunnin automatkan jälkeen. Ja jälki oli kyllä upeaa. Tässä siis iloksenne muutama kuva Miikun kamerasta. Upeita, eikös?

"Elämä on vakava asia"

Yhdessä Priima-äidin kanssa :)

Liike on lääke

Mä oon viimeisimmät blogitekstit päivittänyt tyylillä pätkäsitä-pätkätätä, mutta laitetaas pieni kuulumispäivitys myös valkoisten poikien osalta. Pojille kuuluu hyvää, ja Ykän kohdalla voin ilokseni sanoa että jopa yllättävän hyvää! Olin nimittäin Pätkän kotiutuessa hiukan huolissani että miten rakas, vaivainen, kankea dinosaurukseni pärjää kun pieni pyörremyrsky tulee taloon riivaamaan sitä, ja kipeytyyköhän Ykä kovin... Ennakkoon nimittäin tiesin että Ykän lempeällä luonteenlaadulla se sallii Pätkälle melkein mitä tahansa, ja niin se on tehnytkin.
Pentu on roikkunut Ykän poskivilloissa, kaulanahassa ja korvissa taukoamatta, hyppinyt Ykän päälle ja kiivennyt sen kyljen päälle hyppimään kun se nukkuu. Ja Pätkän ollessa ihan pieni Ykä lempeänä nallena pyöritti pentua etutassuissaan kuin karhu poikastaan. Minä olen ruvennut pikkuhiljaa miettimään että milloinkohan tuo Ykä meinaa jotkut rajat asettaa tenavalle, mutta ainakaan vielä se ei ole niin tehnyt. Eiköhän sekin päivä kuitenkin tule. Vinski sen sijaan sanoi heti ensimmäisenä aamuna Pätkän ängetessä sen ruokakupille ahmimaan, että kuules kääpiö, seuraavasta lähtee sitten pää. Ja Pätkä tietää rajansa Vinskin kanssa varsin erinomaisesti, joten yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin kaikilta osin.

Koska kasvavan pennun pitää saada ei-liian-rankkaa, mutta monipuolista liikuntaa jaksamisensa mukaan, ja sama pätee tällä hetkellä Ykään, olen käynyt viimeisen kuukauden melkein päivittäin pari kertaa päivässä läheisessä metsässä teollisuusalueen keskellä juoksuttamassa koiria. Oma vaivansa tästä on siten, että sinne periaatteessa pitää mennä autolla, sillä paikalle menee vaan asfalttitietä sen verran pitkään, että en halua Ykää sinne kävelyttää. Autolla myös metsään pääsee nopeammin, kävellen siinä menisi aikaa reilummin. Toki helpompi olisi lähteä ovesta ulos ja hihnalenkille, mutta tuo metsään meno on paljon mukavampaa. :)
Reitti, jonka yleensä kierrän, on ehkä n. 750m pitkä, joka tuntuu olevan juuri sellainen optimi tämänhetkiseen tilanteeseemme kertarundina. Ykälle se on juuri sopiva kertalenkki haisteluineen ja puuhasteluineen, ja samalla matkalla Pätkä kerkiää hillua ja rallittaa pitkin mättäitä juuri itselleen sopivan määrän, ja silti lenkki on niin lyhyt että pentu ei riehu itseään ihan tainnoksiin sen aikana. Ja Vinski ehtiikin sitten lenkin aikana viihdyttää itseään juoksemalla tarpeelliseksi kokemansa määrän edestakaisin. Varmaan pitäisi joskus asentaa Sports Tracker Vinskiin kiinni ja katsoa millaisen matkan se painelee edestakaisin kaahaten sillä välin kun minä käppäilen rauhassa polun ympäri, Ykä nuuskii ja pissii joka puunjuuren ja Pätkä rallittaa pusikoissa. Tämän perus aamu/iltarundin lisäksi tietysti treenaillaan, suoritetaan pikkupissat aamuisin ja iltaisin hihnassa tuossa lähipuistossa ja kuljetaan ties missä metsissä (ja kesällä tietty käytiin uimassa), ja laskettelumäessä. Joka tapauksessa tuntuu että nyt kun päivittäiset pari hihnalenkkiä kun on korvattu tällä melko lyhyehköllä metsärundilla, on Ykä ollut todella hyvässä kunnossa, vaikka varmasti kuljettu metrimäärä on ehkä saattanut vähentyä jos verrataan hihnalenkkeihin. Tuolla meidän reitillä on kuitenkin kiviä, juurakoita, notkelmia ja kaikenmoisia mättäitä, ja se selvästi sopii Ykälle paljon paremmin kuin mikään hihnassa hiihtäminen. Tottahan minä tämän tiesin jo muutenkin, mutta yllätyksenä on tullut kuinka pienellä vaivalla on saatu aikaan iso muutos Ykän kunnossa ja hyvinvoinnissa. Toki varmasti pennun tulo taloon on virkistänyt myös Ykän mieltä, mutta pakko oli silti kirjoittaa, miten suuri etu tällä lyhyehköllä, päivittäisellä metsäkävelyllä oikeasti on saavutettu. Tästä me ei kyllä luovuta, pieni vaiva, mutta valtava hyöty arjessa!

Ja sitten Vinskin kuulumisia. Me ollaan rally-tokoiltu, ja luulin että me ollaan hyvässä pisteessä, mutta kokeessa tuli sitten taas esiin perusongelmamme hauhauhauhau... Joka tapauksessa tämä on nyt johtanut eräältä treenikaverilta saadun vinkin perusteella oivallukseen että poistan koko sivulletulosta käskyn ja vähitellen korvaan sen uudella, johon toivottavasti saadaan liitettyä myös rennompi mielentila. Pitkä ja vaivalloinen taivallus taas edessä, mutta koska en ole luovuttaja, en luovuta. Peruasentoa ja seuraamista ollaan siis tehty nyt muutamat treenit pelkästään niin että Vinskin homma olisi tarjota sitä minulle, ja ehkä aavistus jostain rentonaamasta Vinskin osalta välillä on vilahtanut näkökentässäni. Ehkä. Katsotaan mitä tästä tulee, ainakin tällä hetkellä on hyvä ja positiivinen olo asiasta, ehkä se tästä vielä. Teknisestihän nämä tarjoamiset on välillä ihan minkälaisia sattuu, mutta nyt haetaankin mielentilaa eikä armeijamaista suoruutta. Marikan ottamissa kuvissa ainakin näkyy Vinskin iloinen mieli mielestäni hyvin. :)

Rentonaamoja :D 

Pätkä-poika on tehnyt treeninsä lähinnä sillä meiningillä että se on ollut aktiivinen ja saanut leikkiä ja syödä, mukavia vauvajuttuja siis. Sillä on ainakin tosi kiva tekemisen meininki ja iloinen mieli, voi että miten tykkäänkään tuosta pennusta! <3 Marika otti meistäkin muutamat treenikuvat.

Viime viikonloppuna oltiin reissussa sukulaisten luona, ja melkoinen määrä kilometrejä tuli rullattua Suomen teillä. Kivaa oli, ja Pätkälle varsinkin kokemus oli melkoinen seikkailu, se kun sai tavata paljon uusia kivoja ihmisiä ja hurjan määrän uusia koiratuttavuuksia (sukulaisillani kun tuppaa noita koiria olemaan joka huushollissa vähintäänkin pari kpl). Ainakin reppana joutui koirasosiaalistumaan kertaheitolla melkoisesti, kun tutuksi tulivat sekarotuinen Bella, mäyräkoira Minni, saksanseisojat Taavi ja Leevi, sekarotuiset Jepi ja Paisti, espanjanvesikoira Toivo ja bc Lennu). Ja vepetreeneissä kehittämämme sanonta "ei haittaa Pätkääkään" piti paikkansa. Kakara oli kuin kala vedessä eikä hätkähtänyt vaikka välillä joutui melkoisenkin porukan keskelle ja yövyttiin kahdessakin eri paikassa. Reipas pieni Pätkylä <3

Menneisyyden mörköjä

Pentuajan pitäisi olla sitä iloista ja huoletonta, onnellista aikaa ilman paineita. Pitäisi nauttia siitä kun pentu kasvaa ja oppii uutta joka päivä. Ja niinhän minä teenkin, koko sydämelläni. On ihana katsoa kun Pätkä kohtaa uusia maailman ihmeitä joka päivä ja oppii ja oivaltaa. Pienen pennun uteliaisuudella ja riemulla haistelee ja maistelee maailmaa, tutustuu uusiin asioihin ja kasvaa silmissä.
Samaan aikaan kuitenkin jostain hiipivät menneisyyden möröt päähäni kuiskimaan ja pelottelemaan. Jokaisen kolahduksen ja kuperkeikan myötä mieleen muistuu Ykän pentuaika, joka oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Painajainen kuvaisi sitä osuvammin.

Ykähän oli reilun 5 kuukauden ikäinen, kun Vinski juoksi sitä päin ollessamme eräällä hiekkamontulla koiria juoksuttamassa ja uittamassa. Ykä huusi kuin syötävä, nosti toisen etusen ilmaan eikä varannut sille painoa ollenkaan. Seuraavaan viikkoon. Minä en ollut koskaan kuullut koiran huutavan sillä tavalla ja olin varma että nyt tuli iso vamma jonnekin. Koska tietenkin oli viikonloppu ja ilta-aika, ei ollut toivoakaan pikkupitäjässä Pohjois-Pohjanmaalla saada eläinlääkäriä jostain metsästettyä koiraa katsomaan. Niinpä kuskasin suoraa huutoa kiljuvan pennun ensin parin kilometrin päähän tutulle koirahierojalle joka paremmalla taidolla osasi sitä katsoa. Kipu paikallistui jalan yläosaan, lapaan, olkapäähän, ehkä kainaloon. Mitään ei tuntunut kuitenkaan olevan poikki. Rimadylin voimin ajettiin pari sataa kilometriä kotiin ja seuraavana aamuna kuskasin pennun ainoalle kiinni saamalleni eläinlääkärille, jonka kommentti oli että "koiranpennut nyt vaan joskus ontuvat". Tässä vaiheessa Ykä oli toki lakannut huutamasta suoraa huutoa, mutta ei varannut jalalle yhtään painoa. Lisää rimadyliä ja aika seinäjokelaiselle klinikalle ortopedin puheille seuraavaksi aamuksi. Siellä Ykä kuvattiin, kuvista ei selvinnyt oikein mitään, joten hoidoksi lisää kipulääkkeet. Seuraava kuvausaika 1,5 viikon päähän, jossa selvisikin sitten makean kokoinen irtopala Ykän vasemmassa olkanivelessä. Vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, pala oli sen verran iso että se piti poistaa ja niinpä sovittiin tähystysaika viikon päähän. Samalla sovittiin että katsotaan toinenkin puoli samalla, vaikka kuvissa ei näkynyt siellä mitään eikä oireitakaan ollut. Ykän ontuminen oli kuitenkin niin raju että pelkona oli toisenkin puolen kasvavien nivelten kova rasittuminen kun yksi jalka ei ottanut painoa ollenkaan. Ja niinhän siinä kävi että oikeakin puoli piti siivota, sieltäkin oli irronnut pieni pala. Leikkauksen jälkeen seurasi kolmen kuukauden kuntoutusjakso hihnakävelyn ja fysioterapian kera, ja Ykän pitäminen vähällä fyysisellä rasituksella oli minulle uskomattoman raskasta. Se tuhosi tavaraa ihan valtavat määrät kotona kun ei saanut leikkiä ja hillua, ja aivotyön keksiminen oli kuukausia kestävän jakson aikana äärimmäisen työlästä ja mielikuvista kysyvää. Ontuilua jatkui vielä aika pitkään, mutta tästä selvittiin ja päästiin kuitenkin aloittamaan normaali elämä vihdoin talven taittuessa kevääksi. 4-vuotiaana olkapäät kuvattiin hyväkuntoisiksi, joskaan siitä ei paljoa iloa ollut kun sekä selästä, lonkista että sydämestä löytyi sitten lisää vikaa. Me kuitenkin tsempataan päivä kerrallaan eteenpäin ja tukihoidoilla sekä lääkityksellä Ykä on onneksi pysynyt hyvässä kunnossa ja pystyy nauttimaan iloisesta koiranelämästä, vaikka pallonheittoleikkejä se ei pääsekään leikkimään.

Kipeä pikkuinen Ykä kesällä 2010.

Vinskin lonkathan ovat myös D/D. Ne eivät ole sitä koskaan vaivanneet ainakaan tähän päivään mennessä, ja 6,5-vuotiaana otetuissa uusintakuvissa muutosta ei ollut tapahtunut. Pienen pieni spondyloosin alku rintarangan loppupäähän oli ilmestynyt, mutta ortopedin mukaan tämänkään ei pitäisi koiraa haitata ja on tämän verran harrastaneelle, tämän rotuiselle ja kokoiselle urokselle melko normaali muutos ikään nähden. Vinski siis porskuttaa eteenpäin vaikka luusto ei priimaa olekaan.

Näistä johtuen kuitenkin toivon ihan kaksinkerroin kauhusta, että Pätkästä kasvaisi terve koira! Hassua kun muut tuntuvat asettavan koirilleen ties mitä tavoitteita tiettyyn ikään mennessä, ja minun ainoa toiveeni on että kunpa siitä kasvaisi kaikin puolin terve kaveri. Suku on onneksi terveen sorttista ja rotukaan ei ihan pahimpia luustovikoja tue (toki mikä tahansa sairaus on aina mahdollista kuitenkin) ja silti tuntuu että olen ihan vainoharhainen kyylä, joka analysoi pennun jokaista askelta, kuperkeikkaa ja muljahdusta, joita tuossa kasvunvaiheessa olevalla pääjalkaisella riittää jokaiselle päivälle. Varmaan oma pää pitäisi siis tutkituttaa ensimmäisenä... :D 

Kuitenkin olen onnekas että minulla on ihania ystäviä ja mahtava kasvattaja jotka jaksavat kuunnella epävarmuuteni ja hölmötkin juttuni ja suhtautuvat hysteriaani varman rauhallisesti. Olen heille sanonut kiitokseni tästä, toivottavasti he tietävät että tarkoitan sitä oikeasti koko sydämestäni! Moni olisi varmaan jo aikaa sitten lakannut vastaamaan puheluihini ja viesteihini kun kyselen ja varmistelen asioista, jotka itsekin tiedän, ihan kuin kyseessä olisi vasta ensimmäinen koirani. Hassua, näköjään tämä pentuaika taannuttaa myös emännän mielen kuuden vuoden takaisiin tunnelmiin. Onneksi Pätkä ei sitä tiedä, vaan painattaa täysillä menemään pennun riemulla päivästä toiseen. :) 

Pentumiitti

Suurella hartaudella odottamani Päkäpaimenen pentumiitti koitti vihdoin viime viikonloppuna Lempäälässä. Lauantaiaamuna pakkasin autoon treenikamat, vaihtovaatteet ja Pätkä-pojan tavaroineen ja nokka kohti Lempäälää.

Lauantain ohjelmassa oli tokoilua, tai meidän tapauksessa ihan pentujuttuja Riitta Kivimäen johdolla. Sunnuntai oli omistettu aksalle, ja näiden pentusten kohdalla lähinnä aksaan valmistaville jutuille Tanja Kurikan valvovan silmän alla.

Tokoilussa (joka muuten tapahtui hurjassa myrskysäässä muovituolien lennellessä) keskityttiin palkitsemaan pentujen aktiivisuutta meitä kohtaan ja leikittiin paljon. Osa koirista harjoitti ansioituneesti silmän käyttöä ja siihen saatiin lääkkeeksi keskeyttää toiminta ja lisätä fyysistä aktiivisuutta, fyysisesti aktiivinen koira kun ei voi kytätä. Saatiin myös muistutuksen siitä että myös leikkiin voi luoda häiriöitä, joita ainakin itse tulee tehtyä liian harvoin. Perusasiaa, mutta juuri sellaista josta sietääkin välillä muistutella, kun juuri ne itsestäänselvyydet usein jää vähemmälle huomiolle ainakin omassa treenissä, vaikka ei pitäisi. Kaikenkaikkiaan tykkäsin Riitan tyylistä tosi paljon, ja ehdottomasti mennään toistekkin jos vaan mahdollisuus suodaan.
Riitta myös kehotti käyttämään eri palkkasanoja lelulle ja namille erilaisten viretilojen erottelemiseksi, mikä varmasti on kokeilemisen arvoinen juttu. Minulla on aiemmin ollut sama palkkasana kaikkeen, ja nyt pitäisi keksiä namille joku suuhun sopiva oma versio. Saa nähdä taipuuko ohjaajan kieli ja mieli tähän.
Muutenkin on jotenkin niin vapauttavaa ja kivaa treenata pennun kanssa kun mitään vaatimuksia mistään osaamisesta ei vielä ole. Harjoitellaan vaan yhteistyötä, leikkimistä ja meidän välistä kontaktia. Samalla päätin että taidan hetkeksi taannuttaa Vinskin treenit tälle tasolle myös, se tekee varmasti hyvää sekä minulle että Vinskille.

Tämän postauksen aivan ihanat kuvat ovat Pätkän kasvattajan Miikku Pietilän käsialaa.

Pätkä malttaa hienosti rauhoittua keskustelun ajaksi :) Taitava lapsikoira<3

Tehtiin paljon iloisia luoksetuloja, ja palkattiin koiria siitä että ne hakeutuivat vierelle kävelemään.

Sunnuntaina päästiin sitten tekemään aksaan valmistavia juttuja vähän samalla meiningillä kuin lauantaina. Ensimmäisenä aiheena olivat riemukkaat luoksetulot häiriössä, ja avustajat pääsivät hyppimään kyykkyhyppyjä laulaen samalla klassikkoa "Tuiki Tuiki Tähtönen". :D 

Ensimmäinen kotiläksy olikin vuoden ajan suorittaa joka päivä 5 riemukasta luoksetuloa, ja tämän muuten aion toteuttaa jokaisen koirani kanssa, erityisesti Pätkän. Tanja kehotti meitä panostamaan paljon tukemaan koiran itsetuntoa ja kehonhallintaa niin että ne alkaisivat luottaa kykyynsä selvitä haastavistakin paikoista reippaina. 

Kehonhallintaa ja rohkeutta päästiin harjoittelemaan muurin ja pituuden palikoista sekä kottikärryistä rakennetulla hienolla kiipeilyradalla. Pätkä selvitti homman pienen mietinnän jälkeen sujuvasti. Muutenkin viikonloppuna vahvistui mielikuvani siitä, että Pätkä on persoonana sellainen, jonka pitää saada hiukan miettiä ja harkita asioita ennen suvereenia suorittamista. Kovin erilainen siis verrattuna Vinskiin ja Ykään, joilla on lähinnä tapana juosta pää viidentenä jalkana joka paikkaan varomatta yhtään mitään.

Päästiin myös tekemään häiriössä "kuolleelle" lelulle menoa ja muutaman toiston jälkeen Pätkä alkoi oivaltaa mistä on kysymys. Tämä oli meille hyvä harjoitus, josta varmasti tulee olemaan aksassa huima hyöty palkkauksen osalta. Leikkimisen osalta kotiläksyksi saatiin käsky käydä leikkimässä 20 eri paikassa, jota me tosin ollaan Pätkän kanssa itseksemme saatettu jo hyvälle alulle aiemminkin.

Tanjan treeneistä jäi myös tosi hyvä mieli ja into etenkin entistä monipuolisempiin leikkeihin erilaisilla leluilla. Maanantaina ostinkin sitten ensitöikseni Pätkälle ihan oman narupallon, vaikka tähän asti on menty vähän tylsästi patukalla tai Vinskin vanhalla, vähän liian isolla narupallolla.

Muutenkin viikonloppu lunasti kaikki odotukset. Meitä ohjaajia ei unohdettu, vaan meitä hemmoteltiin ihanasti lämpimällä paljulla lauantai-iltana, ja pakko sanoa että se kyllä kruunasi koko homman vaikka myrskysikin niin että sähköt katkesivat ja tukka meinasi lähteä päästä... :D Ja ruokapuoli, voi pojat. Nyyttärimeiningillä mentiin ja ruokaa oli sen verran että hyvä kun autoon mahduin sunnuntaina mahani kanssa! Eli nälkää ei nähty, paitsi Pätkä omasta mielestään lauantaina, kun se oli murtautunut kevythäkistä läpi auton etupenkillä olevan nakkipaketin kimppuun ja lounastanut omin nokkinensa koko paketillisen.

Onnekkaasti paikalla olivat myös kaikki Pätkän sisarukset, ja olikin huisin hauskaa nähdä koko lauma viikonlopun aikana. On ne veikeitä pieniä kengurunpoikia! <3 Kuvia muista päkäpaimenista löytyy Päkäpaimenen kuvablogista tämän linkin alta. Kersat saivat painia oikein olan takaa ja yllättäen paljastui että Pätkä oli vähän ymmällään vikkelästi liikkuvista sisaruksistaan. Painikasassa se oli alimmaisena tai vieressä komentamassa haukkuen. Sen sijaan isosiskonsa Keno oli sen mielestä hurjan hauska leikkikaveri, jonka se olisi varmaan ottanut mukaan kotiin jos siltä olisi kysytty. Minkäs sille mahtaa kun on tottunut isompiin painikavereihin. :D

Ennen lähtöä Miikku nappasi vielä parit edustuskuvat pennuista, ja Pätkäkin malttoi hallita ilmeensä noin suurinpiirtein ja poseerasi komeasti kameralle. Mua aina huvittaa kun sillä on näinkin pienenä jo tuommoinen aikuisen koiran totinen naama. Tai no, korvista ehkä paljastuu että kyseessä on vasta kengurunpoikanen eikä aikuinen... ;)

Kerrassaan siis täyden kympin arvoinen viikonloppu, joka loppui ihan liian pian! Mielettömän mukavaa että Miikku jaksoi järjestää moisen miitin meille, ja avosylin otti meidät kotiinsa yöpymään. Kivaa oli myös päästä tutustumaan Pätkän sisarusten omistajiin sekä muuhun Päkäpaimenen väkeen, yhteishenki oli hyvä ja tunsin itseni tervetulleeksi joukkoon. Ihan superviikonloppu siis!

Pentuarkea

Kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa! Ja koiran myös. Ainakin meidän lauman mielestä. Vinski ja Ykä aikanaan saapuivat kotiin talvipakkasilla, ja siksi onkin ollut niin supermukavaa kun Pätkä on kesäpentu, josta ollaankin otettu kaikki ilo irti. Me ollaan kuljettu metsäpolkuja mustikoita napostellen, leikitty ulkona, köllötelty takapihalla, käyty torikahvilla, läträtty rannassa ja opeteltu pennulle sopivia treenijuttuja lähinnä niitä oikeita tunnetiloja etsien. Ja voi miten meillä onkaan ollut mukavaa!

Pätkä on kasvanut valtavasti. Maanantaina käytiin ensimmäisellä rokotuksella ja painoa oli karttunut 9 kilon verran, eli Pätkä on meillä ollessaan yli tuplaantunut. Käytännössä se on kasvattanut ihan hurjan pitkät jalat. Ja Pätkä on tosi helppo pentu. Se jää yksin rauhassa ja ilman mutinoita, on koko ajan ollut ikäisekseen tosi tietoinen että tarpeet tehdään ulos ja muutenkin se oppii supernopeasti asioita. Sen heikkous on ruoka. Kaikkea vaan pitää maistaa, ja muutaman kerran olen saanut jo ylimääräisiä sydämentykytyksiä sen kanssa - viimeviikkoina Pätkä on mm. maistanut kärpässientä (ehdin onneksi väliin!), syönyt ampiaisen sekä oppinut napostelemaan sekä kissanp*skaa että kissanhiekkaa. Eniten säikähdin kun se oli töissä mukana ollessa murtautunut koiraportin läpi napostelemaan koiranruokanäytesäkeistä sapuskaa niin paljon kuin kupu veti. Löydettäessä pentu ähisi tuskissaan ja muistutti lähinnä koripalloa eikä suostunut oksentamaan. Runsaalla veden juonnilla ja parafiiniöljyllä tästäkin kuitenkin selvittiin.

Treenaamaankin ollaan keritty. Pätkä on lähinnä käynyt treeneissä syömässä ja leikkimässä, mutta on se vähän jo perusasentoakin opetellut, ja tietty aksahommia. Se tarjoaa hienosti nykyään putkea, pussia, "hyppyä" ja kontakteja. Mun taitava pieni pääjalkainen<3 Eniten ollaan panostettu tunnetiloihin, treenatessa tehdään täysillä, treenien ulkopuolella ollaan rauhassa ja hengaillaan. Kymmenen pistettä Pätkälle siitä, että se on todella hiljainen, mitä tekeekään. :)

Koitan saada jotain videoita/kuvia treeneistäkin tänne laiteltua, kunhan saan jonkun kuvaamaan meitä joskus. Pitää varmaan oikein tarkoituksella valjastaa joku hommaan.

Vinskin kanssa ollaan menossa rally-tokokisoihin syyskuun alussa, ja saapa nähdä mitä hommasta tulee. Viimeiset parit kisathan se on ollut tosi hiljainen, mutta nyt kesällä meillä on ollut vähän treenitaukoa, ja tauon jälkeiset treenit ollaan suoritettu vaihtelevalla volyymilla. Ennen kisoja on tiedossa kuitenkin ainakin yksi koulutus, josta lähdetään hakemaan vinkkejä fiilikseen.

Ykä on ollut kesän hellejaksoilla vähän könkkä, ja Pätkän kanssa painiminen ei ole kyllä parantanut asiaa yhtään, mutta nyt kun painostavimmat kelit on takanapäin ja vähän viileämpi sää syksyisellä vivahteella on saapunut, on Ykäkin ollut paremmassa kunnossa. Toivotaan että se myös pysyisi tuollaisessa kunnossa nyt pitkään. Iloista mieltä ja Ykälle sopivaa liikuntaa ollaan haettu mustikkaretkiltä, ja ainakin ilmeestä voisi päätellä että ollaan onnistuttu. Ykä se jaksaa hymyillä<3

Rakkaus

Minä olen ihan rakastunut. Tuohon Pätkä-poikaan siis<3 Kersa on kyllä vienyt sydämeni täysin (vaikka luulisi että mitä muuta sinnekään enää muka mahtuu ku Vinski ja Ykä on niin isoja, mutta mahtuu sinne) ja kaveri on osoittautunut jo muutamassa viikossa ihan huipuksi pieneksi ukkeliksi!

Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut kaikenlaista maailmaan tutustumista, arjen opettelua, uusia tuttavuuksia, ja ollaanhan me päästy jo treenailemaankin vähän leikin varjolla. Pätkä-poika on niin cool, sille kaikki uusi on jännittävää ja mukavaa, eikä se turhista stressaile. Monessa asiassa on jäänyt elämään sanonta "ei haittaa Pätkääkään", ja niinhän sen pitääkin olla! Pentu on kyllä tähän mennessä ollut kaikkea sitä, mitä olen sen toivonutkin olevan.

Pätkän paras kaveri on Ykä, joka suunnattomalla kärsivällisyydellä jaksaa sen kanssa puuhata ihan loputtomasti, antaa kersan painia kanssaan ja hyppiä hulluja ninjahyppyjä roopeankka-tyylisiin poskikarvoihinsa ja pyörittää pentua etutassuillaan kuin karhu. Vinski suhtautuu hommaan vähän yrmymmin, sen mielestä pentu on ok, kunhan se ei häiritse arvoisaa ikämiestä millään tavalla. Jos näin tapahtuu, kersa saa kunnon murinat päälleen. Ja Miinus... se varmaan odottaa että milloin Pätkä palautetaan sinne, mistä se on tullutkin, sillä Pätkä kiusaa Miinusta jos vaan tilaisuus tulee, siitäkin huolimatta että kissa puree ja raapii välillä. Kuriton kersa! Treenikuvat on ottanut Maria Ylänen, hänelle isot kiitokset kuvaamisesta.