torstai 22. joulukuuta 2016

Jouluiloa!

Valkoiset Pojat ja Pätkä toivottaa hyvää joulua kaikille jotka ovat juttujamme seuranneet, taas koitetaan olla aktiivisempia ensi vuonna.. 





sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Mitä jos epäonnistuu?

Eräs tuttu koiraharrastaja kirjoitti faceseinällään epäonnistumisen tunteestaan, ja siitä, miten välillä tekisi mieli luovuttaa ja lopettaa koko harrastus tai vaihtaa se johonkin ihan muuhun. Tuttu tunne.

Itsekin olen vastaavassa suossa silloin tällöin rypenyt, ja Vinskin haukkumisen kanssa tunnetusti varsin usein. Joskus niin syvällä, että tekisi todellakin mieli heittää hanskat tiskiin, kaivautua peittojen alle nukkumaan ja herätä vasta seuraavana keväänä, jos silloinkaan, ja ruveta harrastamaan vaikka postimerkkeilyä. Etenkin niinä hetkinä, kun muut hehkuttavat onnistumistaan livenä ja somessa, ja itse miettii vaan että mikä mättää ja miksi ei itse saa kokea onnistumisen riemua. Tässä kohtaa koitan aina muistaa että onnistuminen on suhteellista - se, mikä toiselle voi olla karvas pettymys, voi toiselle olla inspiroiva motivaation lähde. Mitä ajattelee lajinsa ylimmässä luokassa epäonnistumisia tuskailevasta harrastajasta se, joka on vasta päässyt alokasluokkaan? Tai se, jonka oma tai koiran terveys ei kestä kisaamista tai treenaamista ollenkaan? Samaisen tuttavan facepäivitystä lukiessa tuli esille, että oman osansa epäonnistumisen tunteeseen tulee sieltä kehän tai radan laidalta. Harrastajia on monia ja mielipiteitä vähintään saman verran, kaikilla on joku näkemys siitä, miten mihinkin ongelmaan pitäisi puuttua. Aina löytyy joku, joka kuiskuttelee arvostelevasti ja sanoo että itse tekisi ihan toisin, enkä ainakaan tuolla tavalla.

Kaikilla on toki oikeus tuntea epäonnistumisen tunteita, ja pettymyksen tunne on kovin henkilökohtainen, mutta niinä hetkinä olisi varmasti terveellistä muistaa myös ne hyvät asiat. Kyllä onnistumisen ilo nimittäin varmasti on makeimmillaan silloin, kun voittaa itsensä ja suoriutuu haasteesta sen sijaan että aina kulkisi ilman sen kummempia vastoinkäymisiä aina voitosta voittoon. Harrastuksessa kun sudenkuoppia ja niitä syviä, mutaisia soita pohjia myöten ryvettäviksi riittää, niin pysyypän perspektiivi raikkaana ja harrastaja nöyränä. Se oman suon laajuus ja syvyys toki ottaa välillä päähän, ja niin pitääkin. Mutta, ai että, kun sieltä kerran onnistuu edes hetkeksi punnertamaan itsensä ylös, niin voi miten makealta onnistuminen maistuukaan! Ja jos sieltä ei useinkaan pääse pois, kuten mun ja Vinskin haukkumisongelmien tapauksessa, kannattaa vaan opetella nauramaan itselleen, ottamaan asiallinen kritiikki vastaan ja yksinkertaisesti jättää asiattomat kuiskuttelijat huomiotta, lisää treeniä vaan.

Omalla kohdallani sain viimeksi tänään kokea miltä tuntuu epäonnistua. Tavallaan tässä nyt ei mikään työn tulos mennyt hukkaan kun ei oltu treenattukaan edes, mutta kuitenkin. Olin esittämässä kaverin koiraa näyttelyssä, mutta juoksutus ei vaan mennyt putkeen. Koira seisoi ihan asianmukaisesti, mutta juoksutuksen aikana lähinnä pomppi holtittomasti tai peitsasi, ja kaiken lisäksi itse liukastuin kehän liukkaalla lattialla lojuvaan nakkiin ja suoritin tyylikkään liukumisen muutaman metrin matkalla. En kaatunut, mutta en kyllä näyttänyt takuulla äärimmäisen elegantiltakaan. Tuntui että kaikkien katseet porautuivat minuun, mikä hiton tohelo tuonne on päästetty, eikö se osaa rinkiä juosta? Tuomaria selvästi lähinnä huvitti koko episodi, ja koska hän kuitenkin piti koirasta ja ilmeisesti oli huumorinaisia, kirjoitettiin arvosteluun nätisti että EH. Ärsytti, mun pitäis osata tämä, mutta silti menee pieleen, ja kaikkeen munkin pitää mennä suostumaan. Toisaalta, eipä siellä kaikkien muidenkaan suoritukset nappiin osuneet, lohdutin itseäni. Lisäksi en ollut treenannut yhtään, eikä juuri koirakaan, mikä sinänsä antoi odottaakin tapahtuneen kaltaista lopputulosta, extraviihdettä tarjonneella irtonakilla höystettynä.

Kehän jälkeen vastaan tuli tuo tuttavan päivitys, ja sai miettiämään omaakin harmistustani oikeassa perspektiivissä. Ja niinhän se on, että seuraavan kehän alkaessa kukaan ei enää muista koko hommaa, vaikka mä vatvoisin sitä mielessäni viikkotolkulla. Kukaan ei kuollut, ja huomenna on uusi päivä ja ensi viikonloppuna uudet näyttelyt. Ja onhan EH kuitenkin erittäin hyvä.

Tällä asenteella aion siis jatkaa myös Vinskin kanssa treenaamista, ja samalla mieleen tuli että kyllä jokaisen harrastajan pitää tosiaan silloin tällöin epäonnistua. Mieluiten säännöllisin väliajoin. Se pitää mielen nöyränä ja saa ne onnistumisen hetket tuntumaan vieläkin paremmilta.

Kotiin päästyäni otin omat rakkaat koirani ja painuin metsään luonnon helmaan toteamaan että kyllä se ihan tavallinen arki on kans aika jees. Iloisen kolmikon kanssa metsän huminaa kuunnellen oivalsin jälleen mistä tässä harrastuksessa ja elämäntavassa on kysymys. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka ja seura. Harrastuskaverit ja nämä nelijalkaiset ystävät.







tiistai 11. lokakuuta 2016

Tein itse ja säästin

Vai miten se menikään?
No, olen siis havainnut että kylmät ja koleankosteat kelit ovat Ykälle se kaikkein pahin juttu, ja näin syksyisin sekä talven räntäkeleillä Ykästä tulee kankea ja hidas. Niveliä kolottaa. Sisällä pidän Ykällä Back On Trackin verkkoloimea aika paljon, ja se auttaa ihan merkittävästi kolotuksiin ja Ykä on huomattavasti vetreämpi jos on vaikkapa nukkunut yönsä taikaviitta päällä. Kuitenkin kylmillä, koleilla keleillä huomaan myös lenkkeilyn aiheuttavan jumia, ja samoin myös autossa odottelu esimerkiksi treeneissä. Koira on ihan jumissa ja kankura tullessaan autosta ulos puolenkin tunnin odottelun jälkeen. Ja kun vaivan syy on kylmä, niin lääke on lämpö, ainakin tässä asiassa. Nimittäin lämmön ollessa nollan tienoilla ja sen alle, etenkin kun sää on kostea, olen todennut että koiran pitäminen lämpimänä estää kolotuksia tehokkaasti, ja onhan se lihaksillekin hyväksi.
Botin verkkoloimi on sen verran kevyt, että vaikka se vetreyttää, ei se yksin pidä koiraa lämpimänä kylmässä autossa kökötettäessä, joten olen hartaudella etsinyt Ykälle jotain kohtuuhintaista ja hyvin istuvaa lämmittävää takkia. Eikä löydy sitten mistään!

Markkinoilla helposti saatavilla olevista vaihtoehdoista botin sadeloimi tai perusversio tietenkin ajaisi asiansa, mutta koska hinta on korkea, ja verkkoloimen voi pukea muiden loimien alle, olen luopunut siitä. Aika kiva loimi löytyi jo Rukan uudesta syysmallistosta, mutta harmikseni koko 65 oli suurin jota valmistetaan, ja se on Ykälle liian pieni, ja varsinkin jos sinne pitäisi voida tunkea BoT verkkoloimi alle. Sadetakki Ykällä on, mutta se lähinnä suojaa tuulelta, ei niinkään lämmitä. Ja lisäksi löytyy paksumpi räntäkelin takki, jonka löysin ilokseni Hööksin alesta joskus viime talvena.
Pomppa olisi kiva, mutta etuosa ei istu Ykälle kunnolla. Hurtan takit olivat meikäläisen budjettiin liian hintavia, ja niihinkin melko huonosti sopi taikaviitta alle...

Niinpä tuumasta toimeen, marssin kangaskauppaan, kaivoin ompelukoneen esiin ja imitoin Pompan mallia sovelletulla etuosalla, ja kiinnitykset hoidin tässä vaiheessa tarroilla. Jos ne eivät toimi, niin toisena vaihtoehtona on vaihtaa niihin muovilukot. Takista ompelin sen verran "loimimallisen" että se varmasti peittää suuret lihakset, usein kun varsinkin koiran reidet jäävät helposti paljaaksi, ja samoin olkapäät altistuvat kylmälle. Kaulus ja etuosan leikkaus suojaa siis olkapäätkin hyvin. Tänään käytiin vielä metsälenkillä testaamassa takki, ja se istui kuin hanska käteen, ei pyörinyt tai valunut minnekään. Taikaviittakin mahtui kokeillessa alle vallan mainiosti, fleece on sen verran väljä ja kevyt. Kyllä Ykän nyt kelpaa tallustella kylmässäkin kelissä ja odotella autossa! :)




sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Ensikosketus paimennukseen

Jihuu, päästiin koittamaan. Pätkää lampaille nimittäin. :) Perjantaina hypättiin autoon ja ajeltiin Lempäälään kasvattajan luo kyläilemään. Siellä olikin jo pyöröaitaus hollilla ja Pätkä pääsi pienen kuvaussession jälkeen ihmettelemään lampaita. Kyllä niille aluksi piti haukkua, mutta pian jo sen verran kiinnostus heräsi, että niitä malttoi rauhassa katsoa myös. Kuitenkin tässä vaiheessa Pätkä keskittyi pääasiassa maistelemaan lampaanpökäleitä, jota olin vähän arvellutkin sen tekevän. Kyllä mä koirani tunnen! :D Toisella puolikkaalla Pätkä sai sitten vielä lopuksi seurata miten Priima-äiti homman hoiti, ja hoitihan se upeasti! Ehkä Pätkäkin jonain päivänä vielä... Paimennuksesta ei oikein saatu kuvia kun sen verran kiirettä piti Miikulla neuvoa meikäläistä.

Ennen lähtöä Pätkä pääsi vielä uudelleen Miikun kameran eteen poseeraamaan, tällä kertaa jo paljon rauhallisemmin kun alkuun parin tunnin automatkan jälkeen. Ja jälki oli kyllä upeaa. Tässä siis iloksenne muutama kuva Miikun kamerasta. Upeita, eikös?






"Elämä on vakava asia"



Yhdessä Priima-äidin kanssa :)


tiistai 20. syyskuuta 2016

Liike on lääke

Mä oon viimeisimmät blogitekstit päivittänyt tyylillä pätkäsitä-pätkätätä, mutta laitetaas pieni kuulumispäivitys myös valkoisten poikien osalta. Pojille kuuluu hyvää, ja Ykän kohdalla voin ilokseni sanoa että jopa yllättävän hyvää! Olin nimittäin Pätkän kotiutuessa hiukan huolissani että miten rakas, vaivainen, kankea dinosaurukseni pärjää kun pieni pyörremyrsky tulee taloon riivaamaan sitä, ja kipeytyyköhän Ykä kovin... Ennakkoon nimittäin tiesin että Ykän lempeällä luonteenlaadulla se sallii Pätkälle melkein mitä tahansa, ja niin se on tehnytkin.
Pentu on roikkunut Ykän poskivilloissa, kaulanahassa ja korvissa taukoamatta, hyppinyt Ykän päälle ja kiivennyt sen kyljen päälle hyppimään kun se nukkuu. Ja Pätkän ollessa ihan pieni Ykä lempeänä nallena pyöritti pentua etutassuissaan kuin karhu poikastaan. Minä olen ruvennut pikkuhiljaa miettimään että milloinkohan tuo Ykä meinaa jotkut rajat asettaa tenavalle, mutta ainakaan vielä se ei ole niin tehnyt. Eiköhän sekin päivä kuitenkin tule. Vinski sen sijaan sanoi heti ensimmäisenä aamuna Pätkän ängetessä sen ruokakupille ahmimaan, että kuules kääpiö, seuraavasta lähtee sitten pää. Ja Pätkä tietää rajansa Vinskin kanssa varsin erinomaisesti, joten yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin kaikilta osin.

Koska kasvavan pennun pitää saada ei-liian-rankkaa, mutta monipuolista liikuntaa jaksamisensa mukaan, ja sama pätee tällä hetkellä Ykään, olen käynyt viimeisen kuukauden melkein päivittäin pari kertaa päivässä läheisessä metsässä teollisuusalueen keskellä juoksuttamassa koiria. Oma vaivansa tästä on siten, että sinne periaatteessa pitää mennä autolla, sillä paikalle menee vaan asfalttitietä sen verran pitkään, että en halua Ykää sinne kävelyttää. Autolla myös metsään pääsee nopeammin, kävellen siinä menisi aikaa reilummin. Toki helpompi olisi lähteä ovesta ulos ja hihnalenkille, mutta tuo metsään meno on paljon mukavampaa. :)
Reitti, jonka yleensä kierrän, on ehkä n. 750m pitkä, joka tuntuu olevan juuri sellainen optimi tämänhetkiseen tilanteeseemme kertarundina. Ykälle se on juuri sopiva kertalenkki haisteluineen ja puuhasteluineen, ja samalla matkalla Pätkä kerkiää hillua ja rallittaa pitkin mättäitä juuri itselleen sopivan määrän, ja silti lenkki on niin lyhyt että pentu ei riehu itseään ihan tainnoksiin sen aikana. Ja Vinski ehtiikin sitten lenkin aikana viihdyttää itseään juoksemalla tarpeelliseksi kokemansa määrän edestakaisin. Varmaan pitäisi joskus asentaa Sports Tracker Vinskiin kiinni ja katsoa millaisen matkan se painelee edestakaisin kaahaten sillä välin kun minä käppäilen rauhassa polun ympäri, Ykä nuuskii ja pissii joka puunjuuren ja Pätkä rallittaa pusikoissa. Tämän perus aamu/iltarundin lisäksi tietysti treenaillaan, suoritetaan pikkupissat aamuisin ja iltaisin hihnassa tuossa lähipuistossa ja kuljetaan ties missä metsissä (ja kesällä tietty käytiin uimassa), ja laskettelumäessä. Joka tapauksessa tuntuu että nyt kun päivittäiset pari hihnalenkkiä kun on korvattu tällä melko lyhyehköllä metsärundilla, on Ykä ollut todella hyvässä kunnossa, vaikka varmasti kuljettu metrimäärä on ehkä saattanut vähentyä jos verrataan hihnalenkkeihin. Tuolla meidän reitillä on kuitenkin kiviä, juurakoita, notkelmia ja kaikenmoisia mättäitä, ja se selvästi sopii Ykälle paljon paremmin kuin mikään hihnassa hiihtäminen. Tottahan minä tämän tiesin jo muutenkin, mutta yllätyksenä on tullut kuinka pienellä vaivalla on saatu aikaan iso muutos Ykän kunnossa ja hyvinvoinnissa. Toki varmasti pennun tulo taloon on virkistänyt myös Ykän mieltä, mutta pakko oli silti kirjoittaa, miten suuri etu tällä lyhyehköllä, päivittäisellä metsäkävelyllä oikeasti on saavutettu. Tästä me ei kyllä luovuta, pieni vaiva, mutta valtava hyöty arjessa!


Ja sitten Vinskin kuulumisia. Me ollaan rally-tokoiltu, ja luulin että me ollaan hyvässä pisteessä, mutta kokeessa tuli sitten taas esiin perusongelmamme hauhauhauhau... Joka tapauksessa tämä on nyt johtanut eräältä treenikaverilta saadun vinkin perusteella oivallukseen että poistan koko sivulletulosta käskyn ja vähitellen korvaan sen uudella, johon toivottavasti saadaan liitettyä myös rennompi mielentila. Pitkä ja vaivalloinen taivallus taas edessä, mutta koska en ole luovuttaja, en luovuta. Peruasentoa ja seuraamista ollaan siis tehty nyt muutamat treenit pelkästään niin että Vinskin homma olisi tarjota sitä minulle, ja ehkä aavistus jostain rentonaamasta Vinskin osalta välillä on vilahtanut näkökentässäni. Ehkä. Katsotaan mitä tästä tulee, ainakin tällä hetkellä on hyvä ja positiivinen olo asiasta, ehkä se tästä vielä. Teknisestihän nämä tarjoamiset on välillä ihan minkälaisia sattuu, mutta nyt haetaankin mielentilaa eikä armeijamaista suoruutta. Marikan ottamissa kuvissa ainakin näkyy Vinskin iloinen mieli mielestäni hyvin. :)




Rentonaamoja :D 



Pätkä-poika on tehnyt treeninsä lähinnä sillä meiningillä että se on ollut aktiivinen ja saanut leikkiä ja syödä, mukavia vauvajuttuja siis. Sillä on ainakin tosi kiva tekemisen meininki ja iloinen mieli, voi että miten tykkäänkään tuosta pennusta! <3 Marika otti meistäkin muutamat treenikuvat.








Viime viikonloppuna oltiin reissussa sukulaisten luona, ja melkoinen määrä kilometrejä tuli rullattua Suomen teillä. Kivaa oli, ja Pätkälle varsinkin kokemus oli melkoinen seikkailu, se kun sai tavata paljon uusia kivoja ihmisiä ja hurjan määrän uusia koiratuttavuuksia (sukulaisillani kun tuppaa noita koiria olemaan joka huushollissa vähintäänkin pari kpl). Ainakin reppana joutui koirasosiaalistumaan kertaheitolla melkoisesti, kun tutuksi tulivat sekarotuinen Bella, mäyräkoira Minni, saksanseisojat Taavi ja Leevi, sekarotuiset Jepi ja Paisti, espanjanvesikoira Toivo ja bc Lennu). Ja vepetreeneissä kehittämämme sanonta "ei haittaa Pätkääkään" piti paikkansa. Kakara oli kuin kala vedessä eikä hätkähtänyt vaikka välillä joutui melkoisenkin porukan keskelle ja yövyttiin kahdessakin eri paikassa. Reipas pieni Pätkylä <3

lauantai 10. syyskuuta 2016

Hauhauhau...

Käytiin Vinskin kanssa tänään kotikisoissa rallyilemassa ja voi taivas taas kun piti karjua siellä, Vinskin siis... Ennen suoritusta Vinskin mielentila oli superhyvä, ja mä olin niin innoissani sen hyvästä fiiliksestä sekä hiljaisesta ja rennon iloisesta olemuksesta, että en edes enää muistanut jännittää. Asia tosin korjaantui äkkiä perinteiselle tolalle, kun irrotin hihnan koiralta kehään päästyämme. Hihnan lukon kilahdus, ja kaveri ratkesi liitoksistaan saman tien. Ja oma ärsytyskäyrä tietty nousi heti. Hauhauta sitten piisasikin läpi koko radan. Suoran, "tylsän" seuraamisen aikana Vinski aina vähitellen rauhoittui ja hiljeni, mutta aina istumisista se sai uutta potkua huutoonsa. Varsinaisia virheitä me ei silti juurikaan tehty. Kakkoskyltiltä (koira eteen, oikealta sivulle, istu) saatiin -10 virhettä kun Vinski ennen eteen istumistaan peruutti muutaman askeleen, ja en älynnyt uusia kylttiä kun joku aivopieru esti minua ajattelemasta että peruuttaminenkin todella on ylimääräinen liike. No, oma moka ja ensi kerralla muistan. Vinskillähän peruuttaminen liittyy aina tuohon räkyttämiseen, jos se haukkuu, se usein myös peruuttaa, ja jos se peruuttaa, se poikkeuksetta myös haukkuu. Ärsyttävää, mutta en ole vielä oikein keksinyt millä saisin siihen puututtuakaan (uusi peruutuskäsky on kyllä työn alla, mutta nythän sen ei pitänyt peruuttaa). 

Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.

Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää... 
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.

Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.


Sum summarum - jos olisin luovuttaja, niin varmaan ehkä jo myöntäisin että ei tästä mitään tuu... Mutta koska en ole luovuttaja, vaan itsepäinen kaheli, niin treeniä vaan. :D Toisaalta minua kannustaa se tieto, että ennen rataa Vinskin mielentila oli tosi kiva, eli ollaan me kehitytty selkeästi. Ennen sitä ei saanut edes halliin ilman että se huusi jo ovesta tullessaan kitarisat pitkällä. Nyt se oli rennon iloinen. Kyllä me vielä tästä, marraskuussa taas!

torstai 8. syyskuuta 2016

Veteraani-Vinski 8v.

Niin vaan aika rientää. Mun paras kaveri, koko kaupungin Vinski, valkkareista kaunein, täytti eilen 8v. Vapiskaa mätsäreiden veteraanikehät, täältä tullaan! :D
Synttäripäivää juhlistettiin asianmukaisesti metsälenkillä ja possunkorvilla, ja synttärisankari näytti nauttivan täysin siemauksin. Aamulla Vinski kyllä vähän ihmetteli kun aamupissan jälkeen törkkäsin Pätkän ja Ykän sisälle ja menin napsimaan Vinskistä parit synttäripotretit. Se näyttää kuvissa ihan hassulta, Vinski kun on aina ollut kovasti aamu-uninen ja siksi niin höperön näköinen kuvissa. :)








torstai 1. syyskuuta 2016

Menneisyyden mörköjä

Pentuajan pitäisi olla sitä iloista ja huoletonta, onnellista aikaa ilman paineita. Pitäisi nauttia siitä kun pentu kasvaa ja oppii uutta joka päivä. Ja niinhän minä teenkin, koko sydämelläni. On ihana katsoa kun Pätkä kohtaa uusia maailman ihmeitä joka päivä ja oppii ja oivaltaa. Pienen pennun uteliaisuudella ja riemulla haistelee ja maistelee maailmaa, tutustuu uusiin asioihin ja kasvaa silmissä.
Samaan aikaan kuitenkin jostain hiipivät menneisyyden möröt päähäni kuiskimaan ja pelottelemaan. Jokaisen kolahduksen ja kuperkeikan myötä mieleen muistuu Ykän pentuaika, joka oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Painajainen kuvaisi sitä osuvammin.

Ykähän oli reilun 5 kuukauden ikäinen, kun Vinski juoksi sitä päin ollessamme eräällä hiekkamontulla koiria juoksuttamassa ja uittamassa. Ykä huusi kuin syötävä, nosti toisen etusen ilmaan eikä varannut sille painoa ollenkaan. Seuraavaan viikkoon. Minä en ollut koskaan kuullut koiran huutavan sillä tavalla ja olin varma että nyt tuli iso vamma jonnekin. Koska tietenkin oli viikonloppu ja ilta-aika, ei ollut toivoakaan pikkupitäjässä Pohjois-Pohjanmaalla saada eläinlääkäriä jostain metsästettyä koiraa katsomaan. Niinpä kuskasin suoraa huutoa kiljuvan pennun ensin parin kilometrin päähän tutulle koirahierojalle joka paremmalla taidolla osasi sitä katsoa. Kipu paikallistui jalan yläosaan, lapaan, olkapäähän, ehkä kainaloon. Mitään ei tuntunut kuitenkaan olevan poikki. Rimadylin voimin ajettiin pari sataa kilometriä kotiin ja seuraavana aamuna kuskasin pennun ainoalle kiinni saamalleni eläinlääkärille, jonka kommentti oli että "koiranpennut nyt vaan joskus ontuvat". Tässä vaiheessa Ykä oli toki lakannut huutamasta suoraa huutoa, mutta ei varannut jalalle yhtään painoa. Lisää rimadyliä ja aika seinäjokelaiselle klinikalle ortopedin puheille seuraavaksi aamuksi. Siellä Ykä kuvattiin, kuvista ei selvinnyt oikein mitään, joten hoidoksi lisää kipulääkkeet. Seuraava kuvausaika 1,5 viikon päähän, jossa selvisikin sitten makean kokoinen irtopala Ykän vasemmassa olkanivelessä. Vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, pala oli sen verran iso että se piti poistaa ja niinpä sovittiin tähystysaika viikon päähän. Samalla sovittiin että katsotaan toinenkin puoli samalla, vaikka kuvissa ei näkynyt siellä mitään eikä oireitakaan ollut. Ykän ontuminen oli kuitenkin niin raju että pelkona oli toisenkin puolen kasvavien nivelten kova rasittuminen kun yksi jalka ei ottanut painoa ollenkaan. Ja niinhän siinä kävi että oikeakin puoli piti siivota, sieltäkin oli irronnut pieni pala. Leikkauksen jälkeen seurasi kolmen kuukauden kuntoutusjakso hihnakävelyn ja fysioterapian kera, ja Ykän pitäminen vähällä fyysisellä rasituksella oli minulle uskomattoman raskasta. Se tuhosi tavaraa ihan valtavat määrät kotona kun ei saanut leikkiä ja hillua, ja aivotyön keksiminen oli kuukausia kestävän jakson aikana äärimmäisen työlästä ja mielikuvista kysyvää. Ontuilua jatkui vielä aika pitkään, mutta tästä selvittiin ja päästiin kuitenkin aloittamaan normaali elämä vihdoin talven taittuessa kevääksi. 4-vuotiaana olkapäät kuvattiin hyväkuntoisiksi, joskaan siitä ei paljoa iloa ollut kun sekä selästä, lonkista että sydämestä löytyi sitten lisää vikaa. Me kuitenkin tsempataan päivä kerrallaan eteenpäin ja tukihoidoilla sekä lääkityksellä Ykä on onneksi pysynyt hyvässä kunnossa ja pystyy nauttimaan iloisesta koiranelämästä, vaikka pallonheittoleikkejä se ei pääsekään leikkimään.

Kipeä pikkuinen Ykä kesällä 2010.


Vinskin lonkathan ovat myös D/D. Ne eivät ole sitä koskaan vaivanneet ainakaan tähän päivään mennessä, ja 6,5-vuotiaana otetuissa uusintakuvissa muutosta ei ollut tapahtunut. Pienen pieni spondyloosin alku rintarangan loppupäähän oli ilmestynyt, mutta ortopedin mukaan tämänkään ei pitäisi koiraa haitata ja on tämän verran harrastaneelle, tämän rotuiselle ja kokoiselle urokselle melko normaali muutos ikään nähden. Vinski siis porskuttaa eteenpäin vaikka luusto ei priimaa olekaan.

Näistä johtuen kuitenkin toivon ihan kaksinkerroin kauhusta, että Pätkästä kasvaisi terve koira! Hassua kun muut tuntuvat asettavan koirilleen ties mitä tavoitteita tiettyyn ikään mennessä, ja minun ainoa toiveeni on että kunpa siitä kasvaisi kaikin puolin terve kaveri. Suku on onneksi terveen sorttista ja rotukaan ei ihan pahimpia luustovikoja tue (toki mikä tahansa sairaus on aina mahdollista kuitenkin) ja silti tuntuu että olen ihan vainoharhainen kyylä, joka analysoi pennun jokaista askelta, kuperkeikkaa ja muljahdusta, joita tuossa kasvunvaiheessa olevalla pääjalkaisella riittää jokaiselle päivälle. Varmaan oma pää pitäisi siis tutkituttaa ensimmäisenä... :D 

Kuitenkin olen onnekas että minulla on ihania ystäviä ja mahtava kasvattaja jotka jaksavat kuunnella epävarmuuteni ja hölmötkin juttuni ja suhtautuvat hysteriaani varman rauhallisesti. Olen heille sanonut kiitokseni tästä, toivottavasti he tietävät että tarkoitan sitä oikeasti koko sydämestäni! Moni olisi varmaan jo aikaa sitten lakannut vastaamaan puheluihini ja viesteihini kun kyselen ja varmistelen asioista, jotka itsekin tiedän, ihan kuin kyseessä olisi vasta ensimmäinen koirani. Hassua, näköjään tämä pentuaika taannuttaa myös emännän mielen kuuden vuoden takaisiin tunnelmiin. Onneksi Pätkä ei sitä tiedä, vaan painattaa täysillä menemään pennun riemulla päivästä toiseen. :) 


keskiviikko 31. elokuuta 2016

Pentumiitti

Suurella hartaudella odottamani Päkäpaimenen pentumiitti koitti vihdoin viime viikonloppuna Lempäälässä. Lauantaiaamuna pakkasin autoon treenikamat, vaihtovaatteet ja Pätkä-pojan tavaroineen ja nokka kohti Lempäälää.

Lauantain ohjelmassa oli tokoilua, tai meidän tapauksessa ihan pentujuttuja Riitta Kivimäen johdolla. Sunnuntai oli omistettu aksalle, ja näiden pentusten kohdalla lähinnä aksaan valmistaville jutuille Tanja Kurikan valvovan silmän alla.

Tokoilussa (joka muuten tapahtui hurjassa myrskysäässä muovituolien lennellessä) keskityttiin palkitsemaan pentujen aktiivisuutta meitä kohtaan ja leikittiin paljon. Osa koirista harjoitti ansioituneesti silmän käyttöä ja siihen saatiin lääkkeeksi keskeyttää toiminta ja lisätä fyysistä aktiivisuutta, fyysisesti aktiivinen koira kun ei voi kytätä. Saatiin myös muistutuksen siitä että myös leikkiin voi luoda häiriöitä, joita ainakin itse tulee tehtyä liian harvoin. Perusasiaa, mutta juuri sellaista josta sietääkin välillä muistutella, kun juuri ne itsestäänselvyydet usein jää vähemmälle huomiolle ainakin omassa treenissä, vaikka ei pitäisi. Kaikenkaikkiaan tykkäsin Riitan tyylistä tosi paljon, ja ehdottomasti mennään toistekkin jos vaan mahdollisuus suodaan.
Riitta myös kehotti käyttämään eri palkkasanoja lelulle ja namille erilaisten viretilojen erottelemiseksi, mikä varmasti on kokeilemisen arvoinen juttu. Minulla on aiemmin ollut sama palkkasana kaikkeen, ja nyt pitäisi keksiä namille joku suuhun sopiva oma versio. Saa nähdä taipuuko ohjaajan kieli ja mieli tähän.
Muutenkin on jotenkin niin vapauttavaa ja kivaa treenata pennun kanssa kun mitään vaatimuksia mistään osaamisesta ei vielä ole. Harjoitellaan vaan yhteistyötä, leikkimistä ja meidän välistä kontaktia. Samalla päätin että taidan hetkeksi taannuttaa Vinskin treenit tälle tasolle myös, se tekee varmasti hyvää sekä minulle että Vinskille.

Tämän postauksen aivan ihanat kuvat ovat Pätkän kasvattajan Miikku Pietilän käsialaa.


Pätkä malttaa hienosti rauhoittua keskustelun ajaksi :) Taitava lapsikoira<3



Tehtiin paljon iloisia luoksetuloja, ja palkattiin koiria siitä että ne hakeutuivat vierelle kävelemään.


Sunnuntaina päästiin sitten tekemään aksaan valmistavia juttuja vähän samalla meiningillä kuin lauantaina. Ensimmäisenä aiheena olivat riemukkaat luoksetulot häiriössä, ja avustajat pääsivät hyppimään kyykkyhyppyjä laulaen samalla klassikkoa "Tuiki Tuiki Tähtönen". :D 
Ensimmäinen kotiläksy olikin vuoden ajan suorittaa joka päivä 5 riemukasta luoksetuloa, ja tämän muuten aion toteuttaa jokaisen koirani kanssa, erityisesti Pätkän. Tanja kehotti meitä panostamaan paljon tukemaan koiran itsetuntoa ja kehonhallintaa niin että ne alkaisivat luottaa kykyynsä selvitä haastavistakin paikoista reippaina. 
Kehonhallintaa ja rohkeutta päästiin harjoittelemaan muurin ja pituuden palikoista sekä kottikärryistä rakennetulla hienolla kiipeilyradalla. Pätkä selvitti homman pienen mietinnän jälkeen sujuvasti. Muutenkin viikonloppuna vahvistui mielikuvani siitä, että Pätkä on persoonana sellainen, jonka pitää saada hiukan miettiä ja harkita asioita ennen suvereenia suorittamista. Kovin erilainen siis verrattuna Vinskiin ja Ykään, joilla on lähinnä tapana juosta pää viidentenä jalkana joka paikkaan varomatta yhtään mitään.
Päästiin myös tekemään häiriössä "kuolleelle" lelulle menoa ja muutaman toiston jälkeen Pätkä alkoi oivaltaa mistä on kysymys. Tämä oli meille hyvä harjoitus, josta varmasti tulee olemaan aksassa huima hyöty palkkauksen osalta. Leikkimisen osalta kotiläksyksi saatiin käsky käydä leikkimässä 20 eri paikassa, jota me tosin ollaan Pätkän kanssa itseksemme saatettu jo hyvälle alulle aiemminkin.
Tanjan treeneistä jäi myös tosi hyvä mieli ja into etenkin entistä monipuolisempiin leikkeihin erilaisilla leluilla. Maanantaina ostinkin sitten ensitöikseni Pätkälle ihan oman narupallon, vaikka tähän asti on menty vähän tylsästi patukalla tai Vinskin vanhalla, vähän liian isolla narupallolla.





Muutenkin viikonloppu lunasti kaikki odotukset. Meitä ohjaajia ei unohdettu, vaan meitä hemmoteltiin ihanasti lämpimällä paljulla lauantai-iltana, ja pakko sanoa että se kyllä kruunasi koko homman vaikka myrskysikin niin että sähköt katkesivat ja tukka meinasi lähteä päästä... :D Ja ruokapuoli, voi pojat. Nyyttärimeiningillä mentiin ja ruokaa oli sen verran että hyvä kun autoon mahduin sunnuntaina mahani kanssa! Eli nälkää ei nähty, paitsi Pätkä omasta mielestään lauantaina, kun se oli murtautunut kevythäkistä läpi auton etupenkillä olevan nakkipaketin kimppuun ja lounastanut omin nokkinensa koko paketillisen.

Onnekkaasti paikalla olivat myös kaikki Pätkän sisarukset, ja olikin huisin hauskaa nähdä koko lauma viikonlopun aikana. On ne veikeitä pieniä kengurunpoikia! <3 Kuvia muista päkäpaimenista löytyy Päkäpaimenen kuvablogista tämän linkin alta. Kersat saivat painia oikein olan takaa ja yllättäen paljastui että Pätkä oli vähän ymmällään vikkelästi liikkuvista sisaruksistaan. Painikasassa se oli alimmaisena tai vieressä komentamassa haukkuen. Sen sijaan isosiskonsa Keno oli sen mielestä hurjan hauska leikkikaveri, jonka se olisi varmaan ottanut mukaan kotiin jos siltä olisi kysytty. Minkäs sille mahtaa kun on tottunut isompiin painikavereihin. :D

Ennen lähtöä Miikku nappasi vielä parit edustuskuvat pennuista, ja Pätkäkin malttoi hallita ilmeensä noin suurinpiirtein ja poseerasi komeasti kameralle. Mua aina huvittaa kun sillä on näinkin pienenä jo tuommoinen aikuisen koiran totinen naama. Tai no, korvista ehkä paljastuu että kyseessä on vasta kengurunpoikanen eikä aikuinen... ;)





Kerrassaan siis täyden kympin arvoinen viikonloppu, joka loppui ihan liian pian! Mielettömän mukavaa että Miikku jaksoi järjestää moisen miitin meille, ja avosylin otti meidät kotiinsa yöpymään. Kivaa oli myös päästä tutustumaan Pätkän sisarusten omistajiin sekä muuhun Päkäpaimenen väkeen, yhteishenki oli hyvä ja tunsin itseni tervetulleeksi joukkoon. Ihan superviikonloppu siis!