Möllikisailua

Viikonloppuna kävimme starttaamassa Pätkän kanssa seuramme omissa epiksissä. Tarkoitus oli lähinnä treenata aksaamissa häiriössä, sillä kenttä on sellainen että ympärillä oleva yleisö ja vuoroaan odottavat koirakot ovat myös suorittavan koiran näkyvillä hyvin. Mitään suuria odotuksia minulla ei ollut, ajattelin että pääasia on treenata sitä, että saan koirani juoksemaan suurinpiirtein siihen suuntaan minne minäkin, eikä siten että Pätkä karkaisi tervehtimään ratatyöntekijöitä ja haukkumaan aidan vieressä olevia koiria. Lisäksi ajattelin että rauhallinen koirani ehkä keskittyisi työhönsä paremmin kun saisi ennen omaa vuoroaan seurata aidan vierestä edellisten suorituksia. Ja mitä vielä - Pätkää ei kiinnostanut pätkääkään katsoa kentällä viilettäviä koiria, ainoastaan putken ääni välillä herätti sen mielenkiinnon. Pätkän mielestä paljon kivempia olivat ihmiset siinä ympärillä, tai näin minä luulin.

Kun vuoromme koitti, jouduimme odottelemaan jonkun aikaa kun esteitä nostettiin medien jäljiltä ja sähköaikaa säädettiin. Odottelutilanteessa sain Pätkän pysymään yllättävän skarppina, mutta asetellessani sitä lähtöön istumaan se lähinnä näytti siltä että katselee taivaan lintuja ja ratatyöntekijää mieluummin kuin ohjaajaa. Yllätys olikin suuri kun käännyin vapauttamaan koiraa, jonka arvelin sinkoavan moikkaamaan muita ihmisiä, se hiipikin minua kohti. Varas! Koska suunta oli kuitenkin minua kohti eikä muualle, annoin vapautuskäskyn ja mitäs kummaa!? Pätkä pinkoi kuin tuli hännän alla hiekka pöllyten eikä muistanutkaan koko ratatyöntekijöitä! Siinä sitten pistettiin töppöstä toisen eteen ja selvittiin Hilpin värkkäämä kiva rata nollana läpi, ja hyvällä ajalla vieläpä. Olin niin tyytyväinen pieneen rakettiini! <3 Tällä suorituksella saatiin myös voitto kotiin. :)

Alla videolla varsinainen starttimme.

Lisästartissa sitten keskityinkin korjaamaan lähdössä pysymistä ja möhlinpä meille vielä virheetkin, kun ykköshypyn jälkeen käskin Pätkän putkeen, ja sinnehän se sitten kuuliaisesti pölähti, missaten samalla kakkoshypyn. Loppuradasta selvisimme kunnialla, ja minä totesin että ei auta kun opetella lukemaan tätä pientä kaveria yhä tarkemmin ja ihan oikeasti ohjata joka ainoa este eikä olettaa että se hakee kaiken matkalla olevan Vinskin tavoin.

Tässä vielä lisästarttivideo.

Heti kummankaan radan jälkeen ei pikku-ukolle palkka kelvannut, mutta se oli kuitenkin selvästi ilahtunut siitä että kehuin sitä. Pienen tasoittelun jälkeen leikitkin sujuivat. Mun pikkuinen tosikko<3
Suuri kiitos myös ihanalle Josefiinalle joka ystävällisesti kuvasi meidän startit, ihanaa kun vielä on avuliaita ihmisiä! :)

Loppuun vielä ratapiirros. Tosi kivan radan Hilpi oli aloitteleville koirille piirrellyt

.

 

Pentumiitti

Vappuna ajelin Pätkän kanssa sakeassa lumimyrskyssä kesärenkailla Lempäälään Päkäpaimen pentumiittiin. Paikalle olivat kokoontuneet Pätkän sisarukset omistajineen sekä muitakin päkäpaimenia. Matkasta selvittiin kunnialla lumipyrystä huolimatta ja perillä yövyimme Pätkän kasvattajan Miikun luona, joka ystävällisesti majoitti minut ja Pätkän kotiinsa. Positiivinen yllätys oli että pieni bortsupoikani käyttäytyi suorastaan moitteettomasti ja yökyläily sujui siltä niinkuin tehtäisiin sitä jatkuvasti.

Aamulla kaivoin autoni (tässä vaiheessa onneksi jo hiukan vähäisemmän) lumen alta ja suuntasimme Sari Kärnän luotsaamaan tokokoulutukseen. Mielenkiintoisen, sekä aikatauluista johtuen harmittavan lyhyen (olisin halunnut kuunnella vaikka koko päivän!) teoriaosuuden jälkeen oli käytännön harjoitusten vuoro. Sainkin hyviä vinkkejä siihen miten saan rakasta jähmättiäni ottamaan treenit vähän rennommin eikä niin ryppyotsaisesti ja kyllä tuli naurettua itselleni muutamaankin kertaan treenin aikana. On aina yhtä avartavaa kun joku oikeasti taitava kommentoi omaa olemista ja treenaamista. Niinpä kotimatkalle lähdimmekin taskut täynnä hyviä vinkkejä jotka laitetaan käytäntöön varmasti. Loistavan seuran, hyvän ruuan ja antoisan treenin jälkeen kirsikkana kakun päällä olivat Miikun Pätkästä napsimat kuvat. Voi miten ihania!

Kaikki tämän postauksen kuvat © Miikku Pietilä

Uusi arki

Nyt helpottaa sen verran että voin kirjoittaa tännekin. Ykän kuoleman jälkeen ei ole tehnyt mieli kirjoittaa oikein yhtään mitään, paljon on ollut opeteltavaa ja sopeutumista uuteen arkeen, jossa laumaamme kuuluu vain kaksi koiraa. Alkuun Vinski ikävöi Ykää todella kovasti, mutta nyt Vinskikin alkaa olla jo oma itsensä taas. Pätkä palautui nopeimmin, ehkä siksi että vaikka Ykä olikin ollut olemassa koko sen lyhyen elämän ajan, toisaalta kaipuun voitti elämänilo ja uteliaisuus maailmaa kohtaan hyvinkin nopeasti. Mulla on ollut myös vaikeaa, kaikki pienet arkiset asiat muistuttavat Ykästä koko ajan. Vieläkin iltaisin saatan alkaa kaivaa ruoka-aikaan Ykän lääkkeitä kaapista, kunnes tajuan että eihän niitä tarvita enää. Mutta kyllä se tästä helpottaa, vaikka Ykä tuleekin joka päivä kulkemaan meidän ajatuksissa ja sydämissä mukana.

Sen lisäksi että olemme opetelleet elämään pienemmässä laumassa, koko perhe on saanut kärvistellä Pätkän alkaneen murkkuiän kourissa. Voi kuinka voikaan pienen koiranpojan pää olla sekaisin keväästä, naisista ja kasvamisesta! Koko koira on ihan hukassa itsensä ja koko maailman kanssa, ja voin kertoa että se syö ainakin emännän hermoja melkoisesti, mutta myös boostaa kunnon naurut aina välillä. Aluksi Pätkällä oli sellainen kausi että se muka pelkäsi vähän sitä sun tätä, kaikelle piti karjua niskavillat pystyssä, ja ihmisetkin jännitti. Tämä on jo suurimmalta osin mennyt ohi, ja seuraava asia olikin sitten naiset. Ihanat, hyväntuoksuiset, hemaisevat, houkuttelevat ja kaiken voittavat naiset. Josta syystä olemmekin lähes kokonaan taukoilleet treeneistä ja keskittyneet vaan lenkkeilyyn ja yrittäneet epätoivoisesti käydä treenihallilla lähinnä leikkimässä, mutta sekään ei aina suju, koska tyttöhajut. Joskus tuntuu että usko loppuu kun pikkupoika vaan nuolee maata vaahto suussa ja nylkyttää, kun yrität saada sitä innostumaan lelusta. Ruoka hylättiin ihan ekana, nakit ja kanafileet ei ole mitään verrattuna naishajujen nuuhkutteluun. Saapa nähdä kauanko tätä kautta kestää, ja ehdinkö repiä hiukset päästäni ennen sitä... Jokatapauksessa mitään suunnattomia treenipäivityksiä en varmaankaan hetkeen kirjoittele. Vanha kunnon Vinski on kuitenkin osoittautunut oivalliseksi apulaiseksi teinikakaran kasvatuksessa. Välillä hermojen mennessä sekin ottaa luulot pois nulikalta veteraanin itsevarmuudella, ja en ole edes vaivautunut puuttumaan asiaan. Yleensä Vinskin toiveet meneekin Pätkälle kerralla perille. Mitä mä tekisinkään jos ei olisi tuota ukkokultaa apuna!?

Loppuun muutamat kuvat mitä oon viimeaikoina näistä kahdesta kaverista napsinut.

 

Hauhauhau...

Käytiin Vinskin kanssa tänään kotikisoissa rallyilemassa ja voi taivas taas kun piti karjua siellä, Vinskin siis... Ennen suoritusta Vinskin mielentila oli superhyvä, ja mä olin niin innoissani sen hyvästä fiiliksestä sekä hiljaisesta ja rennon iloisesta olemuksesta, että en edes enää muistanut jännittää. Asia tosin korjaantui äkkiä perinteiselle tolalle, kun irrotin hihnan koiralta kehään päästyämme. Hihnan lukon kilahdus, ja kaveri ratkesi liitoksistaan saman tien. Ja oma ärsytyskäyrä tietty nousi heti. Hauhauta sitten piisasikin läpi koko radan. Suoran, "tylsän" seuraamisen aikana Vinski aina vähitellen rauhoittui ja hiljeni, mutta aina istumisista se sai uutta potkua huutoonsa. Varsinaisia virheitä me ei silti juurikaan tehty. Kakkoskyltiltä (koira eteen, oikealta sivulle, istu) saatiin -10 virhettä kun Vinski ennen eteen istumistaan peruutti muutaman askeleen, ja en älynnyt uusia kylttiä kun joku aivopieru esti minua ajattelemasta että peruuttaminenkin todella on ylimääräinen liike. No, oma moka ja ensi kerralla muistan. Vinskillähän peruuttaminen liittyy aina tuohon räkyttämiseen, jos se haukkuu, se usein myös peruuttaa, ja jos se peruuttaa, se poikkeuksetta myös haukkuu. Ärsyttävää, mutta en ole vielä oikein keksinyt millä saisin siihen puututtuakaan (uusi peruutuskäsky on kyllä työn alla, mutta nythän sen ei pitänyt peruuttaa). 

Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.

Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää... 
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.

Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.

Sum summarum - jos olisin luovuttaja, niin varmaan ehkä jo myöntäisin että ei tästä mitään tuu... Mutta koska en ole luovuttaja, vaan itsepäinen kaheli, niin treeniä vaan. :D Toisaalta minua kannustaa se tieto, että ennen rataa Vinskin mielentila oli tosi kiva, eli ollaan me kehitytty selkeästi. Ennen sitä ei saanut edes halliin ilman että se huusi jo ovesta tullessaan kitarisat pitkällä. Nyt se oli rennon iloinen. Kyllä me vielä tästä, marraskuussa taas!

Pentumiitti

Suurella hartaudella odottamani Päkäpaimenen pentumiitti koitti vihdoin viime viikonloppuna Lempäälässä. Lauantaiaamuna pakkasin autoon treenikamat, vaihtovaatteet ja Pätkä-pojan tavaroineen ja nokka kohti Lempäälää.

Lauantain ohjelmassa oli tokoilua, tai meidän tapauksessa ihan pentujuttuja Riitta Kivimäen johdolla. Sunnuntai oli omistettu aksalle, ja näiden pentusten kohdalla lähinnä aksaan valmistaville jutuille Tanja Kurikan valvovan silmän alla.

Tokoilussa (joka muuten tapahtui hurjassa myrskysäässä muovituolien lennellessä) keskityttiin palkitsemaan pentujen aktiivisuutta meitä kohtaan ja leikittiin paljon. Osa koirista harjoitti ansioituneesti silmän käyttöä ja siihen saatiin lääkkeeksi keskeyttää toiminta ja lisätä fyysistä aktiivisuutta, fyysisesti aktiivinen koira kun ei voi kytätä. Saatiin myös muistutuksen siitä että myös leikkiin voi luoda häiriöitä, joita ainakin itse tulee tehtyä liian harvoin. Perusasiaa, mutta juuri sellaista josta sietääkin välillä muistutella, kun juuri ne itsestäänselvyydet usein jää vähemmälle huomiolle ainakin omassa treenissä, vaikka ei pitäisi. Kaikenkaikkiaan tykkäsin Riitan tyylistä tosi paljon, ja ehdottomasti mennään toistekkin jos vaan mahdollisuus suodaan.
Riitta myös kehotti käyttämään eri palkkasanoja lelulle ja namille erilaisten viretilojen erottelemiseksi, mikä varmasti on kokeilemisen arvoinen juttu. Minulla on aiemmin ollut sama palkkasana kaikkeen, ja nyt pitäisi keksiä namille joku suuhun sopiva oma versio. Saa nähdä taipuuko ohjaajan kieli ja mieli tähän.
Muutenkin on jotenkin niin vapauttavaa ja kivaa treenata pennun kanssa kun mitään vaatimuksia mistään osaamisesta ei vielä ole. Harjoitellaan vaan yhteistyötä, leikkimistä ja meidän välistä kontaktia. Samalla päätin että taidan hetkeksi taannuttaa Vinskin treenit tälle tasolle myös, se tekee varmasti hyvää sekä minulle että Vinskille.

Tämän postauksen aivan ihanat kuvat ovat Pätkän kasvattajan Miikku Pietilän käsialaa.

Pätkä malttaa hienosti rauhoittua keskustelun ajaksi :) Taitava lapsikoira<3

Tehtiin paljon iloisia luoksetuloja, ja palkattiin koiria siitä että ne hakeutuivat vierelle kävelemään.

Sunnuntaina päästiin sitten tekemään aksaan valmistavia juttuja vähän samalla meiningillä kuin lauantaina. Ensimmäisenä aiheena olivat riemukkaat luoksetulot häiriössä, ja avustajat pääsivät hyppimään kyykkyhyppyjä laulaen samalla klassikkoa "Tuiki Tuiki Tähtönen". :D 

Ensimmäinen kotiläksy olikin vuoden ajan suorittaa joka päivä 5 riemukasta luoksetuloa, ja tämän muuten aion toteuttaa jokaisen koirani kanssa, erityisesti Pätkän. Tanja kehotti meitä panostamaan paljon tukemaan koiran itsetuntoa ja kehonhallintaa niin että ne alkaisivat luottaa kykyynsä selvitä haastavistakin paikoista reippaina. 

Kehonhallintaa ja rohkeutta päästiin harjoittelemaan muurin ja pituuden palikoista sekä kottikärryistä rakennetulla hienolla kiipeilyradalla. Pätkä selvitti homman pienen mietinnän jälkeen sujuvasti. Muutenkin viikonloppuna vahvistui mielikuvani siitä, että Pätkä on persoonana sellainen, jonka pitää saada hiukan miettiä ja harkita asioita ennen suvereenia suorittamista. Kovin erilainen siis verrattuna Vinskiin ja Ykään, joilla on lähinnä tapana juosta pää viidentenä jalkana joka paikkaan varomatta yhtään mitään.

Päästiin myös tekemään häiriössä "kuolleelle" lelulle menoa ja muutaman toiston jälkeen Pätkä alkoi oivaltaa mistä on kysymys. Tämä oli meille hyvä harjoitus, josta varmasti tulee olemaan aksassa huima hyöty palkkauksen osalta. Leikkimisen osalta kotiläksyksi saatiin käsky käydä leikkimässä 20 eri paikassa, jota me tosin ollaan Pätkän kanssa itseksemme saatettu jo hyvälle alulle aiemminkin.

Tanjan treeneistä jäi myös tosi hyvä mieli ja into etenkin entistä monipuolisempiin leikkeihin erilaisilla leluilla. Maanantaina ostinkin sitten ensitöikseni Pätkälle ihan oman narupallon, vaikka tähän asti on menty vähän tylsästi patukalla tai Vinskin vanhalla, vähän liian isolla narupallolla.

Muutenkin viikonloppu lunasti kaikki odotukset. Meitä ohjaajia ei unohdettu, vaan meitä hemmoteltiin ihanasti lämpimällä paljulla lauantai-iltana, ja pakko sanoa että se kyllä kruunasi koko homman vaikka myrskysikin niin että sähköt katkesivat ja tukka meinasi lähteä päästä... :D Ja ruokapuoli, voi pojat. Nyyttärimeiningillä mentiin ja ruokaa oli sen verran että hyvä kun autoon mahduin sunnuntaina mahani kanssa! Eli nälkää ei nähty, paitsi Pätkä omasta mielestään lauantaina, kun se oli murtautunut kevythäkistä läpi auton etupenkillä olevan nakkipaketin kimppuun ja lounastanut omin nokkinensa koko paketillisen.

Onnekkaasti paikalla olivat myös kaikki Pätkän sisarukset, ja olikin huisin hauskaa nähdä koko lauma viikonlopun aikana. On ne veikeitä pieniä kengurunpoikia! <3 Kuvia muista päkäpaimenista löytyy Päkäpaimenen kuvablogista tämän linkin alta. Kersat saivat painia oikein olan takaa ja yllättäen paljastui että Pätkä oli vähän ymmällään vikkelästi liikkuvista sisaruksistaan. Painikasassa se oli alimmaisena tai vieressä komentamassa haukkuen. Sen sijaan isosiskonsa Keno oli sen mielestä hurjan hauska leikkikaveri, jonka se olisi varmaan ottanut mukaan kotiin jos siltä olisi kysytty. Minkäs sille mahtaa kun on tottunut isompiin painikavereihin. :D

Ennen lähtöä Miikku nappasi vielä parit edustuskuvat pennuista, ja Pätkäkin malttoi hallita ilmeensä noin suurinpiirtein ja poseerasi komeasti kameralle. Mua aina huvittaa kun sillä on näinkin pienenä jo tuommoinen aikuisen koiran totinen naama. Tai no, korvista ehkä paljastuu että kyseessä on vasta kengurunpoikanen eikä aikuinen... ;)

Kerrassaan siis täyden kympin arvoinen viikonloppu, joka loppui ihan liian pian! Mielettömän mukavaa että Miikku jaksoi järjestää moisen miitin meille, ja avosylin otti meidät kotiinsa yöpymään. Kivaa oli myös päästä tutustumaan Pätkän sisarusten omistajiin sekä muuhun Päkäpaimenen väkeen, yhteishenki oli hyvä ja tunsin itseni tervetulleeksi joukkoon. Ihan superviikonloppu siis!

Pentuarkea

Kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa! Ja koiran myös. Ainakin meidän lauman mielestä. Vinski ja Ykä aikanaan saapuivat kotiin talvipakkasilla, ja siksi onkin ollut niin supermukavaa kun Pätkä on kesäpentu, josta ollaankin otettu kaikki ilo irti. Me ollaan kuljettu metsäpolkuja mustikoita napostellen, leikitty ulkona, köllötelty takapihalla, käyty torikahvilla, läträtty rannassa ja opeteltu pennulle sopivia treenijuttuja lähinnä niitä oikeita tunnetiloja etsien. Ja voi miten meillä onkaan ollut mukavaa!

Pätkä on kasvanut valtavasti. Maanantaina käytiin ensimmäisellä rokotuksella ja painoa oli karttunut 9 kilon verran, eli Pätkä on meillä ollessaan yli tuplaantunut. Käytännössä se on kasvattanut ihan hurjan pitkät jalat. Ja Pätkä on tosi helppo pentu. Se jää yksin rauhassa ja ilman mutinoita, on koko ajan ollut ikäisekseen tosi tietoinen että tarpeet tehdään ulos ja muutenkin se oppii supernopeasti asioita. Sen heikkous on ruoka. Kaikkea vaan pitää maistaa, ja muutaman kerran olen saanut jo ylimääräisiä sydämentykytyksiä sen kanssa - viimeviikkoina Pätkä on mm. maistanut kärpässientä (ehdin onneksi väliin!), syönyt ampiaisen sekä oppinut napostelemaan sekä kissanp*skaa että kissanhiekkaa. Eniten säikähdin kun se oli töissä mukana ollessa murtautunut koiraportin läpi napostelemaan koiranruokanäytesäkeistä sapuskaa niin paljon kuin kupu veti. Löydettäessä pentu ähisi tuskissaan ja muistutti lähinnä koripalloa eikä suostunut oksentamaan. Runsaalla veden juonnilla ja parafiiniöljyllä tästäkin kuitenkin selvittiin.

Treenaamaankin ollaan keritty. Pätkä on lähinnä käynyt treeneissä syömässä ja leikkimässä, mutta on se vähän jo perusasentoakin opetellut, ja tietty aksahommia. Se tarjoaa hienosti nykyään putkea, pussia, "hyppyä" ja kontakteja. Mun taitava pieni pääjalkainen<3 Eniten ollaan panostettu tunnetiloihin, treenatessa tehdään täysillä, treenien ulkopuolella ollaan rauhassa ja hengaillaan. Kymmenen pistettä Pätkälle siitä, että se on todella hiljainen, mitä tekeekään. :)

Koitan saada jotain videoita/kuvia treeneistäkin tänne laiteltua, kunhan saan jonkun kuvaamaan meitä joskus. Pitää varmaan oikein tarkoituksella valjastaa joku hommaan.

Vinskin kanssa ollaan menossa rally-tokokisoihin syyskuun alussa, ja saapa nähdä mitä hommasta tulee. Viimeiset parit kisathan se on ollut tosi hiljainen, mutta nyt kesällä meillä on ollut vähän treenitaukoa, ja tauon jälkeiset treenit ollaan suoritettu vaihtelevalla volyymilla. Ennen kisoja on tiedossa kuitenkin ainakin yksi koulutus, josta lähdetään hakemaan vinkkejä fiilikseen.

Ykä on ollut kesän hellejaksoilla vähän könkkä, ja Pätkän kanssa painiminen ei ole kyllä parantanut asiaa yhtään, mutta nyt kun painostavimmat kelit on takanapäin ja vähän viileämpi sää syksyisellä vivahteella on saapunut, on Ykäkin ollut paremmassa kunnossa. Toivotaan että se myös pysyisi tuollaisessa kunnossa nyt pitkään. Iloista mieltä ja Ykälle sopivaa liikuntaa ollaan haettu mustikkaretkiltä, ja ainakin ilmeestä voisi päätellä että ollaan onnistuttu. Ykä se jaksaa hymyillä<3

Rakkaus

Minä olen ihan rakastunut. Tuohon Pätkä-poikaan siis<3 Kersa on kyllä vienyt sydämeni täysin (vaikka luulisi että mitä muuta sinnekään enää muka mahtuu ku Vinski ja Ykä on niin isoja, mutta mahtuu sinne) ja kaveri on osoittautunut jo muutamassa viikossa ihan huipuksi pieneksi ukkeliksi!

Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut kaikenlaista maailmaan tutustumista, arjen opettelua, uusia tuttavuuksia, ja ollaanhan me päästy jo treenailemaankin vähän leikin varjolla. Pätkä-poika on niin cool, sille kaikki uusi on jännittävää ja mukavaa, eikä se turhista stressaile. Monessa asiassa on jäänyt elämään sanonta "ei haittaa Pätkääkään", ja niinhän sen pitääkin olla! Pentu on kyllä tähän mennessä ollut kaikkea sitä, mitä olen sen toivonutkin olevan.

Pätkän paras kaveri on Ykä, joka suunnattomalla kärsivällisyydellä jaksaa sen kanssa puuhata ihan loputtomasti, antaa kersan painia kanssaan ja hyppiä hulluja ninjahyppyjä roopeankka-tyylisiin poskikarvoihinsa ja pyörittää pentua etutassuillaan kuin karhu. Vinski suhtautuu hommaan vähän yrmymmin, sen mielestä pentu on ok, kunhan se ei häiritse arvoisaa ikämiestä millään tavalla. Jos näin tapahtuu, kersa saa kunnon murinat päälleen. Ja Miinus... se varmaan odottaa että milloin Pätkä palautetaan sinne, mistä se on tullutkin, sillä Pätkä kiusaa Miinusta jos vaan tilaisuus tulee, siitäkin huolimatta että kissa puree ja raapii välillä. Kuriton kersa! Treenikuvat on ottanut Maria Ylänen, hänelle isot kiitokset kuvaamisesta.