Uusi arki

Nyt helpottaa sen verran että voin kirjoittaa tännekin. Ykän kuoleman jälkeen ei ole tehnyt mieli kirjoittaa oikein yhtään mitään, paljon on ollut opeteltavaa ja sopeutumista uuteen arkeen, jossa laumaamme kuuluu vain kaksi koiraa. Alkuun Vinski ikävöi Ykää todella kovasti, mutta nyt Vinskikin alkaa olla jo oma itsensä taas. Pätkä palautui nopeimmin, ehkä siksi että vaikka Ykä olikin ollut olemassa koko sen lyhyen elämän ajan, toisaalta kaipuun voitti elämänilo ja uteliaisuus maailmaa kohtaan hyvinkin nopeasti. Mulla on ollut myös vaikeaa, kaikki pienet arkiset asiat muistuttavat Ykästä koko ajan. Vieläkin iltaisin saatan alkaa kaivaa ruoka-aikaan Ykän lääkkeitä kaapista, kunnes tajuan että eihän niitä tarvita enää. Mutta kyllä se tästä helpottaa, vaikka Ykä tuleekin joka päivä kulkemaan meidän ajatuksissa ja sydämissä mukana.

Sen lisäksi että olemme opetelleet elämään pienemmässä laumassa, koko perhe on saanut kärvistellä Pätkän alkaneen murkkuiän kourissa. Voi kuinka voikaan pienen koiranpojan pää olla sekaisin keväästä, naisista ja kasvamisesta! Koko koira on ihan hukassa itsensä ja koko maailman kanssa, ja voin kertoa että se syö ainakin emännän hermoja melkoisesti, mutta myös boostaa kunnon naurut aina välillä. Aluksi Pätkällä oli sellainen kausi että se muka pelkäsi vähän sitä sun tätä, kaikelle piti karjua niskavillat pystyssä, ja ihmisetkin jännitti. Tämä on jo suurimmalta osin mennyt ohi, ja seuraava asia olikin sitten naiset. Ihanat, hyväntuoksuiset, hemaisevat, houkuttelevat ja kaiken voittavat naiset. Josta syystä olemmekin lähes kokonaan taukoilleet treeneistä ja keskittyneet vaan lenkkeilyyn ja yrittäneet epätoivoisesti käydä treenihallilla lähinnä leikkimässä, mutta sekään ei aina suju, koska tyttöhajut. Joskus tuntuu että usko loppuu kun pikkupoika vaan nuolee maata vaahto suussa ja nylkyttää, kun yrität saada sitä innostumaan lelusta. Ruoka hylättiin ihan ekana, nakit ja kanafileet ei ole mitään verrattuna naishajujen nuuhkutteluun. Saapa nähdä kauanko tätä kautta kestää, ja ehdinkö repiä hiukset päästäni ennen sitä... Jokatapauksessa mitään suunnattomia treenipäivityksiä en varmaankaan hetkeen kirjoittele. Vanha kunnon Vinski on kuitenkin osoittautunut oivalliseksi apulaiseksi teinikakaran kasvatuksessa. Välillä hermojen mennessä sekin ottaa luulot pois nulikalta veteraanin itsevarmuudella, ja en ole edes vaivautunut puuttumaan asiaan. Yleensä Vinskin toiveet meneekin Pätkälle kerralla perille. Mitä mä tekisinkään jos ei olisi tuota ukkokultaa apuna!?

Loppuun muutamat kuvat mitä oon viimeaikoina näistä kahdesta kaverista napsinut.

 

Hyvästi Ykä

"Ethän pelkää pimeää, siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää, vielä valvon vierellä.
Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle."

♥

Ykä 17.01.2010 - 10.01.2017

Jouluiloa!

Valkoiset Pojat ja Pätkä toivottaa hyvää joulua kaikille jotka ovat juttujamme seuranneet, taas koitetaan olla aktiivisempia ensi vuonna.. 

Tein itse ja säästin

Vai miten se menikään?
No, olen siis havainnut että kylmät ja koleankosteat kelit ovat Ykälle se kaikkein pahin juttu, ja näin syksyisin sekä talven räntäkeleillä Ykästä tulee kankea ja hidas. Niveliä kolottaa. Sisällä pidän Ykällä Back On Trackin verkkoloimea aika paljon, ja se auttaa ihan merkittävästi kolotuksiin ja Ykä on huomattavasti vetreämpi jos on vaikkapa nukkunut yönsä taikaviitta päällä. Kuitenkin kylmillä, koleilla keleillä huomaan myös lenkkeilyn aiheuttavan jumia, ja samoin myös autossa odottelu esimerkiksi treeneissä. Koira on ihan jumissa ja kankura tullessaan autosta ulos puolenkin tunnin odottelun jälkeen. Ja kun vaivan syy on kylmä, niin lääke on lämpö, ainakin tässä asiassa. Nimittäin lämmön ollessa nollan tienoilla ja sen alle, etenkin kun sää on kostea, olen todennut että koiran pitäminen lämpimänä estää kolotuksia tehokkaasti, ja onhan se lihaksillekin hyväksi.
Botin verkkoloimi on sen verran kevyt, että vaikka se vetreyttää, ei se yksin pidä koiraa lämpimänä kylmässä autossa kökötettäessä, joten olen hartaudella etsinyt Ykälle jotain kohtuuhintaista ja hyvin istuvaa lämmittävää takkia. Eikä löydy sitten mistään!

Markkinoilla helposti saatavilla olevista vaihtoehdoista botin sadeloimi tai perusversio tietenkin ajaisi asiansa, mutta koska hinta on korkea, ja verkkoloimen voi pukea muiden loimien alle, olen luopunut siitä. Aika kiva loimi löytyi jo Rukan uudesta syysmallistosta, mutta harmikseni koko 65 oli suurin jota valmistetaan, ja se on Ykälle liian pieni, ja varsinkin jos sinne pitäisi voida tunkea BoT verkkoloimi alle. Sadetakki Ykällä on, mutta se lähinnä suojaa tuulelta, ei niinkään lämmitä. Ja lisäksi löytyy paksumpi räntäkelin takki, jonka löysin ilokseni Hööksin alesta joskus viime talvena.
Pomppa olisi kiva, mutta etuosa ei istu Ykälle kunnolla. Hurtan takit olivat meikäläisen budjettiin liian hintavia, ja niihinkin melko huonosti sopi taikaviitta alle...

Niinpä tuumasta toimeen, marssin kangaskauppaan, kaivoin ompelukoneen esiin ja imitoin Pompan mallia sovelletulla etuosalla, ja kiinnitykset hoidin tässä vaiheessa tarroilla. Jos ne eivät toimi, niin toisena vaihtoehtona on vaihtaa niihin muovilukot. Takista ompelin sen verran "loimimallisen" että se varmasti peittää suuret lihakset, usein kun varsinkin koiran reidet jäävät helposti paljaaksi, ja samoin olkapäät altistuvat kylmälle. Kaulus ja etuosan leikkaus suojaa siis olkapäätkin hyvin. Tänään käytiin vielä metsälenkillä testaamassa takki, ja se istui kuin hanska käteen, ei pyörinyt tai valunut minnekään. Taikaviittakin mahtui kokeillessa alle vallan mainiosti, fleece on sen verran väljä ja kevyt. Kyllä Ykän nyt kelpaa tallustella kylmässäkin kelissä ja odotella autossa! :)

Hauhauhau...

Käytiin Vinskin kanssa tänään kotikisoissa rallyilemassa ja voi taivas taas kun piti karjua siellä, Vinskin siis... Ennen suoritusta Vinskin mielentila oli superhyvä, ja mä olin niin innoissani sen hyvästä fiiliksestä sekä hiljaisesta ja rennon iloisesta olemuksesta, että en edes enää muistanut jännittää. Asia tosin korjaantui äkkiä perinteiselle tolalle, kun irrotin hihnan koiralta kehään päästyämme. Hihnan lukon kilahdus, ja kaveri ratkesi liitoksistaan saman tien. Ja oma ärsytyskäyrä tietty nousi heti. Hauhauta sitten piisasikin läpi koko radan. Suoran, "tylsän" seuraamisen aikana Vinski aina vähitellen rauhoittui ja hiljeni, mutta aina istumisista se sai uutta potkua huutoonsa. Varsinaisia virheitä me ei silti juurikaan tehty. Kakkoskyltiltä (koira eteen, oikealta sivulle, istu) saatiin -10 virhettä kun Vinski ennen eteen istumistaan peruutti muutaman askeleen, ja en älynnyt uusia kylttiä kun joku aivopieru esti minua ajattelemasta että peruuttaminenkin todella on ylimääräinen liike. No, oma moka ja ensi kerralla muistan. Vinskillähän peruuttaminen liittyy aina tuohon räkyttämiseen, jos se haukkuu, se usein myös peruuttaa, ja jos se peruuttaa, se poikkeuksetta myös haukkuu. Ärsyttävää, mutta en ole vielä oikein keksinyt millä saisin siihen puututtuakaan (uusi peruutuskäsky on kyllä työn alla, mutta nythän sen ei pitänyt peruuttaa). 

Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.

Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää... 
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.

Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.

Sum summarum - jos olisin luovuttaja, niin varmaan ehkä jo myöntäisin että ei tästä mitään tuu... Mutta koska en ole luovuttaja, vaan itsepäinen kaheli, niin treeniä vaan. :D Toisaalta minua kannustaa se tieto, että ennen rataa Vinskin mielentila oli tosi kiva, eli ollaan me kehitytty selkeästi. Ennen sitä ei saanut edes halliin ilman että se huusi jo ovesta tullessaan kitarisat pitkällä. Nyt se oli rennon iloinen. Kyllä me vielä tästä, marraskuussa taas!

Veteraani-Vinski 8v.

Niin vaan aika rientää. Mun paras kaveri, koko kaupungin Vinski, valkkareista kaunein, täytti eilen 8v. Vapiskaa mätsäreiden veteraanikehät, täältä tullaan! :D
Synttäripäivää juhlistettiin asianmukaisesti metsälenkillä ja possunkorvilla, ja synttärisankari näytti nauttivan täysin siemauksin. Aamulla Vinski kyllä vähän ihmetteli kun aamupissan jälkeen törkkäsin Pätkän ja Ykän sisälle ja menin napsimaan Vinskistä parit synttäripotretit. Se näyttää kuvissa ihan hassulta, Vinski kun on aina ollut kovasti aamu-uninen ja siksi niin höperön näköinen kuvissa. :)

Pentuarkea

Kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa! Ja koiran myös. Ainakin meidän lauman mielestä. Vinski ja Ykä aikanaan saapuivat kotiin talvipakkasilla, ja siksi onkin ollut niin supermukavaa kun Pätkä on kesäpentu, josta ollaankin otettu kaikki ilo irti. Me ollaan kuljettu metsäpolkuja mustikoita napostellen, leikitty ulkona, köllötelty takapihalla, käyty torikahvilla, läträtty rannassa ja opeteltu pennulle sopivia treenijuttuja lähinnä niitä oikeita tunnetiloja etsien. Ja voi miten meillä onkaan ollut mukavaa!

Pätkä on kasvanut valtavasti. Maanantaina käytiin ensimmäisellä rokotuksella ja painoa oli karttunut 9 kilon verran, eli Pätkä on meillä ollessaan yli tuplaantunut. Käytännössä se on kasvattanut ihan hurjan pitkät jalat. Ja Pätkä on tosi helppo pentu. Se jää yksin rauhassa ja ilman mutinoita, on koko ajan ollut ikäisekseen tosi tietoinen että tarpeet tehdään ulos ja muutenkin se oppii supernopeasti asioita. Sen heikkous on ruoka. Kaikkea vaan pitää maistaa, ja muutaman kerran olen saanut jo ylimääräisiä sydämentykytyksiä sen kanssa - viimeviikkoina Pätkä on mm. maistanut kärpässientä (ehdin onneksi väliin!), syönyt ampiaisen sekä oppinut napostelemaan sekä kissanp*skaa että kissanhiekkaa. Eniten säikähdin kun se oli töissä mukana ollessa murtautunut koiraportin läpi napostelemaan koiranruokanäytesäkeistä sapuskaa niin paljon kuin kupu veti. Löydettäessä pentu ähisi tuskissaan ja muistutti lähinnä koripalloa eikä suostunut oksentamaan. Runsaalla veden juonnilla ja parafiiniöljyllä tästäkin kuitenkin selvittiin.

Treenaamaankin ollaan keritty. Pätkä on lähinnä käynyt treeneissä syömässä ja leikkimässä, mutta on se vähän jo perusasentoakin opetellut, ja tietty aksahommia. Se tarjoaa hienosti nykyään putkea, pussia, "hyppyä" ja kontakteja. Mun taitava pieni pääjalkainen<3 Eniten ollaan panostettu tunnetiloihin, treenatessa tehdään täysillä, treenien ulkopuolella ollaan rauhassa ja hengaillaan. Kymmenen pistettä Pätkälle siitä, että se on todella hiljainen, mitä tekeekään. :)

Koitan saada jotain videoita/kuvia treeneistäkin tänne laiteltua, kunhan saan jonkun kuvaamaan meitä joskus. Pitää varmaan oikein tarkoituksella valjastaa joku hommaan.

Vinskin kanssa ollaan menossa rally-tokokisoihin syyskuun alussa, ja saapa nähdä mitä hommasta tulee. Viimeiset parit kisathan se on ollut tosi hiljainen, mutta nyt kesällä meillä on ollut vähän treenitaukoa, ja tauon jälkeiset treenit ollaan suoritettu vaihtelevalla volyymilla. Ennen kisoja on tiedossa kuitenkin ainakin yksi koulutus, josta lähdetään hakemaan vinkkejä fiilikseen.

Ykä on ollut kesän hellejaksoilla vähän könkkä, ja Pätkän kanssa painiminen ei ole kyllä parantanut asiaa yhtään, mutta nyt kun painostavimmat kelit on takanapäin ja vähän viileämpi sää syksyisellä vivahteella on saapunut, on Ykäkin ollut paremmassa kunnossa. Toivotaan että se myös pysyisi tuollaisessa kunnossa nyt pitkään. Iloista mieltä ja Ykälle sopivaa liikuntaa ollaan haettu mustikkaretkiltä, ja ainakin ilmeestä voisi päätellä että ollaan onnistuttu. Ykä se jaksaa hymyillä<3

No place like home

Minun on pitänyt jo jonkun aikaa päivitellä kuulumisia että miten se pikkuinen Pätkä-poika sopiikaan porukkaan, mutta suunnitelmat menivät ihan uusiksi kun sairastuin, ja olen viime perjantaista lähtien ollut ihan pois pelistä. Eilen lopulta minut otettiin osastolle yöksi saamaan nesteitä, lääkitystä ja lepoa. Ja nyt, yli vuorokautta myöhemmin tunnen olevani kuin uusi ihminen jo! Kyllä tässä tulikin sairastatettua.

Kun minä makasin sairaana, olisi tietenkin energinen pikkupoika Pätkä voinut tuottaa melkoisesti harmaita hiuksia, sillä kun tuppaa olemaan energiaa ihan loputtomasti. Mutta mutta! Se on maailman reippain pentu, ja mielestäni tosi helppo kaveri kaikin puolin, ja lisäksi Ykä on paras lapsenvahti koskaan. Se on leikkinyt ja temunnut Pätkän kanssa kunnon isoveljen tavoin kun minä olen retkottanut sairasvuoteella. Pissat ja kakatkin tulee pääsääntöisesti ulos, ja vain tosi harvoja vahinkoja käy sisälle. Reipas pieni pissaruisku! <3
Kun lopulta lähdin osastolle hakemaan nesteytystä, otti ystäväni Heidi koirat asiantunteviin käsiinsä yökylään, ja sielläkin Pätkä meni kuin vanha tekijä, ja leikki kuulemma lasten kanssa mielissään. Pätkä pääsi myös tapaamaan Freya Haivenkoiran, joka pienen harkinnan jälkeen liittyi Vinskin joukkoihin: "jos sitä ei huomaa, ehkä se katoaa".

Ja nyt olen taas kotona, ja tuntuu että elämä voittaa, ja toivon että päästäisiin Pätkänkin kanssa aloittelemaan kunnolla yhteisiä seikkailuita. Hallillahan me ollaan jo käytykyn muutamaan kertaan, samoin Mustissa ja Mirrissä. Molemmissa paikoissa Pätkä oli tosi reipas pieni ukkeli, juuri sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Mustiin ja Mirriin mennessä varsinkin matka autolta myymälään oli jännittävä, kun piti kulkea parkkihallintapaisen läpi, sitten suhisevista liukuovista yms. ja Pätkä hoiti homman ihan no problem. Hallilla käydessä ollaan leikitty ja syöty kanaherkkuja, ja onpa Pätkä mennyt putkestakin läpi pariin kertaan. :) Marika napsi muutamat kuvatkin todisteeksi Pätkän ihka ensimmäisestä hallireissusta.

Kasvattaja Miikku oli myös ehtinyt tehdä myös Pätkälle ja tämän sisaruksille oman sivun, joka löytyy Kennel Päkäpaimenen sivuilta täältä. Pätkän varhaislapsuuteen voi kurkistaa MM-pentueen pentublogissa täällä ja pentujen kuvagalleria (kaikkien kuvien © Miikku Pietilä) löytyy täältä.

Ja innostuinpa mä itsekin napsimaan muutamat kuvat kun oli oikein helppo hetki mun maailmanlopun taudin keskellä. Tässä pari kuvaa viime päiviltä.

Ja Vinski vanha ukko se vaan osaa poseerata!

Komea trio samassa kuvassa

Juhannus, juhlista jaloin

Juhannusta vietettiin kerrankin ihanan aurinkoisessa ja lämpimässä säässä, uutisissa tiedettiin kertoa että kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole ollut näin lämmintä tänä ajankohtana. Ja sekös minulle kelpasi! Ja koirillekin, kun pääsivät uimaan.
Meillä oli hallilla pienen porukan omat juhannustreenit, siellä me viiden ihmisen ja 11 koiran voimin pidettiin hauskaa aattoiltana, ensin höntsäaksan merkeissä, sen päälle uimiset ja sitten osa meistä jäi vielä rally-tokoilemaankin lähempänä puolta yötä. Me karattiin kotoa tuonne jussitreeneihin kahdestaan Vinskin kanssa, Ykä jäi isännän kanssa kotomieheksi. Olivat kuulemma käyneet leppoisalla juhannuskävelyllä yhdessä.

Vinskikin pääsi siis pitkästä aikaa tekemään hiukan pappa-aksaa, jota mentiinki sitten ihan täysillä ja pää viidentenä jalkana, vaikka tarkoitus ei ollut ihan täysillä revittääkkään. Vinski vaan oli eri mieltä. Hauskaa ainakin oli! Kuvat minusta ja Vinskistä napsi Anne H.

Tottakai juhannuksena kuuluu myös grillata, ja niin mekin teimme. Anne oli loihtinut tarjolle myös herkullista piirakkaa, ja kertakäyttögrillin ääressä nautiskelimme yksinkertaisen juhannusateriamme. Suosittelen lämpimästi muillekin, ei maailman juhlavinta, mutta superhauskaa! Toivottaasti lukijoilla on ollut yhtä hauska keskikesän juhla kuin meilläkin. :)

Puurtamista

Äh, näköjään yksi kerta, kun Vinski pääsi haukkumaan siellä vepessä, voi sekoittaa pakan pitkäksi aikaa. Tänään olisi tokokoetreenit tiedossa naapuriseuran ulkokentällä, ja katsotaanpa kuinka käy. Eilen treeneissä Vinski otti asiakseen haukkua taas enemmän, joten lähdetään vaan harjottelemaan fiilistä, ja koitetaan saada rento ja iloinen mieli kehään. Kaikki muu on sitten plussaa. Koitan saada jonkun nappaamaan meidän suorituksen videolle, niin pääsen jälkeenpäin analysoimaan mikä onnistui ja mikä meni metsään. Toivotaan että joutava käsipari löytyisi.

Ja ne rally-tokoepikset, joissa käytiin viimeksi. No haukuttiinhan siellä, mutta ei ihan niin pahasti mitä olin kauhulla odottanut. Sen verran kuitenkin että katsoin parhaimmaksi laittaa Vinskin maahan jäähylle kesken radan ja jatkoin kun pahin meteli vaikeni. Tosi hyviäkin pätkiä oli joukossa, ja työnsä Vinski teki muuten kivasti.

Kyllä me tästä taas päästään takaisin jaloilleen, kunhan jaksetaan puurtaa sisukkaasti ja ohjaaja on tarkkana! En aio luovuttaa edelleenkään, vaikka hullunahan tässä voisi jo itseään pitää... :D

Viikonloppuna pääsin kameroimaan Marikan mudeja, tässä iloiset muudelit postausta piristämään nyt kun omista koirista ei oo tuoreita kuvia julkaistavaksi.

Rallyviikonloppu

Tämä viikonloppu oli aikalailla omistettu rally-tokoilulle. Eilen startattiin Vinskin kanssa kotikisoissa, joissa myöskin talkoilin reippaasti, ja tänään oli vuorossa rally-aiheinen koulutus.

Eilinen kisa jännitti minua perinteisesti ihan kamalan paljon, mutta hengissä selvisin taas kerran. Me ei saatu tulosta, se jäi muutamasta pisteestä vajaaksi, mutta muuten minulle jäi oikein positiivinen ja hyvä mieli radasta. Heti lähtökyltille tullessa Vinski perinteisesti ryhtyi haukkumaan, mutta käskytin sen saman tien maahan ja se hillitsikin sitten onneksi jonkin verran. Lähtö sujui paljon vähemmällä haukkumisella sitten. :) Isoin virhe oli että kyltillä "istu, seiso, kierrä koira" en sitten tehtävän lopuksi pysähtynyt, eli kunnon aivopieru! Tästä napattiin siis ihan turha kymppi, ja vika löytyy peilistä. Perinteisiä haukkumiinuksia saatiin yllättävän vähän, muutamalta eri kyltiltä kolmonen ja kokonaisvaikutelmasta myös se kolmonen. Ja sen lisäksi yksittäisiä pikkuvirheitä, kuten muutama hiukan vino asento sekä pyörähdyksen uusiminen. Puolessa välissä rataa pääsin kuitenkin jännityksestäni eroon ja Vinskikin sitten hiljeni ja loppu rallyteltiin hienosti ja sujuvasti läpi. Ärsyttää kun oma jännitys vaikeuttaa elämää niin paljon, mutta ei auta kuin työstää tilannetta. Pääasia kuitenkin että radasta jäi positiivinen mieli ja taas voitettiin itsemme.

Tämän päiväinen koulutus sen sijaan oli ihan katastrofi, minä ja kouluttaja emme puhuneet yhtään samaa kieltä. Lopulta homma meni siihen että kouluttaja esimerkkiä näyttäessään antoi Vinskin repiä lelua vaikka kielsin ja sanoin että se on vähän turhan kiihdyttävää siihen tilanteeseen ja jää helposti Vinskillä päälle. :( Samoin vaikka kielsin ettei lelulla saa hetsata, mutta silti pääsi senkin kanssa turhaa haukkumista tapahtumaan. Onneksi sitten jossain vaiheessa palkaksi otettiin nami, mutta jonkun käsittämättömän harjoituksen päätteeksi mulla oli sitten jo tosi hämmentynyt ja väsynyt koira, joka vaan nuuskutti maata.

Olisi vaan pitänyt ajoissa hoksata että tämä tyyli ei valitettavasti meille sovi ja vetäytyä sivummalle seuraamaan, mutta oma vika että jäin uteliaisuuttani loppuun asti. Tosi hämmentynyt ja pettynyt olo jäi kyllä koulutuksesta, valitettavasti. Me ei päästy tekemään tarpeellista harjoitusta, vaan hommassa keskityttiin aika paljon epäolennaiseen asiaan, ja ihan turhaa haukkumista pääsi tapahtumaan ja koira hämmentyi turhaan tilanteessa, jossa sen pitäisi olla iloinen ja yhteistyöhalukas. Toisaalta, jotain opittiinkin taas, nimittäin se että jatkan niinkuin tähänkin asti enkä sekoita tai päästä ketään sekoittamaan meidän pakkaa yhtään.

Koulutuksen jälkeen mentiin paikkaamaan pahaa mieltä metsälenkille kevätauringon lämmittäessä mukavasti. Vinski ja Ykä puuhasivat tutulla reitillä ihan innoissaan vasta toista kertaa tänä keväänä, sillä talven tämä kyseinen polku on ollut poissa lenkkiohjelmistosta, mutta nyt polku oli kuivunut hyvin. Pidän tästä reitistä erityisesti siksi, että vaikka se on superlyhyt (kävellään sitä aina monta kertaa päästä päähän), polku on kuin luonnon oma fysioterapiarata. Siinä on paljon puunjuuria ja sopivan pehmeää mutta epätasaista maastoa kulkea, jotta Ykä saa tarvittavaa treeniä ja oikeanlaista liikuntaa kuntoaan ylläpitämään. Pitkästä aikaa jaksoin kuskata kamerankin mukanani. :)