Uusi arki

Nyt helpottaa sen verran että voin kirjoittaa tännekin. Ykän kuoleman jälkeen ei ole tehnyt mieli kirjoittaa oikein yhtään mitään, paljon on ollut opeteltavaa ja sopeutumista uuteen arkeen, jossa laumaamme kuuluu vain kaksi koiraa. Alkuun Vinski ikävöi Ykää todella kovasti, mutta nyt Vinskikin alkaa olla jo oma itsensä taas. Pätkä palautui nopeimmin, ehkä siksi että vaikka Ykä olikin ollut olemassa koko sen lyhyen elämän ajan, toisaalta kaipuun voitti elämänilo ja uteliaisuus maailmaa kohtaan hyvinkin nopeasti. Mulla on ollut myös vaikeaa, kaikki pienet arkiset asiat muistuttavat Ykästä koko ajan. Vieläkin iltaisin saatan alkaa kaivaa ruoka-aikaan Ykän lääkkeitä kaapista, kunnes tajuan että eihän niitä tarvita enää. Mutta kyllä se tästä helpottaa, vaikka Ykä tuleekin joka päivä kulkemaan meidän ajatuksissa ja sydämissä mukana.

Sen lisäksi että olemme opetelleet elämään pienemmässä laumassa, koko perhe on saanut kärvistellä Pätkän alkaneen murkkuiän kourissa. Voi kuinka voikaan pienen koiranpojan pää olla sekaisin keväästä, naisista ja kasvamisesta! Koko koira on ihan hukassa itsensä ja koko maailman kanssa, ja voin kertoa että se syö ainakin emännän hermoja melkoisesti, mutta myös boostaa kunnon naurut aina välillä. Aluksi Pätkällä oli sellainen kausi että se muka pelkäsi vähän sitä sun tätä, kaikelle piti karjua niskavillat pystyssä, ja ihmisetkin jännitti. Tämä on jo suurimmalta osin mennyt ohi, ja seuraava asia olikin sitten naiset. Ihanat, hyväntuoksuiset, hemaisevat, houkuttelevat ja kaiken voittavat naiset. Josta syystä olemmekin lähes kokonaan taukoilleet treeneistä ja keskittyneet vaan lenkkeilyyn ja yrittäneet epätoivoisesti käydä treenihallilla lähinnä leikkimässä, mutta sekään ei aina suju, koska tyttöhajut. Joskus tuntuu että usko loppuu kun pikkupoika vaan nuolee maata vaahto suussa ja nylkyttää, kun yrität saada sitä innostumaan lelusta. Ruoka hylättiin ihan ekana, nakit ja kanafileet ei ole mitään verrattuna naishajujen nuuhkutteluun. Saapa nähdä kauanko tätä kautta kestää, ja ehdinkö repiä hiukset päästäni ennen sitä... Jokatapauksessa mitään suunnattomia treenipäivityksiä en varmaankaan hetkeen kirjoittele. Vanha kunnon Vinski on kuitenkin osoittautunut oivalliseksi apulaiseksi teinikakaran kasvatuksessa. Välillä hermojen mennessä sekin ottaa luulot pois nulikalta veteraanin itsevarmuudella, ja en ole edes vaivautunut puuttumaan asiaan. Yleensä Vinskin toiveet meneekin Pätkälle kerralla perille. Mitä mä tekisinkään jos ei olisi tuota ukkokultaa apuna!?

Loppuun muutamat kuvat mitä oon viimeaikoina näistä kahdesta kaverista napsinut.

 

Mitä jos epäonnistuu?

Eräs tuttu koiraharrastaja kirjoitti faceseinällään epäonnistumisen tunteestaan, ja siitä, miten välillä tekisi mieli luovuttaa ja lopettaa koko harrastus tai vaihtaa se johonkin ihan muuhun. Tuttu tunne.

Itsekin olen vastaavassa suossa silloin tällöin rypenyt, ja Vinskin haukkumisen kanssa tunnetusti varsin usein. Joskus niin syvällä, että tekisi todellakin mieli heittää hanskat tiskiin, kaivautua peittojen alle nukkumaan ja herätä vasta seuraavana keväänä, jos silloinkaan, ja ruveta harrastamaan vaikka postimerkkeilyä. Etenkin niinä hetkinä, kun muut hehkuttavat onnistumistaan livenä ja somessa, ja itse miettii vaan että mikä mättää ja miksi ei itse saa kokea onnistumisen riemua. Tässä kohtaa koitan aina muistaa että onnistuminen on suhteellista - se, mikä toiselle voi olla karvas pettymys, voi toiselle olla inspiroiva motivaation lähde. Mitä ajattelee lajinsa ylimmässä luokassa epäonnistumisia tuskailevasta harrastajasta se, joka on vasta päässyt alokasluokkaan? Tai se, jonka oma tai koiran terveys ei kestä kisaamista tai treenaamista ollenkaan? Samaisen tuttavan facepäivitystä lukiessa tuli esille, että oman osansa epäonnistumisen tunteeseen tulee sieltä kehän tai radan laidalta. Harrastajia on monia ja mielipiteitä vähintään saman verran, kaikilla on joku näkemys siitä, miten mihinkin ongelmaan pitäisi puuttua. Aina löytyy joku, joka kuiskuttelee arvostelevasti ja sanoo että itse tekisi ihan toisin, enkä ainakaan tuolla tavalla.

Kaikilla on toki oikeus tuntea epäonnistumisen tunteita, ja pettymyksen tunne on kovin henkilökohtainen, mutta niinä hetkinä olisi varmasti terveellistä muistaa myös ne hyvät asiat. Kyllä onnistumisen ilo nimittäin varmasti on makeimmillaan silloin, kun voittaa itsensä ja suoriutuu haasteesta sen sijaan että aina kulkisi ilman sen kummempia vastoinkäymisiä aina voitosta voittoon. Harrastuksessa kun sudenkuoppia ja niitä syviä, mutaisia soita pohjia myöten ryvettäviksi riittää, niin pysyypän perspektiivi raikkaana ja harrastaja nöyränä. Se oman suon laajuus ja syvyys toki ottaa välillä päähän, ja niin pitääkin. Mutta, ai että, kun sieltä kerran onnistuu edes hetkeksi punnertamaan itsensä ylös, niin voi miten makealta onnistuminen maistuukaan! Ja jos sieltä ei useinkaan pääse pois, kuten mun ja Vinskin haukkumisongelmien tapauksessa, kannattaa vaan opetella nauramaan itselleen, ottamaan asiallinen kritiikki vastaan ja yksinkertaisesti jättää asiattomat kuiskuttelijat huomiotta, lisää treeniä vaan.

Omalla kohdallani sain viimeksi tänään kokea miltä tuntuu epäonnistua. Tavallaan tässä nyt ei mikään työn tulos mennyt hukkaan kun ei oltu treenattukaan edes, mutta kuitenkin. Olin esittämässä kaverin koiraa näyttelyssä, mutta juoksutus ei vaan mennyt putkeen. Koira seisoi ihan asianmukaisesti, mutta juoksutuksen aikana lähinnä pomppi holtittomasti tai peitsasi, ja kaiken lisäksi itse liukastuin kehän liukkaalla lattialla lojuvaan nakkiin ja suoritin tyylikkään liukumisen muutaman metrin matkalla. En kaatunut, mutta en kyllä näyttänyt takuulla äärimmäisen elegantiltakaan. Tuntui että kaikkien katseet porautuivat minuun, mikä hiton tohelo tuonne on päästetty, eikö se osaa rinkiä juosta? Tuomaria selvästi lähinnä huvitti koko episodi, ja koska hän kuitenkin piti koirasta ja ilmeisesti oli huumorinaisia, kirjoitettiin arvosteluun nätisti että EH. Ärsytti, mun pitäis osata tämä, mutta silti menee pieleen, ja kaikkeen munkin pitää mennä suostumaan. Toisaalta, eipä siellä kaikkien muidenkaan suoritukset nappiin osuneet, lohdutin itseäni. Lisäksi en ollut treenannut yhtään, eikä juuri koirakaan, mikä sinänsä antoi odottaakin tapahtuneen kaltaista lopputulosta, extraviihdettä tarjonneella irtonakilla höystettynä.

Kehän jälkeen vastaan tuli tuo tuttavan päivitys, ja sai miettiämään omaakin harmistustani oikeassa perspektiivissä. Ja niinhän se on, että seuraavan kehän alkaessa kukaan ei enää muista koko hommaa, vaikka mä vatvoisin sitä mielessäni viikkotolkulla. Kukaan ei kuollut, ja huomenna on uusi päivä ja ensi viikonloppuna uudet näyttelyt. Ja onhan EH kuitenkin erittäin hyvä.

Tällä asenteella aion siis jatkaa myös Vinskin kanssa treenaamista, ja samalla mieleen tuli että kyllä jokaisen harrastajan pitää tosiaan silloin tällöin epäonnistua. Mieluiten säännöllisin väliajoin. Se pitää mielen nöyränä ja saa ne onnistumisen hetket tuntumaan vieläkin paremmilta.

Kotiin päästyäni otin omat rakkaat koirani ja painuin metsään luonnon helmaan toteamaan että kyllä se ihan tavallinen arki on kans aika jees. Iloisen kolmikon kanssa metsän huminaa kuunnellen oivalsin jälleen mistä tässä harrastuksessa ja elämäntavassa on kysymys. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka ja seura. Harrastuskaverit ja nämä nelijalkaiset ystävät.

Hauhauhau...

Käytiin Vinskin kanssa tänään kotikisoissa rallyilemassa ja voi taivas taas kun piti karjua siellä, Vinskin siis... Ennen suoritusta Vinskin mielentila oli superhyvä, ja mä olin niin innoissani sen hyvästä fiiliksestä sekä hiljaisesta ja rennon iloisesta olemuksesta, että en edes enää muistanut jännittää. Asia tosin korjaantui äkkiä perinteiselle tolalle, kun irrotin hihnan koiralta kehään päästyämme. Hihnan lukon kilahdus, ja kaveri ratkesi liitoksistaan saman tien. Ja oma ärsytyskäyrä tietty nousi heti. Hauhauta sitten piisasikin läpi koko radan. Suoran, "tylsän" seuraamisen aikana Vinski aina vähitellen rauhoittui ja hiljeni, mutta aina istumisista se sai uutta potkua huutoonsa. Varsinaisia virheitä me ei silti juurikaan tehty. Kakkoskyltiltä (koira eteen, oikealta sivulle, istu) saatiin -10 virhettä kun Vinski ennen eteen istumistaan peruutti muutaman askeleen, ja en älynnyt uusia kylttiä kun joku aivopieru esti minua ajattelemasta että peruuttaminenkin todella on ylimääräinen liike. No, oma moka ja ensi kerralla muistan. Vinskillähän peruuttaminen liittyy aina tuohon räkyttämiseen, jos se haukkuu, se usein myös peruuttaa, ja jos se peruuttaa, se poikkeuksetta myös haukkuu. Ärsyttävää, mutta en ole vielä oikein keksinyt millä saisin siihen puututtuakaan (uusi peruutuskäsky on kyllä työn alla, mutta nythän sen ei pitänyt peruuttaa). 

Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.

Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää... 
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.

Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.

Sum summarum - jos olisin luovuttaja, niin varmaan ehkä jo myöntäisin että ei tästä mitään tuu... Mutta koska en ole luovuttaja, vaan itsepäinen kaheli, niin treeniä vaan. :D Toisaalta minua kannustaa se tieto, että ennen rataa Vinskin mielentila oli tosi kiva, eli ollaan me kehitytty selkeästi. Ennen sitä ei saanut edes halliin ilman että se huusi jo ovesta tullessaan kitarisat pitkällä. Nyt se oli rennon iloinen. Kyllä me vielä tästä, marraskuussa taas!

Turhautumisen kyyneleet

Eilen korkattiin vepekausi. Koira toimi treeneissä ihan mahtavasti, ja mulle iski heti kipinä että kokeisiin mennään kyllä varmana! Ja tänään tuo ilo sitten kostautui kaksin verroin. Voi miksi me ei voida onnistua?

Nimittäin kävin aamupäivällä tekemässä kevyen tokotreenin hallilla Marikan kanssa, tarkoituksena tehdä kevyt ja iloinen pikatreeni vaan. Ja eilinen kostautui sitten kaksin verroin - Vinski sai pari kertaa ihan järkyttävän huutoraivarin, johon mun piti puuttua tosi tylysti. Se siitä iloisuudesta taas. Vaikka mä tiedän, ettei me olla vielä valmiita tuon asian kanssa, tuskin ollaan koskaan, nämä takapakit tuntuu aina niin musertavilta, etenkin nämä isommat. Vinski on viimeksi varmaan vuosi sitten saanut noin pahan huutoraivarin oikeasti, ja etenkin viimeaikoina meillä on sujunut ihan huikean hyvin. Ja nyt tämä takapakki tuntuu siis ihan musertavalta.

En muista olenko missään blogitekstissä kirjoittanut ongelmaa kokonaisuudessaan, mutta tässä taustat meidän vaikeasta taipaleesta:
Vinski on siis kovasti energinen tapaus ja sillä on taipumusta vetää kierrokset tappiin kun ollaan "töissä". Tämä on alunperin ihan osaamattoman ohjaajan syytä, voi kunpa olisin osannut tehdä toisin silloin joskus, mutta en osannut ja asiaa ei voi enää muuttaa. Opetin koirani tekemään kaikenlaista kivaa, enkä opettanut sille, miten tehdään ei mitään. Arjessa Vinski on maailman helpoin koira eikä siellä ole mitään ongelmaa, mutta etenkin tokoillessa/tottistellessa ja kaikissa muissakin harrastuksissa äänenkäyttö on ihan hullua. Kiihtyessään se haukkuu, ja haukkumisesta on kehittynyt niin paatunut tapa että Vinski voi huoletta louskutella myös matalassa vireessä.
Ja minä olen hakenut apua sieltä sun täältä, koittanut vaikka mitä ja vasta viimeisen vuoden aikana olen oikeasti alkanut oppia ohjaamaan koiraani, joka on hiljentynyt sitä mukaa kun ohjaajan taidot ovat kasvaneet, ja olen alkanut tunnistaa ne tilanteet, hetket ja asiat jotka saavat Vinskin ratkeamaan haukkumaan, oppinut sivuuttamaan ne ja oppinut katkaisemaan jo alkaneen haukun. Viimeiset parit rally-tokokisat ollaan suoritettu vain muutamilla haukahduksilla, joka on ihan huikeaa edistystä meille. Etenkin viimeisimmät kisat tuntuivat niin hyviltä, oli ihan huikea tunne ohjata hiljaista, kuuliaista, mahtavalla vireellä töitä tekevää koiraa!

Vinski on kuitenkin sellainen, että aina jos se pääsee haukkumaan hulluna, vanhat tavat istuvat lujassa ja palaavat salamana mieleen, ja niiden häivyttäminen on taas kovan työn takana. Ja eilen näin tietenkin pääsi käymään.

Eilen siis vepetreeneissä Vinski teki työnsä todella hienosti. Mutta rannassa se aina haukkuu, ja tiedän, etten tule näkemään sitä päivää kun se menisi sinne hiljaisesti vaikka eläisimme molemmat 300-vuotiaiksi. Jotkut asiat vaan pitää hyväksyä, ja tämä on yksi niistä.
Ja kun Vinski sitten pääsi haukkumaan oikein urakalla, ja se näkyi tänään tokotreeneissä. Kaksi hullua ratkeamista, epätoivoinen ohjaaja ja turhautumisen kyyneleet. Miksi minä en älynnyt tätä jo eilen, miten minä en ymmärtänyt että en saa päästää tätä tapahtumaan? Jotenkin en osannut ajatella että vepessä tapahtuva haukkuminen vaikuttaisi myös hallilla tai kentällä tehtäviin treeneihin, mutta näköjään niin kuitenkin kävi. Ja taas ollaan vaikean paikan edessä, mun pitää joko keksiä miten mä hoidan ton vepen niin ettei koira pääse revittämään ihan satasta (tämä on vaikeaa kun se aloittaa jo siinä vaiheessa kun näkee vettä auton ikkunasta) tai sitten mun pitää luopua koko vepetouhusta jos meinaan mukamas jotain rally-tokoa tai tokoa olla tekevinäni Vinskin kanssa. Tuntuu vaan niin turhauttavalta vuodesta toiseen painia tämän saman asian kanssa, vaikkakin edistys on ollut viimeisen vuoden aikana ihan huikeaa, silti näitä takapakkeja tulee ja pääasiassa oman tyhmyyden takia. Miksi minä en ikinä opi?

Hirveä itsesäälikirjoitus, mutta tämä fiilis on tänään. Huoh.
Sunnuntaina olisi rally-tokoepikset, katsotaan menenkö ollenkaan vai jätänkö suosiolla välistä.
Joka tapauksessa pettymykestä huolimatta olen päättänyt että minähän piru vie opin ohjaamaan koiraani vaikka mikä olisi, sen olen velkaa tuolle parhaalle ystävälleni. Vika on kuitenkin tässä tapauksessa kaikkineen täällä ohjausyksikön päässä, joka tietenkin aiheuttaa sen että turhautumisen hetkinä olen todella vihainen itselleni. Vaan ei muutakuin yrittämään vaan, uudestaan ja uudestaan!
On tuo Vinski niin rakas.<3