Möllikisailua

Viikonloppuna kävimme starttaamassa Pätkän kanssa seuramme omissa epiksissä. Tarkoitus oli lähinnä treenata aksaamissa häiriössä, sillä kenttä on sellainen että ympärillä oleva yleisö ja vuoroaan odottavat koirakot ovat myös suorittavan koiran näkyvillä hyvin. Mitään suuria odotuksia minulla ei ollut, ajattelin että pääasia on treenata sitä, että saan koirani juoksemaan suurinpiirtein siihen suuntaan minne minäkin, eikä siten että Pätkä karkaisi tervehtimään ratatyöntekijöitä ja haukkumaan aidan vieressä olevia koiria. Lisäksi ajattelin että rauhallinen koirani ehkä keskittyisi työhönsä paremmin kun saisi ennen omaa vuoroaan seurata aidan vierestä edellisten suorituksia. Ja mitä vielä - Pätkää ei kiinnostanut pätkääkään katsoa kentällä viilettäviä koiria, ainoastaan putken ääni välillä herätti sen mielenkiinnon. Pätkän mielestä paljon kivempia olivat ihmiset siinä ympärillä, tai näin minä luulin.

Kun vuoromme koitti, jouduimme odottelemaan jonkun aikaa kun esteitä nostettiin medien jäljiltä ja sähköaikaa säädettiin. Odottelutilanteessa sain Pätkän pysymään yllättävän skarppina, mutta asetellessani sitä lähtöön istumaan se lähinnä näytti siltä että katselee taivaan lintuja ja ratatyöntekijää mieluummin kuin ohjaajaa. Yllätys olikin suuri kun käännyin vapauttamaan koiraa, jonka arvelin sinkoavan moikkaamaan muita ihmisiä, se hiipikin minua kohti. Varas! Koska suunta oli kuitenkin minua kohti eikä muualle, annoin vapautuskäskyn ja mitäs kummaa!? Pätkä pinkoi kuin tuli hännän alla hiekka pöllyten eikä muistanutkaan koko ratatyöntekijöitä! Siinä sitten pistettiin töppöstä toisen eteen ja selvittiin Hilpin värkkäämä kiva rata nollana läpi, ja hyvällä ajalla vieläpä. Olin niin tyytyväinen pieneen rakettiini! <3 Tällä suorituksella saatiin myös voitto kotiin. :)

Alla videolla varsinainen starttimme.

Lisästartissa sitten keskityinkin korjaamaan lähdössä pysymistä ja möhlinpä meille vielä virheetkin, kun ykköshypyn jälkeen käskin Pätkän putkeen, ja sinnehän se sitten kuuliaisesti pölähti, missaten samalla kakkoshypyn. Loppuradasta selvisimme kunnialla, ja minä totesin että ei auta kun opetella lukemaan tätä pientä kaveria yhä tarkemmin ja ihan oikeasti ohjata joka ainoa este eikä olettaa että se hakee kaiken matkalla olevan Vinskin tavoin.

Tässä vielä lisästarttivideo.

Heti kummankaan radan jälkeen ei pikku-ukolle palkka kelvannut, mutta se oli kuitenkin selvästi ilahtunut siitä että kehuin sitä. Pienen tasoittelun jälkeen leikitkin sujuivat. Mun pikkuinen tosikko<3
Suuri kiitos myös ihanalle Josefiinalle joka ystävällisesti kuvasi meidän startit, ihanaa kun vielä on avuliaita ihmisiä! :)

Loppuun vielä ratapiirros. Tosi kivan radan Hilpi oli aloitteleville koirille piirrellyt

.

 

Hauhauhau...

Käytiin Vinskin kanssa tänään kotikisoissa rallyilemassa ja voi taivas taas kun piti karjua siellä, Vinskin siis... Ennen suoritusta Vinskin mielentila oli superhyvä, ja mä olin niin innoissani sen hyvästä fiiliksestä sekä hiljaisesta ja rennon iloisesta olemuksesta, että en edes enää muistanut jännittää. Asia tosin korjaantui äkkiä perinteiselle tolalle, kun irrotin hihnan koiralta kehään päästyämme. Hihnan lukon kilahdus, ja kaveri ratkesi liitoksistaan saman tien. Ja oma ärsytyskäyrä tietty nousi heti. Hauhauta sitten piisasikin läpi koko radan. Suoran, "tylsän" seuraamisen aikana Vinski aina vähitellen rauhoittui ja hiljeni, mutta aina istumisista se sai uutta potkua huutoonsa. Varsinaisia virheitä me ei silti juurikaan tehty. Kakkoskyltiltä (koira eteen, oikealta sivulle, istu) saatiin -10 virhettä kun Vinski ennen eteen istumistaan peruutti muutaman askeleen, ja en älynnyt uusia kylttiä kun joku aivopieru esti minua ajattelemasta että peruuttaminenkin todella on ylimääräinen liike. No, oma moka ja ensi kerralla muistan. Vinskillähän peruuttaminen liittyy aina tuohon räkyttämiseen, jos se haukkuu, se usein myös peruuttaa, ja jos se peruuttaa, se poikkeuksetta myös haukkuu. Ärsyttävää, mutta en ole vielä oikein keksinyt millä saisin siihen puututtuakaan (uusi peruutuskäsky on kyllä työn alla, mutta nythän sen ei pitänyt peruuttaa). 

Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.

Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää... 
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.

Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.

Sum summarum - jos olisin luovuttaja, niin varmaan ehkä jo myöntäisin että ei tästä mitään tuu... Mutta koska en ole luovuttaja, vaan itsepäinen kaheli, niin treeniä vaan. :D Toisaalta minua kannustaa se tieto, että ennen rataa Vinskin mielentila oli tosi kiva, eli ollaan me kehitytty selkeästi. Ennen sitä ei saanut edes halliin ilman että se huusi jo ovesta tullessaan kitarisat pitkällä. Nyt se oli rennon iloinen. Kyllä me vielä tästä, marraskuussa taas!

Kesä ja unelmia

Kesä on täällä, ja laiska kirjoittaja on herännyt talviuniltaan. Koirat korkkasivat uintikauden eilen (aiemminkin olisi voinut, jos emäntä ei olisi näin kylmänarka) ja tänään päästään jo vesipelastamaankin. Jännä nähdä miten Vinskiltä homma sujuu talven jäljiltä. Ykä pääsee samalla uiskentelemaan, vaikka se ei ihan tositouhuihin enää pääsekään.

Muuten me ollaankin puuhailtu lähinnä rally-tokon ja tokon parissa,Vinskin kanssa kun ollaan saatu palikat kohdilleen niin että ukko malttaa tehdä työnsä melko hiljaisesti, ja niinpä mua on taas alkanut kutkutella, että mitäs jos vielä joskus starttaisinkin tokoa sen kanssa. En tiedä, rally-toko pysykööt nyt kumminkin meidän päälajina. Aksahommat päätin jättää luokkanousun jälkeen nuoremmille ja kevyemmille kavereille puuhattavaksi, vaikka ollaan me Vinskin kanssa omaksi iloksi välillä vähän pappa-aksattu. Onneksi saan sentään lainata Nuppu Avaruuskoiraa pahimpaan aksantuskaani...
Laitan tähän keväältä muutaman Marikan ottaman treenikuvan postausta piristämään.

Kisaamassa kävimme Kauhavalla äitienpäivän tienoilla, ja yllätys yllätys, ei saatu tulosta taaskaan. Kisasta jäi kuitenkin tosi hyvä fiilis ja suorituksena se oli varmasti meidän paras tähän mennessä! Kisat olivat ulkona, ja sen kyllä huomasi sekä koirasta että omasta olotilasta, jotenkin oli aivan ihanan rento fiilis, ja ensimmäistä kertaa minä, jänittäjä, nautin kisaamisesta. Ja mulla oli mukana ihan eri koirakin kuin normaalisti, Vinski oli hiljaa (taisi pari kertaa haukahtaa hypyn jälkeen kun se hiukan kuumotti) ja se teki työnsä ihan superhyvin! Josta niitä virheipisteitä sitten napsuikin, saimme nimittäin melkoisen potin kontrollivirheitä siitä että Vinski seuraa todella tiiviisti ja samalla seuratessaan tavallaan "keulii" joka askeleella. Eli minä olin koiraan todella tyytyväinen, vaikka säännöt taas eivät olleet. Muutama virhe tuli kokonaisvaikutelmaan niistä haukahduksista, ja uusin kaksi tehtävää kun en itse ollut ihan tyytyväinen, ja arvostelulappua lukiessa selvisi taas kerran että olisin antanut olla vaan.. Nimittäin alkuperäiset tehtävät olivat arvostelulapussa virheetön ja -1, kun taas uusimisen jälkeen sain virheet sekä uusimisesta että kontrollivirheet liian tiiviistä tekemisestä. Höh, mutta oma vika, pitäisi oppia noudattamaan sääntöjä eikä tehdä niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja tein minä yhden aivopierunkin, nimittäin alokasluokan perusasentotehtävässä (kyltti nro 24) jossa pitäisi suorittaa määrätty askelmäärä ja perusasento, suoritin 1 askel, 2 askelta, 4 askelta, kun viimeinen askelmäärä olisi ollut 3! :D Lopputulos 68 pistettä, eli tuloksesta jäi uupumaan pari pistettä, mutta pääasia on iloinen mieli ja onnistumisen tunne sekä rento ja iloinen koira! Seuraavan kerran startataan sitten kotikisoissa 9.7. ellei saada jämäpaikkaa Lempäälästä kesäkuun puolen välin tienoilla (koska unohdin tietenkin ilmoittautua ajoissa....).

Kesän kuumia kelejä odotellessa päätin myös että Vinski saakoon kesätukan, ja niin tein. Jäätävän näköinen, mutta ai että kuinka nopeasti se kuivuu uinnin jälkeen. :) Vinskikin vaikuttaa iloiselta uuden tukkansa kanssa, varmasti helpottaa oloa kun pääsee tursokekarvastaan eroon.

Ja sitten vähän niitä unelmia... Nimittäin mulla on epäilys että kesäkuu on tänä vuonna PITKÄ. Siis todella pitkä, loputon suorastaan. Ja niin ovat olleet viimeiset kuukaudet muutenkin, ainakin näin odottavan näkökulmasta. Voi nimittäin olla että mikäli kaikki sujuu toivotulla tavalla, valkoinen blogi ei enää heinäkuusta eteenpäin olekaan kokonaan valkoinen, vaan laumaan liittyy uusi hännänheiluttaja, jonka touhuja päästään myös seuraamaan tässä blogissa. Siihen asti tyydyn vain odottelemaan tuskissani, ja hypistelemään pentutavaroita... <3

Rallyviikonloppu

Tämä viikonloppu oli aikalailla omistettu rally-tokoilulle. Eilen startattiin Vinskin kanssa kotikisoissa, joissa myöskin talkoilin reippaasti, ja tänään oli vuorossa rally-aiheinen koulutus.

Eilinen kisa jännitti minua perinteisesti ihan kamalan paljon, mutta hengissä selvisin taas kerran. Me ei saatu tulosta, se jäi muutamasta pisteestä vajaaksi, mutta muuten minulle jäi oikein positiivinen ja hyvä mieli radasta. Heti lähtökyltille tullessa Vinski perinteisesti ryhtyi haukkumaan, mutta käskytin sen saman tien maahan ja se hillitsikin sitten onneksi jonkin verran. Lähtö sujui paljon vähemmällä haukkumisella sitten. :) Isoin virhe oli että kyltillä "istu, seiso, kierrä koira" en sitten tehtävän lopuksi pysähtynyt, eli kunnon aivopieru! Tästä napattiin siis ihan turha kymppi, ja vika löytyy peilistä. Perinteisiä haukkumiinuksia saatiin yllättävän vähän, muutamalta eri kyltiltä kolmonen ja kokonaisvaikutelmasta myös se kolmonen. Ja sen lisäksi yksittäisiä pikkuvirheitä, kuten muutama hiukan vino asento sekä pyörähdyksen uusiminen. Puolessa välissä rataa pääsin kuitenkin jännityksestäni eroon ja Vinskikin sitten hiljeni ja loppu rallyteltiin hienosti ja sujuvasti läpi. Ärsyttää kun oma jännitys vaikeuttaa elämää niin paljon, mutta ei auta kuin työstää tilannetta. Pääasia kuitenkin että radasta jäi positiivinen mieli ja taas voitettiin itsemme.

Tämän päiväinen koulutus sen sijaan oli ihan katastrofi, minä ja kouluttaja emme puhuneet yhtään samaa kieltä. Lopulta homma meni siihen että kouluttaja esimerkkiä näyttäessään antoi Vinskin repiä lelua vaikka kielsin ja sanoin että se on vähän turhan kiihdyttävää siihen tilanteeseen ja jää helposti Vinskillä päälle. :( Samoin vaikka kielsin ettei lelulla saa hetsata, mutta silti pääsi senkin kanssa turhaa haukkumista tapahtumaan. Onneksi sitten jossain vaiheessa palkaksi otettiin nami, mutta jonkun käsittämättömän harjoituksen päätteeksi mulla oli sitten jo tosi hämmentynyt ja väsynyt koira, joka vaan nuuskutti maata.

Olisi vaan pitänyt ajoissa hoksata että tämä tyyli ei valitettavasti meille sovi ja vetäytyä sivummalle seuraamaan, mutta oma vika että jäin uteliaisuuttani loppuun asti. Tosi hämmentynyt ja pettynyt olo jäi kyllä koulutuksesta, valitettavasti. Me ei päästy tekemään tarpeellista harjoitusta, vaan hommassa keskityttiin aika paljon epäolennaiseen asiaan, ja ihan turhaa haukkumista pääsi tapahtumaan ja koira hämmentyi turhaan tilanteessa, jossa sen pitäisi olla iloinen ja yhteistyöhalukas. Toisaalta, jotain opittiinkin taas, nimittäin se että jatkan niinkuin tähänkin asti enkä sekoita tai päästä ketään sekoittamaan meidän pakkaa yhtään.

Koulutuksen jälkeen mentiin paikkaamaan pahaa mieltä metsälenkille kevätauringon lämmittäessä mukavasti. Vinski ja Ykä puuhasivat tutulla reitillä ihan innoissaan vasta toista kertaa tänä keväänä, sillä talven tämä kyseinen polku on ollut poissa lenkkiohjelmistosta, mutta nyt polku oli kuivunut hyvin. Pidän tästä reitistä erityisesti siksi, että vaikka se on superlyhyt (kävellään sitä aina monta kertaa päästä päähän), polku on kuin luonnon oma fysioterapiarata. Siinä on paljon puunjuuria ja sopivan pehmeää mutta epätasaista maastoa kulkea, jotta Ykä saa tarvittavaa treeniä ja oikeanlaista liikuntaa kuntoaan ylläpitämään. Pitkästä aikaa jaksoin kuskata kamerankin mukanani. :)

Palikat kohdillaan

Reilu viikko sitten startattiin Vinskin kanssa ekaa kertaa aksakisoissa tämän vuoden puolella. Ja nyt meillä vihdoin oli ne kuuluisat palikat kohdillaan! Mä olin sopivasti keskittynyt ja Vinski oli kuulolla paremmin kuin koskaan - kontaktit onnistuivat, yhteistyö ja ohjaus toimi ja niin vaan tehtiin tuplanolla agiradoilta! Eli vihdoin, valtavan uurastuksen, treenaamisen ja ties miten monen epäonnistumisen jälkeen saatiin paketti pysymään kasassa, napattiin ne meidän puuttuvat agiluvat ja sertin myötä saatiin menolippu kakkosiin. Eikä sijoituksetkaan olleet huonoja, molemmilla radoilla sijoituttiin kakkosiksi, ja tuloksena oli lopulta 2/23 ja 2/22.

Koska olin ilmoittanut kolmelle radalle, niin pakkohan se oli sitten käydä myös kakkoset korkkaamassa iltapäivällä, tuloksena tosi hyvä hylly, jossa niinikään kontaktit toimivat hienosti! Me taidettiin molemmat olla vähän väsyneitä tosi pitkän päivän jälkeen ja mä sitten päästin Vinskin vähän liian pitkälle sillä lopputulemalla että se tuli yhdestä hypystä ohi ja nappasi seuraavan putken pään siinä samassa lennossa. Ei haitannut, sen verran tyytyväinen ja yhtä hymyä meikäläinen oli!

Tottakai onnistuminen tuntuu aina hyvältä, mutta ihan erityisen hyvältä se tuntuu silloin kun oikeasti takana on pitkä epäonnistumisten sarja ja valtavasti työtä ja treeniä. Ilokseni huomasin että myös seurakaverit myötäelivät mahtavasti meidän onnistumisessa, ja siitäkös tuli vielä entistäkin parempi mieli. Ihan mahtavat kisat meillä siis!

Hyvää mieltä nostatti vielä lisää se, että tuomari Markku Kaukinen vielä palkintojenjaossa onnitteli aidosti ja lämpimästi, ja kehui vieläpä että on kiva nähdä noinkin ison koiran pystyvän noin hyviin käännöksiin ja hyviin aikoihin. Kyllä lämmitti mieltä. :)  

Kisojen jälkeen Vinski oli kyllä selvästi väsynyt, mikä ei sinänsä ole ihme, meillä oli tosi pitkä päivä. Oli kuitenkin myös haikeaa huomata että kyllä vaan kisakaverini vanhenee, ei siinä auta mikään, ja tämä saikin pohtimaan jälleen samaa kysymystä, että jätetäänköhän me aksat nyt kuitekin nuoremmille. Väsyneen koiran näkeminen on nimittäin melko herättävää jos kaverina on tuollainen  adhd-duracell  kuin Vinski, jota näkee todella harvoin oikeasti väsyneenä. Tietenkin nyt kun saatiin paketti toimimaan, olisi ohjaajalla kova halu kisata mutta toisaalta halu säästää koiraa on vielä voimakkaampi. Katsotaan nyt kuinka meidän käy, startataanko vielä jossain vai keskitytäänkö suosiolla rally-tokoiluun vaan.

Kisoissa kameran takana heilui Sami Ritoniemi, joka ansaitsee isot kiitokset kivoista kisakuvista, joita laitankin tähän vielä muutamat näytille. Ohjaajan ilmeet hymyilyttävät, mutta eihän me missikisoissa oltukaan...

   

Pohdintoja

Kerta toisensa jälkeen kirjoitan huonolla omalla tunnolla että edellisestä tekstistä on vähän ihan liikaa aikaa. Niinkuin nyt taas. Puolustuksekseni voin sanoa että töissä ja koulussa on ollut niin huikea kiire että harrastukset siihen päälle ja that's it, ei ole mukamas ollut aikaa kirjoittaa. Ja silloin kun olisi ollut, oon koomannut vältellen jotain koulutehtävää. No, se siitä selittelystä.

Kevät alkaa olla käsillä ja jälleen meidän seurassa on aika ilmoittautua kevään kurssien kakkosjaksolle, ja treenata kohti kisakesää. Joka onkin saanut pääni täyttymään kalvavista ajatuksista liittyen siihen kamalaan faktaan että rakas Vinski todella ikääntyy väistämättä. Tällä hetkellä mittarissa on 7,5 vuotta, joka ei tietty ole vielä edes veteraani-ikä, mutta kuitenkin. Etenkin agility laittaa mietityttämään, Vinski kun on siihen hommaan melko suuri koira. Lisäksi sillä kuitenkin on D/D-lonkat, vaikka ne uusintakuvauksissa reilu vuosi sitten olivatkin hyvässä kunnossa ilman rikkoa. Silti. Mistä tietää että on aika jättää se rakas kisakaveri eläkkeelle? Tähän asiaan huomaan nykyisin ajatuksieni karkaavan välillä, ja kai se on hyväkin tehdä vähän ajatustyötä asiaan liittyen.

Vinski on aina ollut ja on edelleen hurjan energinen, vahva, iloinen ja tekee kaiken aina ihan täysillä. Se varmaan juoksisi vaikka yhdellä jalalla tilanteen sattuessa, ja siihen mun pohdintani kiteytyykin. Mä kun toivon että saisin pitää Vinskin mahdollisimman pitkään elämässä iloista ja onnellista koiranelämää, ja jossakin kohtaa päästään siihen ajatukseen että milloin olisi aika jättää aksa nuoremmille hypittäväksi? En tiedä. Alustava suunnitelma meillä on että kesä vielä kisataan ja päivitetään tilannetta sitten syksyllä, ja sillä mennään.

Vielä en ole huomannut että esimerkiksi palautuminen treeneistä olisi hitaampaa tai muita vastaavia ikääntymiskuvioita, mutta jonain päivänä sekin varmasti tulee vastaan. Toistaiseksi ikääntyvä ystäväni on kuitenkin vielä vahva ja tuulennopea, ainostaan  sen kasvot ovat alkaneet saada ikääntyvän herrasmiehen arvokkuutta.

Kovan työn tuloksia

Voi mikä ihana tunne kirjoittaa, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Siis se työ, mitä ollaan hartiavoimin tehty Vinskin ja mun tunnetilan ja fiiliksen hallitsemiseksi, niin nyt se alkaa näkyä, sekä rally-tokossa että agissa!

Ongelmana on ollut kauan jatkunut kierre - Vinski rakastaa tekemistä ja kiihtyy mielettömän helposti joka asiasta, joka johtaa siihen että se alkaa haukkua. Haukkuminen saa välittömästi mut hermostumaan ja kasvattaa valtaisan lerssin mun otsaan. Ja kun mun mielentila on hermostunut ja kiihtynyt (ihan sama miten kovasti yritän sen Vinskiltä piilottaa) koira kiihtyy vaan entistä enemmän. Ja mä hermostun entistä enemmän. Ja niin edelleen, kierre on valmis. Ja nyt mä oon oikeasti alkanut löytää sellaisia pieniä pilkahduksia siitä, mitä rauhallisuus tarkoittaa. Oon mä ennenkin yrittänyt olla rauhallinen, esittänyt rauhallista koiralle ja koittanut kaikkeni, mutta jotenkin vasta nyt olen oikeasti alkanut saada siitä fiiliksestä kiinni, ja se näkyy!

Edellisviikonloppuna agiliidettiin kotikisoissa kolmen radan verran, ja todella A-radalla tapahtui sellainen ihme että Vinski otti jokaisen kontaktin. Mun ohjaaminen ja juokseminen voisi olla noin miljoona kertaa parempaa vielä, mutta pääasia että vaikemmasta ollaan pikkuhiljaa pääsemässä yli. Vinski kuunteli mua ja oli oikeasti töissä eikä vaan jyrännyt aivan päättömästi minne sattuu. Itse tietenkin olin niin tohkeissani kontaktien onnistumisesta että päästin koiran liian aikaisin pois keinulta ja hyllytin radan näppärästi (muutenkin oli vielä vaikeaa rytmittää tuo kontaktien jälkeinen elämä, kuten videolta voi todeta) mutta muuten olen äärimmäisen tyytyväinen! Video on otettu valitettavasti puhelimella, joten laatu ei ole kaksinen mutta ehkä pointti tulee selville. Alku puuttuu kun hommassa kävi niin että video piti ottaa oikealla videokameralla, mutta kriittisellä hetkellä akku loppui tietenkin (tosi hienosti valmistauduttu!), joten kuvaaja vaihtoi sitten supernopeasti puhelinversioon... Kiitokset molemmista videoista Josefiinalle!!

B-rataa ei valitettavasti ole videolla, mutta se sujui myös lähtöä lukuunottamatta hienosti. Ensimmäisen hypyn jälkeen radan toinen este oli A, joka oli vähän liikaa Vinskille, ja alastulo meni mönkään. Päättäväisen korjailun jälkeen kokosin itseni ja paineltiin loppurata kontakteja myöten kivalla fiiliksellä. Tuomarina oli Janne Karstunen, joka armollisesti antoi meidän jatkaa radan loppuun asti kisanomaisesti A:n alastulon korjaamisesta huolimatta. Hyvä harjoitus. :)

C-rata oli sitten hyppäri. Siellä me oltiin treenaamassa fiilistä, vaikka meillä onkin jo pari hyppärinollaa alla. Ja nolliteltiin tämäkin hyvällä fiiliksellä ja melko hyvällä ajalla, ja sijoituttiinkin kolmanneksi. :) Vinski on taitomies!<3 Niin ja tähän löytyi jo videokamerakin latauksesta takaisin töihin, joten laatu on videossakin hieman parempi jo.

Se agilitystä, uudet koitokset itsenäisyyspäivänä.

Eilen kävimme sitten epiksissä korkkaamassa rally-tokon avo-luokan ekaa kertaa, pienellä jännityksellä että tuleekohan touhusta mitään. Rata oli onnekseni supersujuva ja etenevä, joten mitään ylimääräisiä kuumumisia Vinski ei osoittanut, ja lisäksi hyppy oli ystävällisesti sijoitettu radan viimeiseksi, joten siitäkin selvittiin. Pieni hämmennyksen hetki tuli houkutuksen kohdalla, kun Vinski katseli selvästi niitä houkutuksen tötteröitä - kunnes muistin että mähän oon naksutellut sitä menemään merkille ja nyt se varmaan katsoi tötteröitä vähän sillä silmällä. :D Koira eteen, vasemmalta sivulle-kyltillä otin turhan -10 pistettä kun otin varmuuden vuoksi apuaskeleen. Yleisvaikutelmasta taisi tulla -1 muutaman haukahduksen vuoksi ja jostain liian tiukasta seuraamisesta muistaakseni toinen -1, joten tuloksella 88p. selvittiin ja voitettiin luokka (oltiin myös ainoat jotka saivat tuloksen). Palkinnoksi saatiin säkillinen senioriruokaa ja tämä herätti minut todella! Onko mun Vinski muka niiiiin vanha jo? :D Kuvan nappasi Saara Takku.

RTK1

Vuosikausien taikinoimisen jälkeen tuntuu niin hyvältä sanoa - me tehtiin se, saatiin ensimmäinen koulari! RTK1 saavutettiin siis neljännellä startilla rally-tokon alokasluokassa tuossa pari viikkoa sitten ja voi kuinka se tuntuukaan mukavalta. :)

Ja nyt jos joku ihmettelee että mitäs vaikeaa tässä on, niin minäpä kerron... Olen siis vuosikaudet kamppaillut Vinskin voimakkaiden äänitehosteiden kanssa. Se tekee töitä ihan hirveällä innolla, oikeastaan niin kovalla että välillä karkaa ihan mopo käsistä ja touhu on pelkkää keulimista, jos en pidä varaani. Ja saanhan minä sen hillittyä ja käskyn alle, mutta Vinski peijooni onkin oppinut salakavalasti että oikotie onneen on täyttä kurkkua karjuminen. Se siis huutaa suoraa huutoa tai haukkuu todella kovaan ääneen jos se kiihtyy eikä sen annakaan riehua.
Todistetusti Vinski pystyy työskentelemään kyllä hiljaisemminkin mutta minulla ei ole osaaminen riittänyt saamaan sitä hiljaiseksi (eikä muuten todella monella muullakaan, apua on nimittäin kyllä haettu jos ja mistä) vaikka vuosikaudet olen asian kanssa paininut. Nyt kuitenkin tunnelin päässä alkaa näkyä valoa ja voin ylpeänä sanoa - mä alan oppia hallitsemaan koirani kehon lisäksi myös sen mieltä ja sitä kautta äänijänteitä. Tie on ollut äärimmäisen pitkä ja vaikea, ja epätoivonhetkiä on ollut lukuisia ja asian takia on muutamat itkutkin tirautettu, mutta lopussa kiitos seisoo.

Ja miten me sitten ollaan saatu sitä valoa tunnelin päähän? No siten että minä alan vähitellen oppia handlaamaan koiraani sillä hiuksenhienolla rajalla, kapealla alueella jossa sen mielentila on optimaalinen työntekoon hiljaa. Ja älkää käsittäkö väärin, se voi vallan mainiosti tehdä töitä hirveän möykän kanssakin, mutta möykkääminen nyt vaan sattuu tottelevaisuuslajeissa laskemaan pisteitä aika radikaalisti, tästä syystä meillä ei tokostakaan ole yhtään ykkötulosta, lähimmäksi ollaan päästy muistaakseni sillä 158 pisteellä.

Musta on aina tuntunut että Vinski on kuin saippuapala - niin liukas ettei siitä millään meinaa saada pitävää otetta, vaan aina kun nappaat kiinni, se lipsahtaa taas karkuun. Ja vähitellen mä alan oppia tarttumaan kiinni tarpeeksi lujasti, mutta silti juuri sen verran varovasti ettei se taas lipsahda pois käsistä. Oon mä treeneissä onnistunut tässä jo jonkin aikaa, mutta jos mä yhtään liiaksi keskityn, Vinski lipsahtaa pois hiljaiselta alueelta ja alkaa komentaa mua - "älä oo tommonen, et sä normaalisti oo tommonen, hei mitä me nyt tehdään, tehdäänkö täysillä?"... Ja nyt rally-tokon rennon meiningin myötä mä oon viimein saanut ujutettua tuota rentoa meininkiä sinne kokeisiin!

Mikä sitten on pielessä alunperin? No se kun minä olen normaalisti kovin eläväinen, puhelias ja paljon liikkuva ihminen ja kokeessa pitäisi olla keskittynyt. Olen treenannut jäykkää, kokeenomaista liikkumista, mutta se ei näköjään Vinskin mieleen vaikuta, vaan mun pitäisi treenata keskittynyttä tai jännittynyttä olotilaa mutta en vaan osaa! Tätä on haettu möllikokeistakin mutta ei, juuri sitä oikeaa tunnetilaa en ole löytänyt, ennen kuin on sitten lipsahtanut överiksi.
Mun pitäisi olla siis keskittynyt mutta rento, mun pitäisi kehua Vinskiä mutta ei missään nimessä innostaa, eikä saisi olla liian rauhallinen koska en oo oma itseni silloin ja taas koira ilmoittaa asiasta äänekkäästi. Mun pitäisi leikkiä niin että virtaa kuluu mutta kuitenkin niin että koiralla ei kierrokset nouse, ja mun pitäisi vaatia mutta ei käskeä, sillä silloinkin kierrokset nousee. Ihan supervaikeaa!

Ykän kanssa koskaan tämmöistä ongelmaa ei ole ollut. Se on herkkä mun jännitykselle, herkempi paljon kuin Vinski, mutta sillä työskentelymielentila vain loksahti kohdalleen treenin myötä eikä sitä koskaan tarvinnut mitenkään kummallisesti "viritellä" oikealle taajuudelle toisin kuin Vinskiä, jota on äärimmäisen hankala saada sille haluamalleen aaltopituudelle (mutta kun sen saa, se on aivan upea koira). Vinskin kanssa onneksi seitsemän vuoden yhteistyö alkaa pikkuhiljaa kantaa hedelmää, koira ei ole muuttunut vaan multa on mennyt näin kauan oppia edes tunnistamaan juuri se millilleen oikea taajuus. Ja voi kuinka helpottavaa on kun se alkaa pikkuhiljaa sieltä löytyä! <3

Mä tiedän kyllä senkin että täysin tuppisuuta Vinskistä ei koskaan tule eikä tarvitsekaan - eihän mustakaan kovin hillittyä saa, mutta suunta on oikea ja motivaatio noussut valtavasti. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia haasteita! Avoin luokka rally-tokossa odottaa, ja on mulla käynyt mielessä että mitä jos mä joskus menisinkin koittamaan vielä tokokoettakin, mutta ainakaan vielä ei oo sen aika, en tiedä onko koskaan. Aika näyttää.

Toissaviikonlopun rally-tokokokeissa osallistuimme myös epäviralliseen joukkuekisaan taistelemaan joukkueiden piirimestaruuksista. Harmittavasti jäimme kuitenkin joukkuekisan tulosta vaille sillä joukkueemme viidestä koirasta vain kaksi alempien luokkien koiraa, Vinski ja One, saivat tulokset. Ensi vuonna siis uudestaan taistoon mukaan! 

Hyvä me, hyvä meidän joukkue!

 

Ja pari kuvaa pojista viikonloppuiselta metsäretkeltä jossa vietettiin koko päivä :) 

 

Ihana kisakesä!

Taas on lipsahtanut turhan kauan edellisestä blogitekstistä. Tai itse asiassa, tässä välissä olen kyllä yhden taiteillut mutta se on vielä julkaisematta kun kuvat puuttuu. Mä oon ollut muka jotenkin niin kiireinen etten oo saanut aikaiseksi kirjoitettua mitään mutta nyt halusin kirjoittaa tännekin mun ja Vinskin ihanasta kisakesästä!

Mehän ollaan siis aina harrastettu sitä sun tätä mutta oon ollut tosi huono kisaamaan. Ensinnäkin, inhoan ja jännitän kisatilanteita ihan hulluna (hassua, koska pidän esiintymisestä silti) ja toiseksi, en oo vaan (se perinteinen syy) saanut aikaiseksi. Olen kuitenkin joutunut toteamaan että se kokemus ei kartu eikä jännitys katoa minnekään ellen vaan yksinkertaisesti mene sinne kisoihin, meni syteen tai saveen. Ja me ollaan menty Vinskin kanssa tänä kesänä, ollaan kisattu rally-tokossa, agissa ja vepessä, kahdessa ensin mainitussa useampaan kertaan. Silloin kun ei ole ollut virallisia kokeita ollaan käyty epiksissä, ja pikkuhiljaa käy niin että en enää menetä yöuniani montaa viikkoa etukäteen (muutenhan en olisi nukkunut ollenkaan koko kesänä) vaan alan suhtautua asiaan vähän rutiininomaisemmin. :) Sen lisäksi että kokemusta ja oppia on karttunut, meillä on ollut ihan superkivaa! Kotiin tullaan aina rättiväsyneinä ja Vinskillä kieli kynsissä, yleensä uimarannan kautta.
Ollaan pärjätty ja ei pärjätty, ollaan saatu tuloksia ja jääty saamatta, mutta yhdessä ollaan tehty ja meistä on tullut tosi hyvä tiimi!

Viime viikonloppuna kisattiin agissa kolmella radalla, edellisviikonloppuna saatiin rally-tokokisoissa tulos 94/100 ja enää siis ollaan yhtä tulosta vaille avoimessa luokassa. Agit ei menneet ihan niin putkeen, hyllytettiin normaalisti kontakteille, mutta hyppyradalla nolliteltiin ja saatiin kuin saatiinkin meidän ihan ensimmäinen luva. Jiihaa!

Kisaepäonnistumisista huolimatta (kontaktien suhteen siis) olen jotenkin onnistunut raapimaan kasaan ihan uudenlaisen treeni-innon kontakteille ja Heidin avustuksella niitä onkin innokkaasti hinkattu hiukan erilaisella lähestymistavalla kuin ennen, keskittyen Vinskin katseeseen ja sen suuntaan. Katsotaan mitä tästä tulee!

Koska mulla ei ole kisakuvia laittaa, tungen tähän tunnelmaa tuomaan ihanan kesäisiä kuvia joita kävin yhtenä iltana agitreenien jälkeen napsimassa. Ihanat pojat! <3

 

Totaaliturhautuminen

Käytiin sitten lauantaina kotihallilla maksullisissa rally-tokoharjoituksissa. Jotkut sanovat näitä kokeiksi, mutta meille oli tuloksesta päätellen vain virallinen harjoitus.
Ei siis saatu tulosta - kiitos rakkaan kisakaverini Vinskin suorittamien äänitehosteiden.. Ääntelystä ansaitsimme -33 pistettä. Muuten olisi tullut ihan kiva tulos, 84 pistettä. Loput virheet oli ohjaajan huolimattomuudesta johtuvia.

Tästä siis turhauduin ihan älyttömästi taas, miten tämä taas otti näin takapakkia? Vinskillähän on vuosikaudet ollut sellainen "vika" että se pirulainen kiihtyessään, kyllästyessään, vaatiessaan tai turhautuessaan alkaa haukkua. Siis aina treeneissä, ei koskaan kotona tai missään muuallakaan.
Viime kokeessa Vinski meni hienosti ja haukahti vain muutaman kerran ja siksi nytkin lähdin niin itsevarmalla fiiliksellä kokeeseen. Kyllä se sujuu ja vielä kotihallissa! Treeneissä on viime kuukaudet mennyt tosi hyvin, Vinski on ollut ihmeellisen hiljaa, välillä ollenkaan haukkumatta ja tosi mahtavasti. Oon ollut tyytyväinen ja täynnä itseluottamusta, kun on mennyt niin hyvin...

Kunnes viime keskiviikkona agilityn tekniikkatreeneissä se taas laittoi yhtäkkiä mökävaihteen päälle ja karjui niin että korvassa tinnitti vielä seuraavana päivänäkin.
Kouluttajamme Anne joutui toistamaan joka asian moneen kertaan kun ei kerta kaikkiaan kuullut ja en vaan saanut koiraa olemaan hiljaa sen aikaa että koitan ohjauksia Annen opastamana. Aikataulu oli sen verran tiukka ja valmiiksi myöhässä etten voinut koiraa joka välissä kuskata autoonkaan.
Ja nyt lauantaina, muutama päivä huutoraivareiden jälkeen oli sitten samassa hallissa ja vieläpä samalla kentällä rally-tokokoe, niin voitte vaan arvata että Vinski haukkui koko suorituksen. Ihan sellaista tasaista "kunhan tässä karjun ja mitä säkin siinä jäykistelet"-haukkua.
Ärsyttää, turhauttaa ja epätoivo iskee. Miksi minä en saa koiraa pysymään hiljaa?

Etenkin jos mä keskityn kovasti, jännitän tms. niin silloin huuto alkaa varmasti. Ehkä ne äänet siis tulee osittain mun pään sisältä, Vinski vaan kanavoi ne? Mene ja tiedä, mutta mä en anna periksi, sillä me ollaan kaikesta huolimatta edistytty. Se haukkuminen saa luvan loppua, vaikka siihen menis toiset 5 vuotta! Asiaa vaikeuttaa tietysti se, että tämä sankari on oppinut haukkumaan tehdessään. Siis enää se ei pelkästään huuda, vaan tekee ja huutaa näköjään. Toki karjuminen tietenkin vie tehot sen  tekemisestä mutta parhaimmillaan seuraa hienosti yms. haukkuen samalla. Mutta se loppuu, lupaan itselleni sen verran. Oon päättänyt!
Niin ja lauantainen suorituksemme on videoitu, ja laitan sen tänne kunhan saan vaan materiaalin Heidin kamerasta...

 Rata oli kumminkin kiva :)

"Hau hau hau hau..." miettii Vinski.

Kontaktimörköjä ja onnistuminen

No niin, eilen me startattiin ihan virallisesti. Pitkän tauon jälkeen, edellinenhän oli syyskuussa 2013, eli on tässä taukoa ollut näiden virallisten osalta. Tuloksena oli kymppi molemmilta radoilta.

Eka rata oli hyppäri ja virheet tuli heti alussa, ensimmäisen hypyn jälkeen oli samantien suorassa linjassa kepit, jonne Vinski tuli vähän turhan pitkällä laukalla niin että kaksi ekaa väliä sujui ja sitten ei mahtunut väliin enää, joten se katsoi parhaaksi jatkaa matkaa keppien vieressä. Työnsin koiran takaisin sinne väliin huonosti, siitä toinen vitonen. Tämän jälkeen ryhdistäydyin ja loppurata sujui hienosti, mitä nyt vähän ohjausyksikkö hidasteli ja odotteli ihan tarpeettomasti ja varmisteli ihan turhaan... Lisäksi ohjausyksikkö olisi voinut toiseksiviimeiselle esteelle kääntää koiransa paremmin. Aivopieru, ihan kuin ohjaisin sokeana siellä.

Toinen rata meni hyvin, mitä nyt ohjausyksikkö oli jälleen melko ulalla tapahtumista. Nimittäin heti alkusuoralla oli puomi ja olin varma etten saa Vinskiä koskemaan ylösmenoon, mutta tekemällä jonkun ihme kevätjuhlaliikkeen se onnistuikin, josta hämmästyin niin että ryssin sitten alasmenon kun annoin käskyni aivan liian myöhässä... Vinski sitten pokalla hyppäsi alastulokontaktin yli kun parempaa ohjeistusta ei tullut.
Ennen A:ta oli mutkaputki ja olin jo pääni sisällä niin kovasti siellä kontaktilla että heitin koiran "jonnekin putken suuntaan" (eli aivan utopistiseen suuntaan vähän sinne päin) ja vitonen tuli kun Vinski oli lähdössä jo putken takana olevalle hypylle. Silmät auki ja ohjaa karjuin sisäisesti itselleni.
A:n molemmat kontaktit onnistuivat kuitenkin ja alasmeno niin hyvin että hyvä kun en alkanut vollottaa onnesta siellä radalla. Loppu kirmailtiin sujuvasti maaliin kun niistä kontaktimöröistä oltiin selvitty. Kuinka iso henkinen mörkö voikaan olla eriväriseksi maalattu alue A:n tai puomin alussa/lopussa? Valtava näköjään, mutta selätettävissä.

Ja laitoin tuonne aiemmin tavoitteitakin, joten kerrataas vähän.
Kontaktit oli ykköstavoite, ne onnistuivat lukuunottamatta tuota yhtä jonka hämmästyksissäni ryssin. Mutta koira siis toimi, se on pääasia. Toinen ongelmakohta on lähtö. Sieltä Vinski kyllä hiipi tulemaan mutta pääasia ettei karannut radalle ennen aikojaan. Työstäminen jatkuu mutta alkaa jo vähän helpottaa kun koira tuntuu olevan ihan hanskassa nyt, ohjausyksikkö tarvitsee vaan tarkkuutta ettei lähtisi jokaisen aivopierun vietäväksi.

Kaikenkaikkiaan jäi valtavan hyvä mieli ja onnistunut fiilis! Ekalla radalla sijoitus 10/22 ja tokalla 6/23. Ilman mun aivopieruja oltaisiin oltu siis palkinnoilla tuolla tokalla radalla, ja tuon ekan radan keppialoituksenkin olisin voinut tehdä toisin. Enskerralla sitten ehkä!

 Sateenkaaren päästä löytyy kuulemma kultaa, arkussa yleensä. Nyt se istui siellä Back on Trackissa. Vanha, rakas ukkeli ja harrastuskumppani Vinski.<3

Tässä vielä jälkimmäisen radan ratapiirros, jonka nappasin Lagun facebook-ryhmästä. Tuo putki (6) ennen A:ta oli se, jossa heitin koiran jotenkin härösti putkesta ohi hyppyä (14) kohti kun olin niin kontaktitohinoissani..

Juuso ja Freya starttasivat myös ekaa kertaa eilen. On ollut jännää olla "koutsaamassa" näitä kahta, ne ovat suorastaan oivallinen parivaljakko! Juuso on kehittynyt valtavasti ohjaajana ja Freyaan on saatu kaivattua vauhtia, eilenkin se paineli tosi hyvää tahtia.
Harmittavat hyllyt tulivat kepeiltä, mutta muuten tämä aloitteleva kaksikko suoriutui hienosti! Freyaa tosin häiritsee kentän laidalla kuvaava omistajansa, joten tämä agimamma saa jatkossa poistua Freyan näkymättömiin radan laidalta ja videokuvaus pitää ulkoistaa jotenkin. Taidetaan valkonaamojen kanssa jatkaa näillä näkymin Vaasassa 8.-9.8.

Tässä vielä video jälkimmäiseltä radalta, jonka Heidi ystävällisesti kuvasi! Kiitos Heidi! Kuten näette, turhaa odottelua on mun osalta vielä, mutta siitä pyritään eroon. :)

Lisää epistelyä

Eilen episteltiin tutussa kotihallissa Hurttahallilla kahden startin verran. Päästiin kokeilemaan tämän vuoden agirodun FAO-rataa, joka ei lopulta tuntutunutkaan ihan niin vaikealta kuin luulin että se olisi. Vaikeinta minulle ja Vinskille oli 3-4 esteiden väli (piirroksesta poiketen käännös oli luonnossa vieläkin jyrkempi), kun pituudelta tullessa käännös oli jyrkkä ja minä tietenkin olin perinteisesti myöhässä, josta seurasi että Vinski teki kunnon kunniakierroksen ennen putkea. (Tässä vaiheessa totean että rata jäi hallille joten tätä treenataan ja minä aion opetella laittamaan valssini sinne minne se kuuluu ja ajoissa!)

Muuten meillä ei hirmuisia vaikeuksia ollut onneksi, eli saimme taikinoida niitä rakkaita kontakteja, jotka jotenkin kummallisesti onnistuivat ihmeen hyvin. Vinski osui kummallakin kerralla molemmille ylösmenoille ja ihan selvästi kuunteli käskyä ja myös puomin alasmenolle se hidasti molemmat kerrat, tosin karaten siitä niin että jouduin palauttamaan sen sinne. Mutta parannusta siis selkeästi havaittavissa. A:n alastulokin onnistui jälkimmäisellä kerralla. Eli mitä tästä opimme? Helvettiin kaikenmaailman kehikot, namialustat ja muut joutavuudet ja naksutin käteen, näköjään. :)

Kyllä me tästä vielä ponnistetaan ylöspäin!

Sami Ritoniemi jälleen ystävällisesti otti kuvia paikanpäällä ja antoi luvan käyttää niitä, joten suuret kiitokset jälleen Samille kameroinnista! Lisää Samin ottamia kuvia näkee keeshond Valon ja Hehkun sivuilta täältä.

Hih, rengaskuvassa huvittaa Vinskin keskittynyt ilme ja takajalkojen pujahdus renkaan sisään. On se tarkkaa puuhaa isolla koiralla! :D 

Ensi viikolla startataan sitten virallisissa koitoksissa ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan! Kotihallilla onneksi, toivotaan että kontakteissakin olisi sitten jotain järkeä jo. Laitan sitten postausta siitä, miten meillä siellä sujuu, ja sillä kertaa myös Juuso ja Freya ovat mukana.

Epistelyä

No niin, Lapuan epikset takana.

Ilokseni voin todeta että lähtö onnistui molemmilla radoilla hienosti, Vinski pysyi siellä eikä edes tehnyt ihan kamalaa roiskeloikkaa ensimmäiselle esteelle, joka yleensä on sen ongelma. Ensimmäisen hypyn jälkeen molemmilla radoilla oli mutkaputki, joten sain huokaista sen ajan helpotuksesta.

Osallistuimme sekä mölliluokkaan että kisaavien radalle ja molemmilla radoilla oli sekä puomi että A. Lisäksi kisaavien radalla oli keinu. Ja minkä ihmeen takia aina keinu on ainoa kontakti, joka onnistuu? Ilmeisesti ystäväni Höyrypää aina jotenkin muistaa sen siinä vaiheessa kun lankku keikahtaa, mutta A:lla ja puomilla on ihan eri ääni kellossa. Kivoja hyppyreitä indeed.

Treeneissä ollaan hinkattu, hinkattu ja hinkattu kontakteja ja ne toimii, mutta kisoissa ei ikinä. Treeneissä menee myös radalla komeesti. Mutta kisoissa. Vinski on niin "tiloissa" että siltä katoaa ilmeisesti kaikki järki ja ei, en saa sitä edes alasmenokontaktille asti kun se hyppää eteenpäin niin että kontakti menee ohi.

Nytkin palautin sen kontaktille joka kerta - ja ei! Lisäksi se huutaa niin paljon etten kuule edes omia ajatuksiani. Huoh. Muuten se kuunteli ohjausta radalla ihmeen hyvin ja sain sen kääntymäänkin hienosti, joten siihen sentään olen tyytyväinen. Vinskillä kun on sellainen tyyli että jos ole nanosekunninkaan myöhässä, se jyrää jollekin sopivalle esteelle aivan raivona ja huutaa mennessään, mutta nyt tältä vältyttiin kun olin kerrankin ajoissa ja asialla.

Mutta kontaktit. Mitäköhän näille nyt sitten tekisi? Onneksi päästään kurssille pian, ehkä saadaan sieltä vinkkiä ja lisäpontta harjoitteluun. Ongelmahan on ollut alastuloissa, mutta lisäksi puomin ylösmeno on ongelmallinen vaikka Vinski kyllä menee sen asiallisesti mutta normaalilla laukalla se vaan laukkaa kontaktin ohi tekemättä tavallaan mitään väärää. Sen rikkominen raville on supervaikeaa ja naksuttelulla sen saa oivallisesti siihen kyllä, mutta taas kisa"tiloissa" ei ole mistään ajattelusta tietoakaan. Huoh.

Toinen ärsyttävyys on tuo ainainen karjuminen. Korvissa tinnittää edelleen. Vaikka tokoillessa olen saanut älämölön vähentymään kivasti, niin odotellessa omaa suoritusta möykkä käy jo korviin, Vinskillä kun ei ole mikään pieni ääni.
Radalla Vinski ei kovasti hauku, mutta ennen sitä se karjuu suoraa huutoa kun se tajuaa minne se pääsee. Se pystyy todistettavasti karjumaan ongelmitta mm. seuraamisessa, maahanmenossa, sivulletulossa ja missä vaan, ainoa jolla se hiljenee on lelun tunkeminen suuhun. Haukkuminen kiihdyttää sitä ja sittenhän se on radalle mennessä ihan liekeissä ja siinä sitä ollaan niiden kontaktien kanssa. Kiva kierre. Onneksi päästään kurssille harjoittelemaan odottelua niin että muut tekee rataa ja me vaan odotellaan siinä vieressä ja kuumutaan. Ehkä tästä päästään ellen kuuroudu ennen sitä.

Kuvat on ottanut Sami Ritoniemi, suuret kiitokset!

 

On se kuitenkin niin rakas, kaikessa ärsyttävyydessään. Mun valkoinen kiitosukkula<3

Ja olihan siellä Freya Haivenkoirakin mukana. Se sai jostain ihan käsittämättömän vauhtitykityskohtauksen niin että se ei meinannut pysyä Juusolla käsissä - porhalsi vaan korvat luimussa kuin mikäkin. No, Freyalle me mentiin nimenomaan hakemaan vauhtia, joten mitäs tässä turhaan maristaan kun kerrankin sitä saatiin.... :D