Koskaan ei tiedä

Vuoden ensimmäinen viikko kohta takana. Mä en ole kirjoittanut hetkeen mitään, kun tuntuu että en ole oikein osannut jäsennellä ajatuksiani mitenkään järkevästi. Talvi on tähän mennessä ollut yhtä surkeaa tarpomista milloin vesisateessa ja kurassa, milloin liukastelua peilijäätiköllä. Tämän viikon aikana ollaan vihdoin saatu Oikea Talvi lumen ja pakkasen kera, josta olen tällä hetkellä todella onnellinen, siitäkin huolimatta että parin päivän kovempien pakkasten aikana esimerkiksi rakas autoni ei suvainnut liikahtaa katoksestaan yhtään minnekään.

Olen onnellinen siksi, että tämä sää on hyvä Ykälle. Joulun aikoihin rupesi elämä olemaan todella haastavaa, kylmät, koleat ja liukkaat kelit vaikeuttavat sen verran Ykän liikkumista ja kipeyttävät suuren valkoisen ystäväni. Heti ensimmäisenä arkipäivänä joulun jälkeen tehtiin aika kattava päivitys Ykän tilanteeseen eläinlääkärin vastaanotolla, mm. kuvaamalla koko koira uusiksi. Tulokset olivat odotetusti karmaisevat, mutta eivät yllättävät, eihän Ykän tilanne voi paremmaksi mennäkään, huononee vain. Sydän oli kuitenkin pysynyt ennallaan, jos jotain positiivista haluaa ajatella. Vielä me päivitettiin lääkitys kuntoon, ja vielä saatiin Ykä kotiin. Tämä oli taas yksi näistä muistutuksista, että pitää olla kiitollinen ja onnellinen jokaisesta yhteisestä päivästä ja onnenhetkestä, koskaan ei tiedä mikä on se viimeinen. Kuitenkin vaikka Ykä on nyt uudella lääkityksellä ja pakkassäillä iloinen ja hyväntuulinen sekä halukas iloisille metsälenkeille, tiedän että enää kovin pitkään en saa suurta ystävääni pitää luonani. Toivon vaan että osaan tehdä oikean päätöksen oikeaan aikaan, niin vaikeaa kuin se onkin, ja niin paljon kun se minuun sattuukin. Nostaessaan pennun mukaansa pentulaatikosta lupaa sanattomasti niin monta asiaa sille rakkaalle pienelle, ja minulla on se lupauksista suurin vielä lunastamatta. Mutta ihan vielä ei ole aika, nautitaan yhteisestä arjesta, iloisista metsälenkeistä ja reimukkaista nosework-treeneistä vielä kun voidaan, eletään ne täydestä sydämestä, yhdessä.

Ykä  pakkasessa 3.1.2017

Otsikkoon palatakseni, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja mitä murheita on edessä. Pätkäkin nimittäin säikäytti minut reippaasti toissailtana. Oli melkoisesti pakkasta (-24) kun lähdimme työpäiväni jälkeen yhdessä hihnakävelylle, kaikki neljä. Puin koirille takit päälle ja itseni eskimoksi, ja eikun ulkoilemaan. Vajaa puoli tuntia riitti ja kun tultiin sisälle, katsoin että Pätkän kuonolla menevän valkoisen piirron alaosa helotti ihan punaisena. Taisin todeta ihan ääneenkin itselleni että voi hitto, saiko se noin kylmää tuolla... Kunnes vähitellen illan mittaan koko kuono alkoi turvota, ja Pätkän etujalkoihin sekä oikeaan kylkeen nousi patteja ja koko koira hilseili todella voimakkaasti. Pätkä alkoi raapia, ravistella ja heittäytyä rajusti maahan pyörimään.
Muutaman tunnin päästä Pätkä oli pelokas pentu, joka surullisena etsi helpotusta kurjaan oloonsa menemällä keittiön pöydän alle ja vessan suihkunurkkaan verhon taakse piiloon. Pakkasmittari näytti -26, autoni ei yrittänytkään käynnistyä, seuraavana päivänä olisi loppiaispyhä ja päivystävä eläinlääkäri käski vaan seurata, ja arvaili samaa kuin minäkin, allerginen reaktio. Käski antaa kyytabletteja, vaan eihän mulla tietenkään sellaisia sattunut kaapissa olemaan, huonosti yhdentoista jälkeen illalla pyhää vasten niitä mistään näillä leveysasteilla edes saa. Myös Vinski ja Ykä rapsuttelivat illalla paljon, mutta se lakkasi vähitellen. Muita oireita niillä ei ollut, mutta ne ovatkin paljon isompia.

Valvoin koko yön Pätkän kanssa ja koitin saada pelokasta ja huonovointista pentua rauhoittumaanedes hetkeksi. Tuntui että se reppana pakeni kurjaa oloaan, mutta lopulta joskus vähän ennen seitsemää aamulla sain sen rauhoittumaan nukkumaan, ressu olikin ihan poikki ja niin minäkin. Loppiaisaamuna soitin ystävälleni Marikalle, josko hän voisi kuskata minut apteekkiin hakemaan kyytabletteja, kun päivystäjä edelleen käski seurata koiraa. Marikalla sattui olemaan kuitenkin kotona kyypakkaus ja kävelin sen häneltä hakemaan kun asutaan lähekkäin. Autoni ei edelleenkään suostunut inahtamaankaan, pakkasmittari näytti -25. Sain eläinlääkäriltä annostusohjeen kyytabletteihin ja annoin ne Pätkälle, ja niiden voimalla reilussa tunnissa kutina rauhoittui. Pahkurat olivat itsekseen laskeneet jo hiukan, ja kortisoni taltutti loputkin. Pätkä oli ihan umpiväsynyt ja nukahti heti uudelleen kun kutina hellitti, ja nukkuikin oikeastaan koko eilisen päivän.

Tänä aamuna minut herätti onneksi iloinen ja reipas pentu jossa ei ollut turvotuksesta tai kurjasta olosta tietoakaan ja pakkanenkin oli laskenut pariin asteeseen, joten aamun vietimmekin ulkoillen. Lenkillä poikettiin tyhjässä koirapuistossa ottamassa muutamat kuvat hienot uudet (Vinskillä ja Pätkällä) ulkoilutakit päällä. Kuvat ovat tästä alaspäin puhelinlaatua, koittakaa kestää.

Koskaan ei selvinnyt että mistä moinen allerginen reaktio sitten Pätkälle tuli, sillä se ei minun tietääkseni ollut syönyt mitään kummallista. Aamulla se oli syönyt omaa ruokaansa (Maukas Into)  ja yksinollessaan se oli napostellut possunkorvaa, joita se syö monta kertaa viikossa. Ulkoilun aikana annoin koirille kyllä uusia, kokeiluun ostamiani nameja (Let's Bite Mobility) mutta nekin sisältävät kanaa, riisiä ja lohiöljyä, nestemäistä tärkkelystä ja minimaalisesti jotain yrttiä ja muuta pientä. Pätkä söi noita nameja kaksi, samoin Vinski ja Ykä. Nyt ihmettelen että tulivatko oireet oikeasti noista nameista (aika hurjat oireet todella pienestä määrästä jos todella johtui niistä) tai sitten Pätkä (ja isot pojat, nekin raaputtelivat illalla reippaasti, etenkin Vinski?) on ulkoilun aikana syönyt huomaamattani jotain josta oireet tulivat. Naapurin mummo kuskaa ulos ruuanjämiä kuulemma "linnuille ja oraville" eli sekin olisi mahdollista että ovat sellaista napanneet suuhunsa huomaamatta, vaikka koitan aina välttää etteivät söisi ulkoa mitään (mutta mulla on kolme koiraa ja vain kaksi silmää). Ehkä joku mauste olisi voinut aiheuttaa oireet? En tiedä. Ja tämä vaivaa mieltä, sillä nyt kun en tiedä mistä oireet tulivat, enkä siten myöskään voi niiden uudelleensyntymistä vältää, joka on aika pelottava ajatus. Mutta toivotaan ettei vaiva koskaan uusisi, vaan jäisi ikuiseksi arvoitukseksi!

 

Mun rakas Ryhmä Hau <3

 

Voihan eläinlääkäri...

Ihana kevät! <3 Aurinko paistaa täydeltä terältä ja lenkkipolulla voi talsia koirien kanssa kamera kädessä ilman hanskoja. Toisaalta, kevät tuo tullessaan vanhan tutun ongelman, eli syötit ojissa.
En käsitä mikä hitto siinä on, että pitää kylvää jotain syöttejä ojiin, en edes niitä mitkä on vaan pelkkää "ruokaa". Mikä sairaus saa ihmisen pään niin sekaisin että pitää tehdä hallaa toisille, ihmisille ja koirille, jotka eivät ole kenellekään mitään pahaa tehneet?

Viimeksi tänään lenkillä ollessa näin Vinskin nuolevan polun varrella jotain, mikä muistutti ihan kookosrasvaklönttiä. Käskin Vinskin jättää klöntin rauhaan ja jatkoin matkaa, ja tottakai takaisin tullessa olin jo unohtanut koko asian. Kävelin Vinskin kanssa edellä Ykän haahuillessa perässä ja käännyin katsomaan että minne se Ykä jäi. Siellähän se veti naamaansa sitä klönttiä, mitä ikinä se sitten olikaan. Karjuin Ykälle että päästää irti ja ryntäsin paikalle vain kaivaakseni enää vetelät jämät koiran kurkusta. Sinne meni.

Sitten juoksujalkaa kotiin kokeilemaan, josko kompostin saisi oksetettua. Ei saanut. Kaksi suolapalleroa myöhemmin en uskaltanut antaa enää kolmatta, vaan koitin soitella kaikki alueen eläinklinikat läpi. Tuloksetta kellon ollessa kuusi illalla.
Päivystävä ei vastannut.
Tyydyin siis syöttämään öljyä Ykälle, koska lääkehiili olisi pitänyt antaa mahdollisimman pian (0,5h-1h syömisen jälkeen) ja aikaa oli kulunut jo pari tuntia ja siksikin, että Ykällä on sydänlääkitys, jonka teho voisi heikentyä "turhan" hiilen antamisesta (koska enhän minä tiedä söikö Ykä pelkkää kookosrasvaa, jonkun myrkkysyötin tungettuna kookosrasvaan vai jotain muuta, joka vaan näytti kookosrasvalta). Päivystävän eläinlääkärin lopulta vastatessa soittooni oli ohje "anna sille jotain öljyä". Eli täällä me nyt odotellaan ja tarkkaillaan vointia. Öljypöntön kanssa. Toivotaan että klöntti todella oli vaan kookosrasvaa (mitä ikinä se teki metsässä polun varressa?!?!)...

Tästä pääsemme sujuvasti aiheeseen nimeltä päivystävät eläinlääkärit.
He ovat varmasti maailman vaikeimmin tavoitettava ihmisryhmä.
Jos lopulta saat heidät kiinni, on luurissa annettava neuvo yleensä ihan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, useimmiten se minkä itsekin tajusit jo tehdä höystettynä "no seuraile sitä"-neuvolla ja seuraavaksi yleisimpänä "en mä nyt oikein tiedä mitä tuolle voisi tehdä, soita maanantaina/aamulla/arkena uudelleen".
No, meillä ei onneksi juuri tällä kirjoitushetkellä tunnu olevan hätää, mutta ystäväni sai tällä samaisella paikkakunnalla kokea pari viikkoa takaperin todellisia kauhunhetkiä hänen suuren koiransa kehitettyä yhtäkkiä jostain tukoksen suolistoonsa.
Koira oli kuin kaasupallo arki-iltana klo 22 jälkeen.
Kuten arvata saattaa, ei eläinlääkäriä missään ja lähimmät päivystäjät totesivat yksi toisensa jälkeen että ei tälle nyt oikein voi mitään tehdä ja en mä nyt ole tällaisia vuosiin hoitanut... Kauemmas ei voinut koiraa kuljettaa sen ollessa niin kaasuuntunut.
Kuolema oli todella hilkulla mutta onnekkaasti erään lähellä sijaitsevan yksityisen klinikan lääkäri suostui vielä yömyöhällä työaikansa ulkopuolella tulemaan koiraa pelastamaan, ja sai kuin saikin koiran vielä elvytettyä elävienkirjoihin tukalasta tilanteesta ystäväni toimittaessa hoitajan virkaa. Kiitos tälle ihanalle lääkärille, vanha koira saa vielä nauttia aurinkoisista kevätpäivistä. Jos koira olisi jäänyt päivystäjän käsiin, niin kuolema olisi ollut varma. Ja samanlaisia tarinoita olen kuullut tuttavapiiristä viime aikoina vaikka kuinka paljon - päivystäjiä on vaikea tavoittaa eikä heiltä läheskään aina saa tarvittavaa apua silloin kun on oikeasti akuutti pakkotilanne.

Mitä tästä opimme - kello 18 ja aamu 9 välisenä aikana ei eläimen kannata täällä lakeuksilla sairastua, se on varma.
Turvallista kevättä kaikille, loppuun vielä iloiset pojat metsälenkillä ennen kookosrasvaepisodia.