Turhautumisen kyyneleet

Eilen korkattiin vepekausi. Koira toimi treeneissä ihan mahtavasti, ja mulle iski heti kipinä että kokeisiin mennään kyllä varmana! Ja tänään tuo ilo sitten kostautui kaksin verroin. Voi miksi me ei voida onnistua?

Nimittäin kävin aamupäivällä tekemässä kevyen tokotreenin hallilla Marikan kanssa, tarkoituksena tehdä kevyt ja iloinen pikatreeni vaan. Ja eilinen kostautui sitten kaksin verroin - Vinski sai pari kertaa ihan järkyttävän huutoraivarin, johon mun piti puuttua tosi tylysti. Se siitä iloisuudesta taas. Vaikka mä tiedän, ettei me olla vielä valmiita tuon asian kanssa, tuskin ollaan koskaan, nämä takapakit tuntuu aina niin musertavilta, etenkin nämä isommat. Vinski on viimeksi varmaan vuosi sitten saanut noin pahan huutoraivarin oikeasti, ja etenkin viimeaikoina meillä on sujunut ihan huikean hyvin. Ja nyt tämä takapakki tuntuu siis ihan musertavalta.

En muista olenko missään blogitekstissä kirjoittanut ongelmaa kokonaisuudessaan, mutta tässä taustat meidän vaikeasta taipaleesta:
Vinski on siis kovasti energinen tapaus ja sillä on taipumusta vetää kierrokset tappiin kun ollaan "töissä". Tämä on alunperin ihan osaamattoman ohjaajan syytä, voi kunpa olisin osannut tehdä toisin silloin joskus, mutta en osannut ja asiaa ei voi enää muuttaa. Opetin koirani tekemään kaikenlaista kivaa, enkä opettanut sille, miten tehdään ei mitään. Arjessa Vinski on maailman helpoin koira eikä siellä ole mitään ongelmaa, mutta etenkin tokoillessa/tottistellessa ja kaikissa muissakin harrastuksissa äänenkäyttö on ihan hullua. Kiihtyessään se haukkuu, ja haukkumisesta on kehittynyt niin paatunut tapa että Vinski voi huoletta louskutella myös matalassa vireessä.
Ja minä olen hakenut apua sieltä sun täältä, koittanut vaikka mitä ja vasta viimeisen vuoden aikana olen oikeasti alkanut oppia ohjaamaan koiraani, joka on hiljentynyt sitä mukaa kun ohjaajan taidot ovat kasvaneet, ja olen alkanut tunnistaa ne tilanteet, hetket ja asiat jotka saavat Vinskin ratkeamaan haukkumaan, oppinut sivuuttamaan ne ja oppinut katkaisemaan jo alkaneen haukun. Viimeiset parit rally-tokokisat ollaan suoritettu vain muutamilla haukahduksilla, joka on ihan huikeaa edistystä meille. Etenkin viimeisimmät kisat tuntuivat niin hyviltä, oli ihan huikea tunne ohjata hiljaista, kuuliaista, mahtavalla vireellä töitä tekevää koiraa!

Vinski on kuitenkin sellainen, että aina jos se pääsee haukkumaan hulluna, vanhat tavat istuvat lujassa ja palaavat salamana mieleen, ja niiden häivyttäminen on taas kovan työn takana. Ja eilen näin tietenkin pääsi käymään.

Eilen siis vepetreeneissä Vinski teki työnsä todella hienosti. Mutta rannassa se aina haukkuu, ja tiedän, etten tule näkemään sitä päivää kun se menisi sinne hiljaisesti vaikka eläisimme molemmat 300-vuotiaiksi. Jotkut asiat vaan pitää hyväksyä, ja tämä on yksi niistä.
Ja kun Vinski sitten pääsi haukkumaan oikein urakalla, ja se näkyi tänään tokotreeneissä. Kaksi hullua ratkeamista, epätoivoinen ohjaaja ja turhautumisen kyyneleet. Miksi minä en älynnyt tätä jo eilen, miten minä en ymmärtänyt että en saa päästää tätä tapahtumaan? Jotenkin en osannut ajatella että vepessä tapahtuva haukkuminen vaikuttaisi myös hallilla tai kentällä tehtäviin treeneihin, mutta näköjään niin kuitenkin kävi. Ja taas ollaan vaikean paikan edessä, mun pitää joko keksiä miten mä hoidan ton vepen niin ettei koira pääse revittämään ihan satasta (tämä on vaikeaa kun se aloittaa jo siinä vaiheessa kun näkee vettä auton ikkunasta) tai sitten mun pitää luopua koko vepetouhusta jos meinaan mukamas jotain rally-tokoa tai tokoa olla tekevinäni Vinskin kanssa. Tuntuu vaan niin turhauttavalta vuodesta toiseen painia tämän saman asian kanssa, vaikkakin edistys on ollut viimeisen vuoden aikana ihan huikeaa, silti näitä takapakkeja tulee ja pääasiassa oman tyhmyyden takia. Miksi minä en ikinä opi?

Hirveä itsesäälikirjoitus, mutta tämä fiilis on tänään. Huoh.
Sunnuntaina olisi rally-tokoepikset, katsotaan menenkö ollenkaan vai jätänkö suosiolla välistä.
Joka tapauksessa pettymykestä huolimatta olen päättänyt että minähän piru vie opin ohjaamaan koiraani vaikka mikä olisi, sen olen velkaa tuolle parhaalle ystävälleni. Vika on kuitenkin tässä tapauksessa kaikkineen täällä ohjausyksikön päässä, joka tietenkin aiheuttaa sen että turhautumisen hetkinä olen todella vihainen itselleni. Vaan ei muutakuin yrittämään vaan, uudestaan ja uudestaan!
On tuo Vinski niin rakas.<3

Kesä ja unelmia

Kesä on täällä, ja laiska kirjoittaja on herännyt talviuniltaan. Koirat korkkasivat uintikauden eilen (aiemminkin olisi voinut, jos emäntä ei olisi näin kylmänarka) ja tänään päästään jo vesipelastamaankin. Jännä nähdä miten Vinskiltä homma sujuu talven jäljiltä. Ykä pääsee samalla uiskentelemaan, vaikka se ei ihan tositouhuihin enää pääsekään.

Muuten me ollaankin puuhailtu lähinnä rally-tokon ja tokon parissa,Vinskin kanssa kun ollaan saatu palikat kohdilleen niin että ukko malttaa tehdä työnsä melko hiljaisesti, ja niinpä mua on taas alkanut kutkutella, että mitäs jos vielä joskus starttaisinkin tokoa sen kanssa. En tiedä, rally-toko pysykööt nyt kumminkin meidän päälajina. Aksahommat päätin jättää luokkanousun jälkeen nuoremmille ja kevyemmille kavereille puuhattavaksi, vaikka ollaan me Vinskin kanssa omaksi iloksi välillä vähän pappa-aksattu. Onneksi saan sentään lainata Nuppu Avaruuskoiraa pahimpaan aksantuskaani...
Laitan tähän keväältä muutaman Marikan ottaman treenikuvan postausta piristämään.

Kisaamassa kävimme Kauhavalla äitienpäivän tienoilla, ja yllätys yllätys, ei saatu tulosta taaskaan. Kisasta jäi kuitenkin tosi hyvä fiilis ja suorituksena se oli varmasti meidän paras tähän mennessä! Kisat olivat ulkona, ja sen kyllä huomasi sekä koirasta että omasta olotilasta, jotenkin oli aivan ihanan rento fiilis, ja ensimmäistä kertaa minä, jänittäjä, nautin kisaamisesta. Ja mulla oli mukana ihan eri koirakin kuin normaalisti, Vinski oli hiljaa (taisi pari kertaa haukahtaa hypyn jälkeen kun se hiukan kuumotti) ja se teki työnsä ihan superhyvin! Josta niitä virheipisteitä sitten napsuikin, saimme nimittäin melkoisen potin kontrollivirheitä siitä että Vinski seuraa todella tiiviisti ja samalla seuratessaan tavallaan "keulii" joka askeleella. Eli minä olin koiraan todella tyytyväinen, vaikka säännöt taas eivät olleet. Muutama virhe tuli kokonaisvaikutelmaan niistä haukahduksista, ja uusin kaksi tehtävää kun en itse ollut ihan tyytyväinen, ja arvostelulappua lukiessa selvisi taas kerran että olisin antanut olla vaan.. Nimittäin alkuperäiset tehtävät olivat arvostelulapussa virheetön ja -1, kun taas uusimisen jälkeen sain virheet sekä uusimisesta että kontrollivirheet liian tiiviistä tekemisestä. Höh, mutta oma vika, pitäisi oppia noudattamaan sääntöjä eikä tehdä niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja tein minä yhden aivopierunkin, nimittäin alokasluokan perusasentotehtävässä (kyltti nro 24) jossa pitäisi suorittaa määrätty askelmäärä ja perusasento, suoritin 1 askel, 2 askelta, 4 askelta, kun viimeinen askelmäärä olisi ollut 3! :D Lopputulos 68 pistettä, eli tuloksesta jäi uupumaan pari pistettä, mutta pääasia on iloinen mieli ja onnistumisen tunne sekä rento ja iloinen koira! Seuraavan kerran startataan sitten kotikisoissa 9.7. ellei saada jämäpaikkaa Lempäälästä kesäkuun puolen välin tienoilla (koska unohdin tietenkin ilmoittautua ajoissa....).

Kesän kuumia kelejä odotellessa päätin myös että Vinski saakoon kesätukan, ja niin tein. Jäätävän näköinen, mutta ai että kuinka nopeasti se kuivuu uinnin jälkeen. :) Vinskikin vaikuttaa iloiselta uuden tukkansa kanssa, varmasti helpottaa oloa kun pääsee tursokekarvastaan eroon.

Ja sitten vähän niitä unelmia... Nimittäin mulla on epäilys että kesäkuu on tänä vuonna PITKÄ. Siis todella pitkä, loputon suorastaan. Ja niin ovat olleet viimeiset kuukaudet muutenkin, ainakin näin odottavan näkökulmasta. Voi nimittäin olla että mikäli kaikki sujuu toivotulla tavalla, valkoinen blogi ei enää heinäkuusta eteenpäin olekaan kokonaan valkoinen, vaan laumaan liittyy uusi hännänheiluttaja, jonka touhuja päästään myös seuraamaan tässä blogissa. Siihen asti tyydyn vain odottelemaan tuskissani, ja hypistelemään pentutavaroita... <3

Rallyviikonloppu

Tämä viikonloppu oli aikalailla omistettu rally-tokoilulle. Eilen startattiin Vinskin kanssa kotikisoissa, joissa myöskin talkoilin reippaasti, ja tänään oli vuorossa rally-aiheinen koulutus.

Eilinen kisa jännitti minua perinteisesti ihan kamalan paljon, mutta hengissä selvisin taas kerran. Me ei saatu tulosta, se jäi muutamasta pisteestä vajaaksi, mutta muuten minulle jäi oikein positiivinen ja hyvä mieli radasta. Heti lähtökyltille tullessa Vinski perinteisesti ryhtyi haukkumaan, mutta käskytin sen saman tien maahan ja se hillitsikin sitten onneksi jonkin verran. Lähtö sujui paljon vähemmällä haukkumisella sitten. :) Isoin virhe oli että kyltillä "istu, seiso, kierrä koira" en sitten tehtävän lopuksi pysähtynyt, eli kunnon aivopieru! Tästä napattiin siis ihan turha kymppi, ja vika löytyy peilistä. Perinteisiä haukkumiinuksia saatiin yllättävän vähän, muutamalta eri kyltiltä kolmonen ja kokonaisvaikutelmasta myös se kolmonen. Ja sen lisäksi yksittäisiä pikkuvirheitä, kuten muutama hiukan vino asento sekä pyörähdyksen uusiminen. Puolessa välissä rataa pääsin kuitenkin jännityksestäni eroon ja Vinskikin sitten hiljeni ja loppu rallyteltiin hienosti ja sujuvasti läpi. Ärsyttää kun oma jännitys vaikeuttaa elämää niin paljon, mutta ei auta kuin työstää tilannetta. Pääasia kuitenkin että radasta jäi positiivinen mieli ja taas voitettiin itsemme.

Tämän päiväinen koulutus sen sijaan oli ihan katastrofi, minä ja kouluttaja emme puhuneet yhtään samaa kieltä. Lopulta homma meni siihen että kouluttaja esimerkkiä näyttäessään antoi Vinskin repiä lelua vaikka kielsin ja sanoin että se on vähän turhan kiihdyttävää siihen tilanteeseen ja jää helposti Vinskillä päälle. :( Samoin vaikka kielsin ettei lelulla saa hetsata, mutta silti pääsi senkin kanssa turhaa haukkumista tapahtumaan. Onneksi sitten jossain vaiheessa palkaksi otettiin nami, mutta jonkun käsittämättömän harjoituksen päätteeksi mulla oli sitten jo tosi hämmentynyt ja väsynyt koira, joka vaan nuuskutti maata.

Olisi vaan pitänyt ajoissa hoksata että tämä tyyli ei valitettavasti meille sovi ja vetäytyä sivummalle seuraamaan, mutta oma vika että jäin uteliaisuuttani loppuun asti. Tosi hämmentynyt ja pettynyt olo jäi kyllä koulutuksesta, valitettavasti. Me ei päästy tekemään tarpeellista harjoitusta, vaan hommassa keskityttiin aika paljon epäolennaiseen asiaan, ja ihan turhaa haukkumista pääsi tapahtumaan ja koira hämmentyi turhaan tilanteessa, jossa sen pitäisi olla iloinen ja yhteistyöhalukas. Toisaalta, jotain opittiinkin taas, nimittäin se että jatkan niinkuin tähänkin asti enkä sekoita tai päästä ketään sekoittamaan meidän pakkaa yhtään.

Koulutuksen jälkeen mentiin paikkaamaan pahaa mieltä metsälenkille kevätauringon lämmittäessä mukavasti. Vinski ja Ykä puuhasivat tutulla reitillä ihan innoissaan vasta toista kertaa tänä keväänä, sillä talven tämä kyseinen polku on ollut poissa lenkkiohjelmistosta, mutta nyt polku oli kuivunut hyvin. Pidän tästä reitistä erityisesti siksi, että vaikka se on superlyhyt (kävellään sitä aina monta kertaa päästä päähän), polku on kuin luonnon oma fysioterapiarata. Siinä on paljon puunjuuria ja sopivan pehmeää mutta epätasaista maastoa kulkea, jotta Ykä saa tarvittavaa treeniä ja oikeanlaista liikuntaa kuntoaan ylläpitämään. Pitkästä aikaa jaksoin kuskata kamerankin mukanani. :)

Palikat kohdillaan

Reilu viikko sitten startattiin Vinskin kanssa ekaa kertaa aksakisoissa tämän vuoden puolella. Ja nyt meillä vihdoin oli ne kuuluisat palikat kohdillaan! Mä olin sopivasti keskittynyt ja Vinski oli kuulolla paremmin kuin koskaan - kontaktit onnistuivat, yhteistyö ja ohjaus toimi ja niin vaan tehtiin tuplanolla agiradoilta! Eli vihdoin, valtavan uurastuksen, treenaamisen ja ties miten monen epäonnistumisen jälkeen saatiin paketti pysymään kasassa, napattiin ne meidän puuttuvat agiluvat ja sertin myötä saatiin menolippu kakkosiin. Eikä sijoituksetkaan olleet huonoja, molemmilla radoilla sijoituttiin kakkosiksi, ja tuloksena oli lopulta 2/23 ja 2/22.

Koska olin ilmoittanut kolmelle radalle, niin pakkohan se oli sitten käydä myös kakkoset korkkaamassa iltapäivällä, tuloksena tosi hyvä hylly, jossa niinikään kontaktit toimivat hienosti! Me taidettiin molemmat olla vähän väsyneitä tosi pitkän päivän jälkeen ja mä sitten päästin Vinskin vähän liian pitkälle sillä lopputulemalla että se tuli yhdestä hypystä ohi ja nappasi seuraavan putken pään siinä samassa lennossa. Ei haitannut, sen verran tyytyväinen ja yhtä hymyä meikäläinen oli!

Tottakai onnistuminen tuntuu aina hyvältä, mutta ihan erityisen hyvältä se tuntuu silloin kun oikeasti takana on pitkä epäonnistumisten sarja ja valtavasti työtä ja treeniä. Ilokseni huomasin että myös seurakaverit myötäelivät mahtavasti meidän onnistumisessa, ja siitäkös tuli vielä entistäkin parempi mieli. Ihan mahtavat kisat meillä siis!

Hyvää mieltä nostatti vielä lisää se, että tuomari Markku Kaukinen vielä palkintojenjaossa onnitteli aidosti ja lämpimästi, ja kehui vieläpä että on kiva nähdä noinkin ison koiran pystyvän noin hyviin käännöksiin ja hyviin aikoihin. Kyllä lämmitti mieltä. :)  

Kisojen jälkeen Vinski oli kyllä selvästi väsynyt, mikä ei sinänsä ole ihme, meillä oli tosi pitkä päivä. Oli kuitenkin myös haikeaa huomata että kyllä vaan kisakaverini vanhenee, ei siinä auta mikään, ja tämä saikin pohtimaan jälleen samaa kysymystä, että jätetäänköhän me aksat nyt kuitekin nuoremmille. Väsyneen koiran näkeminen on nimittäin melko herättävää jos kaverina on tuollainen  adhd-duracell  kuin Vinski, jota näkee todella harvoin oikeasti väsyneenä. Tietenkin nyt kun saatiin paketti toimimaan, olisi ohjaajalla kova halu kisata mutta toisaalta halu säästää koiraa on vielä voimakkaampi. Katsotaan nyt kuinka meidän käy, startataanko vielä jossain vai keskitytäänkö suosiolla rally-tokoiluun vaan.

Kisoissa kameran takana heilui Sami Ritoniemi, joka ansaitsee isot kiitokset kivoista kisakuvista, joita laitankin tähän vielä muutamat näytille. Ohjaajan ilmeet hymyilyttävät, mutta eihän me missikisoissa oltukaan...

   

Pohdintoja

Kerta toisensa jälkeen kirjoitan huonolla omalla tunnolla että edellisestä tekstistä on vähän ihan liikaa aikaa. Niinkuin nyt taas. Puolustuksekseni voin sanoa että töissä ja koulussa on ollut niin huikea kiire että harrastukset siihen päälle ja that's it, ei ole mukamas ollut aikaa kirjoittaa. Ja silloin kun olisi ollut, oon koomannut vältellen jotain koulutehtävää. No, se siitä selittelystä.

Kevät alkaa olla käsillä ja jälleen meidän seurassa on aika ilmoittautua kevään kurssien kakkosjaksolle, ja treenata kohti kisakesää. Joka onkin saanut pääni täyttymään kalvavista ajatuksista liittyen siihen kamalaan faktaan että rakas Vinski todella ikääntyy väistämättä. Tällä hetkellä mittarissa on 7,5 vuotta, joka ei tietty ole vielä edes veteraani-ikä, mutta kuitenkin. Etenkin agility laittaa mietityttämään, Vinski kun on siihen hommaan melko suuri koira. Lisäksi sillä kuitenkin on D/D-lonkat, vaikka ne uusintakuvauksissa reilu vuosi sitten olivatkin hyvässä kunnossa ilman rikkoa. Silti. Mistä tietää että on aika jättää se rakas kisakaveri eläkkeelle? Tähän asiaan huomaan nykyisin ajatuksieni karkaavan välillä, ja kai se on hyväkin tehdä vähän ajatustyötä asiaan liittyen.

Vinski on aina ollut ja on edelleen hurjan energinen, vahva, iloinen ja tekee kaiken aina ihan täysillä. Se varmaan juoksisi vaikka yhdellä jalalla tilanteen sattuessa, ja siihen mun pohdintani kiteytyykin. Mä kun toivon että saisin pitää Vinskin mahdollisimman pitkään elämässä iloista ja onnellista koiranelämää, ja jossakin kohtaa päästään siihen ajatukseen että milloin olisi aika jättää aksa nuoremmille hypittäväksi? En tiedä. Alustava suunnitelma meillä on että kesä vielä kisataan ja päivitetään tilannetta sitten syksyllä, ja sillä mennään.

Vielä en ole huomannut että esimerkiksi palautuminen treeneistä olisi hitaampaa tai muita vastaavia ikääntymiskuvioita, mutta jonain päivänä sekin varmasti tulee vastaan. Toistaiseksi ikääntyvä ystäväni on kuitenkin vielä vahva ja tuulennopea, ainostaan  sen kasvot ovat alkaneet saada ikääntyvän herrasmiehen arvokkuutta.

Goodbye 2015

Mä kirjoitin viimeksi "mä kirjoittelen ensi viikolla lisää"... Ja se sitten vähän jäi kun töissä oli superkiire ja kaikkea joulusäätöä oli vaikka kuinka paljon ja niin edelleen. No eipä niistä kisoista ihan hirveästi mitään kummallista sanottavaa ollutkaan, hyppärillä sijoituttiin muistaakseni kolmanneksi ja agiradoilla oli perus kontaktitaikinointi. Epikset vuoden lopussa meni samaan sarjaan.
No, pääasia että oli kivaa! :)

Kuvia kisoista napsi ystävällisesti Sami Ritoniemi, superkiitos siis hänelle hyvästä kuvasaaliista, ja tässä osa teidänkin ihailtavaksenne. :) Ja sitten näiden myötä päästäänkin aiheeseen, joka mua on mietityttänyt joulusta asti, kun ystäväni Satu kysyi että kauanko aion vielä kisata Vinskin kanssa... Ja sitten mä totesin että en ole edes miettinyt asiaa, paitsi sen jälkeen tietenkin asia on pyörinyt mielessä. Milloin koira on eläkeikäinen? Koska sen pitää saada ottaa lunkimmin? Mistä sen edes tietää? Vai tuleeko se vastaan jonain päivänä kun katsoo vanhan kaverin kasvoja ja toteaa että se näyttää väsyneeltä? En tiedä, Vinskillä kun vielä virtaa riittää kuin nuorella koiralla, askel ei paina, silmissä tuikkii iloisesti ja hinku tekemiseen on kova. Eihän minun ystäväni ole vielä vanha eihän?

Meillähän ei ole ollut mitään suuria tavoitteita ikinä, ennemminkin vaan saada aksassa kontaktit toimimaan ja joka lajissa on tavoiteltu vähän sellaista rauhallisempaa, ei-niin-meluisaa suoritusta. Eli ei mitään supertavoitteita, mutta meille ihan riittävän vaikeita. Ehkä me vielä hetki ja painotetaan enemmän rally-tokoon niin ei ole sitten fyysisesti niin rankkaa. Aksakurssille ilmoitin meidät kuitenkin, ja päästiin rally-tokon valmennusryhmäänkin. Vielä me jaksetaan, yhdessä! Ja samalla olen jokaisena päivänä kiitollinen että vanha ystäväni on vielä, reilu 7-vuotiaana kisakunnossa. On se vaan mahtava koira, minä olen onnenmyyrä kun olen Vinskin saanut ystäväkseni.<3

Lisäksi joulun jälkeisissä epiksissä sain uutta tarmoa toisen kisakaverini kanssa puuhasteluun, me nimittäin käytiin korkkaamassa meidän "kisaura" ja osallistuttiin meidän ensimmäisiin yhteisiin epiksiin, jotka oli samalla Nupun ekat startit koskaan. Ja pikkukoirahan liiteli tosi kivasti! :) Vielä tarvitaan hiukan varmuutta putkiin ja vähän itsenäisempää suorittamista, mutta treenimäärään nähden homma toimi tosi hyvin. Eniten Nuppua taisi hirvittää radalla pyörivät kummalliset tyypit, jotka suoristelivat putkia ja nostelivat käsiä ja viheltelivät pilliin. Mutta todella, tästä on hyvä jatkaa iloisin mielin eteenpäin ja kohti uusia haasteita. Kiitos Heidille, joka ystävällisesti antaa minun lainata Nuppua kaikenmaailman aksahömpötyksiin. :) Ja Nupustakin Sami R. nappasi muutaman kuvan.

 

Näin vuoden vaihtuessa on tapana tehdä yhteenvetoa edellisestä vuodesta, summata sitä ja asettaa toiveita ja tavoitteita uudelle vuodelle. Minulla ja koirilla 2015 oli kiva vuosi. Minä ja Vinski ollaan pysytty terveenä, jopa yksi kapiksi luulemani kaljuuntumisepisodikin vaikutti olleen väärä hälytys ja johtuneen ilmeisestikin ruuan laadun vaihtelusta, joka hoitui ruokaa vaihtamalla. 

Ykä on pärjännyt sairautensa kanssa ja porskuttaa vielä meidän kanssa. Uutena apuna on löydetty laserhoito sekä BOT-loimet, jotka helpottavat Ykän tilannetta. 

Minä olen kehittynyt koiran ohjaajana, oppinut toimimaan tunnetilan pohjalta, ja ottamaan huomioon ne pienimmätkin vivahteet mielentilassa, sekä minun että koiran. Olen ehkä löytänyt ne pienenpienet rauhan ja viisauden rippeet minussa, ohjaajana. Tänä vuonna minä kokoan ne kasaan, laitan ne kasvamaan ja yritän oppia käyttämään niitä hyödykseni paremmin. 

Vinskille tavoitteena on pysyä terveenä ja hyvinvoivana ikääntymisestä huolimatta, ja koitetaan me ehkä se RTK2 saada kasaan myös. Jos onnistuu niin hyvä, jos ei niin ei se mitään. Ja ennenkaikkea me haetaan sitä hyvää mieltä ja iloista, rentoa tekemistä.

Ykälle toivon terveyttä ja iloisia päiviä, ihanaa koiranelämää ja painia Miinus-kissan kanssa. :)

2015 yksi treenikaverini, ihana valkkarineiti Freya Haivenkoira, siirtyi oman perheensä ohjattavaksi ja minä en voi kuin ihaillen katsoa kuinka neitokainen on kehittynyt, erityisesti nuoremman ohjaajansa Juuson kanssa. Menestyksekästä vuotta heille! 

Ja minä saan nyt jatkaa uusien haasteiden kohtaamista uuden treenikaverin, Nupun kanssa. Me puuhaillaan aina kun aikataulut osuu yksiin, mutta sen ihmeellisempiä tavoitteita meillä ei ole, paitsi tosiaan oppia uutta ja puuhailla kaikkea kivaa yhdessä. 

2016 - mitähän se tuokaan tullessaan?

Let it snow!

Tänään saatiin ihan oikeasti lunta meidänkin leveysasteilla, ja jippii kun heti piti mennä ulos koirien ja kameran kanssa! Sain kuin sainkin napattua muutamat ihanan talviset kuvat, ennen kuin totesin että ihanan leijailevat, kevyet lumihiutaleet muuttuvat raskaaksi räntäräteiksi ja ennen pitkää satoikin jo vettä. :( Nyt sitä onkin riittänyt sitten koko loppupäivän niin että ulkona on taas mustaa, pimeää, märkää ja koleaa. Se siitä talvi-ilosta siis, mutta onpahan edes kuvia muistoksi.
Toivotaan että kunnon talvi saataisiin pian, sillä märät ja koleat kelit ovat Ykälle aina tosi kurjia, kun taas pakkasella Ylvis porskuttaa kuin nuori poika.

Iloista joulun odotusta lukijoille kurjasta säästä huolimatta!

Tässäpä muutamia kuvatuotoksia tältä päivää. Vierailevana tähtenä treenikaveri Wii, jonka hänen isäntänsä jalosti lainasi poseeraamaan muutamaan otokseen.
Mä kirjoittelen varmaan ensi viikolla lisää, pitäisi nimittäin purkaa tänne viikon takaiset rally-tokokisat, ja lisää kirjoittelun aihetta saan sunnuntaina kun käydään kisaamassa kolme starttia agiliidon parissa.