Itsekin olen vastaavassa suossa silloin tällöin rypenyt, ja Vinskin haukkumisen kanssa tunnetusti varsin usein. Joskus niin syvällä, että tekisi todellakin mieli heittää hanskat tiskiin, kaivautua peittojen alle nukkumaan ja herätä vasta seuraavana keväänä, jos silloinkaan, ja ruveta harrastamaan vaikka postimerkkeilyä. Etenkin niinä hetkinä, kun muut hehkuttavat onnistumistaan livenä ja somessa, ja itse miettii vaan että mikä mättää ja miksi ei itse saa kokea onnistumisen riemua. Tässä kohtaa koitan aina muistaa että onnistuminen on suhteellista - se, mikä toiselle voi olla karvas pettymys, voi toiselle olla inspiroiva motivaation lähde. Mitä ajattelee lajinsa ylimmässä luokassa epäonnistumisia tuskailevasta harrastajasta se, joka on vasta päässyt alokasluokkaan? Tai se, jonka oma tai koiran terveys ei kestä kisaamista tai treenaamista ollenkaan? Samaisen tuttavan facepäivitystä lukiessa tuli esille, että oman osansa epäonnistumisen tunteeseen tulee sieltä kehän tai radan laidalta. Harrastajia on monia ja mielipiteitä vähintään saman verran, kaikilla on joku näkemys siitä, miten mihinkin ongelmaan pitäisi puuttua. Aina löytyy joku, joka kuiskuttelee arvostelevasti ja sanoo että itse tekisi ihan toisin, enkä ainakaan tuolla tavalla.
Kaikilla on toki oikeus tuntea epäonnistumisen tunteita, ja pettymyksen tunne on kovin henkilökohtainen, mutta niinä hetkinä olisi varmasti terveellistä muistaa myös ne hyvät asiat. Kyllä onnistumisen ilo nimittäin varmasti on makeimmillaan silloin, kun voittaa itsensä ja suoriutuu haasteesta sen sijaan että aina kulkisi ilman sen kummempia vastoinkäymisiä aina voitosta voittoon. Harrastuksessa kun sudenkuoppia ja niitä syviä, mutaisia soita pohjia myöten ryvettäviksi riittää, niin pysyypän perspektiivi raikkaana ja harrastaja nöyränä. Se oman suon laajuus ja syvyys toki ottaa välillä päähän, ja niin pitääkin. Mutta, ai että, kun sieltä kerran onnistuu edes hetkeksi punnertamaan itsensä ylös, niin voi miten makealta onnistuminen maistuukaan! Ja jos sieltä ei useinkaan pääse pois, kuten mun ja Vinskin haukkumisongelmien tapauksessa, kannattaa vaan opetella nauramaan itselleen, ottamaan asiallinen kritiikki vastaan ja yksinkertaisesti jättää asiattomat kuiskuttelijat huomiotta, lisää treeniä vaan.
Omalla kohdallani sain viimeksi tänään kokea miltä tuntuu epäonnistua. Tavallaan tässä nyt ei mikään työn tulos mennyt hukkaan kun ei oltu treenattukaan edes, mutta kuitenkin. Olin esittämässä kaverin koiraa näyttelyssä, mutta juoksutus ei vaan mennyt putkeen. Koira seisoi ihan asianmukaisesti, mutta juoksutuksen aikana lähinnä pomppi holtittomasti tai peitsasi, ja kaiken lisäksi itse liukastuin kehän liukkaalla lattialla lojuvaan nakkiin ja suoritin tyylikkään liukumisen muutaman metrin matkalla. En kaatunut, mutta en kyllä näyttänyt takuulla äärimmäisen elegantiltakaan. Tuntui että kaikkien katseet porautuivat minuun, mikä hiton tohelo tuonne on päästetty, eikö se osaa rinkiä juosta? Tuomaria selvästi lähinnä huvitti koko episodi, ja koska hän kuitenkin piti koirasta ja ilmeisesti oli huumorinaisia, kirjoitettiin arvosteluun nätisti että EH. Ärsytti, mun pitäis osata tämä, mutta silti menee pieleen, ja kaikkeen munkin pitää mennä suostumaan. Toisaalta, eipä siellä kaikkien muidenkaan suoritukset nappiin osuneet, lohdutin itseäni. Lisäksi en ollut treenannut yhtään, eikä juuri koirakaan, mikä sinänsä antoi odottaakin tapahtuneen kaltaista lopputulosta, extraviihdettä tarjonneella irtonakilla höystettynä.
Kehän jälkeen vastaan tuli tuo tuttavan päivitys, ja sai miettiämään omaakin harmistustani oikeassa perspektiivissä. Ja niinhän se on, että seuraavan kehän alkaessa kukaan ei enää muista koko hommaa, vaikka mä vatvoisin sitä mielessäni viikkotolkulla. Kukaan ei kuollut, ja huomenna on uusi päivä ja ensi viikonloppuna uudet näyttelyt. Ja onhan EH kuitenkin erittäin hyvä.
Tällä asenteella aion siis jatkaa myös Vinskin kanssa treenaamista, ja samalla mieleen tuli että kyllä jokaisen harrastajan pitää tosiaan silloin tällöin epäonnistua. Mieluiten säännöllisin väliajoin. Se pitää mielen nöyränä ja saa ne onnistumisen hetket tuntumaan vieläkin paremmilta.
Kotiin päästyäni otin omat rakkaat koirani ja painuin metsään luonnon helmaan toteamaan että kyllä se ihan tavallinen arki on kans aika jees. Iloisen kolmikon kanssa metsän huminaa kuunnellen oivalsin jälleen mistä tässä harrastuksessa ja elämäntavassa on kysymys. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka ja seura. Harrastuskaverit ja nämä nelijalkaiset ystävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti