Menneisyyden mörköjä

Pentuajan pitäisi olla sitä iloista ja huoletonta, onnellista aikaa ilman paineita. Pitäisi nauttia siitä kun pentu kasvaa ja oppii uutta joka päivä. Ja niinhän minä teenkin, koko sydämelläni. On ihana katsoa kun Pätkä kohtaa uusia maailman ihmeitä joka päivä ja oppii ja oivaltaa. Pienen pennun uteliaisuudella ja riemulla haistelee ja maistelee maailmaa, tutustuu uusiin asioihin ja kasvaa silmissä.
Samaan aikaan kuitenkin jostain hiipivät menneisyyden möröt päähäni kuiskimaan ja pelottelemaan. Jokaisen kolahduksen ja kuperkeikan myötä mieleen muistuu Ykän pentuaika, joka oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Painajainen kuvaisi sitä osuvammin.

Ykähän oli reilun 5 kuukauden ikäinen, kun Vinski juoksi sitä päin ollessamme eräällä hiekkamontulla koiria juoksuttamassa ja uittamassa. Ykä huusi kuin syötävä, nosti toisen etusen ilmaan eikä varannut sille painoa ollenkaan. Seuraavaan viikkoon. Minä en ollut koskaan kuullut koiran huutavan sillä tavalla ja olin varma että nyt tuli iso vamma jonnekin. Koska tietenkin oli viikonloppu ja ilta-aika, ei ollut toivoakaan pikkupitäjässä Pohjois-Pohjanmaalla saada eläinlääkäriä jostain metsästettyä koiraa katsomaan. Niinpä kuskasin suoraa huutoa kiljuvan pennun ensin parin kilometrin päähän tutulle koirahierojalle joka paremmalla taidolla osasi sitä katsoa. Kipu paikallistui jalan yläosaan, lapaan, olkapäähän, ehkä kainaloon. Mitään ei tuntunut kuitenkaan olevan poikki. Rimadylin voimin ajettiin pari sataa kilometriä kotiin ja seuraavana aamuna kuskasin pennun ainoalle kiinni saamalleni eläinlääkärille, jonka kommentti oli että "koiranpennut nyt vaan joskus ontuvat". Tässä vaiheessa Ykä oli toki lakannut huutamasta suoraa huutoa, mutta ei varannut jalalle yhtään painoa. Lisää rimadyliä ja aika seinäjokelaiselle klinikalle ortopedin puheille seuraavaksi aamuksi. Siellä Ykä kuvattiin, kuvista ei selvinnyt oikein mitään, joten hoidoksi lisää kipulääkkeet. Seuraava kuvausaika 1,5 viikon päähän, jossa selvisikin sitten makean kokoinen irtopala Ykän vasemmassa olkanivelessä. Vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, pala oli sen verran iso että se piti poistaa ja niinpä sovittiin tähystysaika viikon päähän. Samalla sovittiin että katsotaan toinenkin puoli samalla, vaikka kuvissa ei näkynyt siellä mitään eikä oireitakaan ollut. Ykän ontuminen oli kuitenkin niin raju että pelkona oli toisenkin puolen kasvavien nivelten kova rasittuminen kun yksi jalka ei ottanut painoa ollenkaan. Ja niinhän siinä kävi että oikeakin puoli piti siivota, sieltäkin oli irronnut pieni pala. Leikkauksen jälkeen seurasi kolmen kuukauden kuntoutusjakso hihnakävelyn ja fysioterapian kera, ja Ykän pitäminen vähällä fyysisellä rasituksella oli minulle uskomattoman raskasta. Se tuhosi tavaraa ihan valtavat määrät kotona kun ei saanut leikkiä ja hillua, ja aivotyön keksiminen oli kuukausia kestävän jakson aikana äärimmäisen työlästä ja mielikuvista kysyvää. Ontuilua jatkui vielä aika pitkään, mutta tästä selvittiin ja päästiin kuitenkin aloittamaan normaali elämä vihdoin talven taittuessa kevääksi. 4-vuotiaana olkapäät kuvattiin hyväkuntoisiksi, joskaan siitä ei paljoa iloa ollut kun sekä selästä, lonkista että sydämestä löytyi sitten lisää vikaa. Me kuitenkin tsempataan päivä kerrallaan eteenpäin ja tukihoidoilla sekä lääkityksellä Ykä on onneksi pysynyt hyvässä kunnossa ja pystyy nauttimaan iloisesta koiranelämästä, vaikka pallonheittoleikkejä se ei pääsekään leikkimään.

Kipeä pikkuinen Ykä kesällä 2010.

Vinskin lonkathan ovat myös D/D. Ne eivät ole sitä koskaan vaivanneet ainakaan tähän päivään mennessä, ja 6,5-vuotiaana otetuissa uusintakuvissa muutosta ei ollut tapahtunut. Pienen pieni spondyloosin alku rintarangan loppupäähän oli ilmestynyt, mutta ortopedin mukaan tämänkään ei pitäisi koiraa haitata ja on tämän verran harrastaneelle, tämän rotuiselle ja kokoiselle urokselle melko normaali muutos ikään nähden. Vinski siis porskuttaa eteenpäin vaikka luusto ei priimaa olekaan.

Näistä johtuen kuitenkin toivon ihan kaksinkerroin kauhusta, että Pätkästä kasvaisi terve koira! Hassua kun muut tuntuvat asettavan koirilleen ties mitä tavoitteita tiettyyn ikään mennessä, ja minun ainoa toiveeni on että kunpa siitä kasvaisi kaikin puolin terve kaveri. Suku on onneksi terveen sorttista ja rotukaan ei ihan pahimpia luustovikoja tue (toki mikä tahansa sairaus on aina mahdollista kuitenkin) ja silti tuntuu että olen ihan vainoharhainen kyylä, joka analysoi pennun jokaista askelta, kuperkeikkaa ja muljahdusta, joita tuossa kasvunvaiheessa olevalla pääjalkaisella riittää jokaiselle päivälle. Varmaan oma pää pitäisi siis tutkituttaa ensimmäisenä... :D 

Kuitenkin olen onnekas että minulla on ihania ystäviä ja mahtava kasvattaja jotka jaksavat kuunnella epävarmuuteni ja hölmötkin juttuni ja suhtautuvat hysteriaani varman rauhallisesti. Olen heille sanonut kiitokseni tästä, toivottavasti he tietävät että tarkoitan sitä oikeasti koko sydämestäni! Moni olisi varmaan jo aikaa sitten lakannut vastaamaan puheluihini ja viesteihini kun kyselen ja varmistelen asioista, jotka itsekin tiedän, ihan kuin kyseessä olisi vasta ensimmäinen koirani. Hassua, näköjään tämä pentuaika taannuttaa myös emännän mielen kuuden vuoden takaisiin tunnelmiin. Onneksi Pätkä ei sitä tiedä, vaan painattaa täysillä menemään pennun riemulla päivästä toiseen. :)