Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.
Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää...
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.
Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti