Herkkuja

Pakko vähän hehkuttaa, että meillä on kaapit herkkuja pullollaan. :) Koirilla siis. Nimittäin osallistuin Racinellin facebook-kisaan isänpäivän tienoilla ja onni suosi ja voitin koirille Racinellin herkkupaketin.Viime lauantaina sitten matkalla rally-tokoepiksiin poikkesin paikalliselle ärrälle noutamaan paketin ja odottamani pikkuisen pussukan sijaan saatiinkin pienehkö pahvilaatikollinen herkkuja koirille naposteltavaksi!

Pussukka sisälsi erilaisia luita, pururullia, kanafileitä, koulutusnameja ja herkkutikkuja. Ensimmäinen pussukka avattiin jo rally-tokoepiksissä ja palkkanamit upposivat herkkusuihin vallan mainiosti, ja tuloksetkin olivat vallan mainiot! Kiitos kovasti herkuista, Racinell!

Kovan työn tuloksia

Voi mikä ihana tunne kirjoittaa, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Siis se työ, mitä ollaan hartiavoimin tehty Vinskin ja mun tunnetilan ja fiiliksen hallitsemiseksi, niin nyt se alkaa näkyä, sekä rally-tokossa että agissa!

Ongelmana on ollut kauan jatkunut kierre - Vinski rakastaa tekemistä ja kiihtyy mielettömän helposti joka asiasta, joka johtaa siihen että se alkaa haukkua. Haukkuminen saa välittömästi mut hermostumaan ja kasvattaa valtaisan lerssin mun otsaan. Ja kun mun mielentila on hermostunut ja kiihtynyt (ihan sama miten kovasti yritän sen Vinskiltä piilottaa) koira kiihtyy vaan entistä enemmän. Ja mä hermostun entistä enemmän. Ja niin edelleen, kierre on valmis. Ja nyt mä oon oikeasti alkanut löytää sellaisia pieniä pilkahduksia siitä, mitä rauhallisuus tarkoittaa. Oon mä ennenkin yrittänyt olla rauhallinen, esittänyt rauhallista koiralle ja koittanut kaikkeni, mutta jotenkin vasta nyt olen oikeasti alkanut saada siitä fiiliksestä kiinni, ja se näkyy!

Edellisviikonloppuna agiliidettiin kotikisoissa kolmen radan verran, ja todella A-radalla tapahtui sellainen ihme että Vinski otti jokaisen kontaktin. Mun ohjaaminen ja juokseminen voisi olla noin miljoona kertaa parempaa vielä, mutta pääasia että vaikemmasta ollaan pikkuhiljaa pääsemässä yli. Vinski kuunteli mua ja oli oikeasti töissä eikä vaan jyrännyt aivan päättömästi minne sattuu. Itse tietenkin olin niin tohkeissani kontaktien onnistumisesta että päästin koiran liian aikaisin pois keinulta ja hyllytin radan näppärästi (muutenkin oli vielä vaikeaa rytmittää tuo kontaktien jälkeinen elämä, kuten videolta voi todeta) mutta muuten olen äärimmäisen tyytyväinen! Video on otettu valitettavasti puhelimella, joten laatu ei ole kaksinen mutta ehkä pointti tulee selville. Alku puuttuu kun hommassa kävi niin että video piti ottaa oikealla videokameralla, mutta kriittisellä hetkellä akku loppui tietenkin (tosi hienosti valmistauduttu!), joten kuvaaja vaihtoi sitten supernopeasti puhelinversioon... Kiitokset molemmista videoista Josefiinalle!!

B-rataa ei valitettavasti ole videolla, mutta se sujui myös lähtöä lukuunottamatta hienosti. Ensimmäisen hypyn jälkeen radan toinen este oli A, joka oli vähän liikaa Vinskille, ja alastulo meni mönkään. Päättäväisen korjailun jälkeen kokosin itseni ja paineltiin loppurata kontakteja myöten kivalla fiiliksellä. Tuomarina oli Janne Karstunen, joka armollisesti antoi meidän jatkaa radan loppuun asti kisanomaisesti A:n alastulon korjaamisesta huolimatta. Hyvä harjoitus. :)

C-rata oli sitten hyppäri. Siellä me oltiin treenaamassa fiilistä, vaikka meillä onkin jo pari hyppärinollaa alla. Ja nolliteltiin tämäkin hyvällä fiiliksellä ja melko hyvällä ajalla, ja sijoituttiinkin kolmanneksi. :) Vinski on taitomies!<3 Niin ja tähän löytyi jo videokamerakin latauksesta takaisin töihin, joten laatu on videossakin hieman parempi jo.

Se agilitystä, uudet koitokset itsenäisyyspäivänä.

Eilen kävimme sitten epiksissä korkkaamassa rally-tokon avo-luokan ekaa kertaa, pienellä jännityksellä että tuleekohan touhusta mitään. Rata oli onnekseni supersujuva ja etenevä, joten mitään ylimääräisiä kuumumisia Vinski ei osoittanut, ja lisäksi hyppy oli ystävällisesti sijoitettu radan viimeiseksi, joten siitäkin selvittiin. Pieni hämmennyksen hetki tuli houkutuksen kohdalla, kun Vinski katseli selvästi niitä houkutuksen tötteröitä - kunnes muistin että mähän oon naksutellut sitä menemään merkille ja nyt se varmaan katsoi tötteröitä vähän sillä silmällä. :D Koira eteen, vasemmalta sivulle-kyltillä otin turhan -10 pistettä kun otin varmuuden vuoksi apuaskeleen. Yleisvaikutelmasta taisi tulla -1 muutaman haukahduksen vuoksi ja jostain liian tiukasta seuraamisesta muistaakseni toinen -1, joten tuloksella 88p. selvittiin ja voitettiin luokka (oltiin myös ainoat jotka saivat tuloksen). Palkinnoksi saatiin säkillinen senioriruokaa ja tämä herätti minut todella! Onko mun Vinski muka niiiiin vanha jo? :D Kuvan nappasi Saara Takku.

Lokakuun kuulumiset

Mä oon taas lintsannut kirjoittamisesta, eli tiivistän vähän lokakuun kuulumisia tähän postaukseen.

Ensinnä Vinskin hommia, ollaan edetty ihan mukavasti. :)

Nyt kun minä olen rally-tokon myötä alkanut päästä eroon ihan järkyttävästä kisakammostani (jota olen tokon myötä alkanut tottelevaisuuslajeissa potea) ja vielä kun päästiin avo-luokkaan kisaamaan, olen alkanut ajatella optimistisesti kisaamisesta myös tulevaisuudessa. Jännitän toki edelleen aivan tuhottomasti suoristusta (älkää kysykö miksi, ei mulla itsellänikään ole hajua minkä takia) mutta pahin kammo ja epämiellyttävyys on menneet ohi. Jännä että aksassa ja vepessä jännitys on ollut positiivista aina, mutta tokossa taas jotain ihan järkyttävää, luultavasti Vinskin haukkumisen takia. Mutta selvästi kun yksi "vaiva" alkaa helpottaa, alkaa näköjään toinenkin, noidankehä alkaa purkautua. Ja tämän uuden positiivisemman ajattelutavan siivittämänä olen alkanut miettiä että mitäs jos me joskus edetään sinne voittajaluokkaan asti? Iik, siellähän pitää osata oikeallakin seurata ja vaikka mitä... Naksutin kouraan ja tuumasta toimeen siis!

Viime viikot me ollaan siis Vinskin kanssa treenattu oikealla seuraamista ja nyt päästään etenemään jo pieniä pätkiä (alle 10 askelta) sujuvasti! Hyvä me! Mä nimittäin ajattelin että asian opettelussa menisi huomattavasti kauemmin, koska Vinski on ensinnäkin kovin vilkas ja malttamaton ja lisäksi kova poika ennakoimaan ja tarjoamaan mulle tutuiksi ja hyviksi havaittuja tapoja, sekä tietenkin turhautuu helposti, joka aiheuttaa haukkumista... Mutta kappas, niin vain ollaan edetty! Pitäisi saada joku ottamaan meistä pieni videopätkä, niin näkisin itsekin "ulkopuolisen" silmin miten homma sujuu ja miltä se oikeasti näyttää. Ja voi miten kiva on välillä opettaa jotain ihan uutta, edellisestä seuraamisen opettelusta (siis ihan alusta alkaen) onkin melkoinen tovi! Osaan mä siis vielä, kun kerran koirakin oppii. Samoin meneillään on merkille menon opettaminen. Seuraamispuolen vaihtamiseen liittyvät puolenvaihdot edessä, takana ja jalkojen välistä ajattelin sen sijaan opettaa suosiolla vasta sitten kun seuraaminen oikealla on idioottivarmaa Vinskillekin. Ei siis makeaa mahan täydeltä (mulla on nimittäin tapana lähteä vähän keulimaan kun innostun)...

Eli huippufiilis siis!

Marraskuun aikana meillä on tiedossa ainakin yhdet agikisat kotihallilla sekä päästään korkkaamaan se rally-tokon avo-luokka, ensin epiksissä ja sitten vielä virallisestikin.

Ykän kanssa ollaan nyt haettu sopivaa väliä laserhoitokertoihin niin että saataisiin tasapaino kohdilleen. Syksyn kylmät ja kosteat kelit huomaa selvästi Ykän voinnissa, mutta onneksi laserhoidosta on ollut selvästi apua. Lisäksi BOT verkkoloimi on päällä lähes joka yö ja sen jäljiltä Ykä on aamuisin kyllä normaalia vetreämpi. Silti pelottaa mitä talvi tuo tullessaan, mutta ei auta kuin selvitä ja pärjätä ja tehdä kaikkensa, jotta Ykän kunto pysyisi hyvänä kamalista keleistä huolimatta. Loppuun kuvaterkut BOT päällä loikoilevasta Ykästä.<3

RTK1

Vuosikausien taikinoimisen jälkeen tuntuu niin hyvältä sanoa - me tehtiin se, saatiin ensimmäinen koulari! RTK1 saavutettiin siis neljännellä startilla rally-tokon alokasluokassa tuossa pari viikkoa sitten ja voi kuinka se tuntuukaan mukavalta. :)

Ja nyt jos joku ihmettelee että mitäs vaikeaa tässä on, niin minäpä kerron... Olen siis vuosikaudet kamppaillut Vinskin voimakkaiden äänitehosteiden kanssa. Se tekee töitä ihan hirveällä innolla, oikeastaan niin kovalla että välillä karkaa ihan mopo käsistä ja touhu on pelkkää keulimista, jos en pidä varaani. Ja saanhan minä sen hillittyä ja käskyn alle, mutta Vinski peijooni onkin oppinut salakavalasti että oikotie onneen on täyttä kurkkua karjuminen. Se siis huutaa suoraa huutoa tai haukkuu todella kovaan ääneen jos se kiihtyy eikä sen annakaan riehua.
Todistetusti Vinski pystyy työskentelemään kyllä hiljaisemminkin mutta minulla ei ole osaaminen riittänyt saamaan sitä hiljaiseksi (eikä muuten todella monella muullakaan, apua on nimittäin kyllä haettu jos ja mistä) vaikka vuosikaudet olen asian kanssa paininut. Nyt kuitenkin tunnelin päässä alkaa näkyä valoa ja voin ylpeänä sanoa - mä alan oppia hallitsemaan koirani kehon lisäksi myös sen mieltä ja sitä kautta äänijänteitä. Tie on ollut äärimmäisen pitkä ja vaikea, ja epätoivonhetkiä on ollut lukuisia ja asian takia on muutamat itkutkin tirautettu, mutta lopussa kiitos seisoo.

Ja miten me sitten ollaan saatu sitä valoa tunnelin päähän? No siten että minä alan vähitellen oppia handlaamaan koiraani sillä hiuksenhienolla rajalla, kapealla alueella jossa sen mielentila on optimaalinen työntekoon hiljaa. Ja älkää käsittäkö väärin, se voi vallan mainiosti tehdä töitä hirveän möykän kanssakin, mutta möykkääminen nyt vaan sattuu tottelevaisuuslajeissa laskemaan pisteitä aika radikaalisti, tästä syystä meillä ei tokostakaan ole yhtään ykkötulosta, lähimmäksi ollaan päästy muistaakseni sillä 158 pisteellä.

Musta on aina tuntunut että Vinski on kuin saippuapala - niin liukas ettei siitä millään meinaa saada pitävää otetta, vaan aina kun nappaat kiinni, se lipsahtaa taas karkuun. Ja vähitellen mä alan oppia tarttumaan kiinni tarpeeksi lujasti, mutta silti juuri sen verran varovasti ettei se taas lipsahda pois käsistä. Oon mä treeneissä onnistunut tässä jo jonkin aikaa, mutta jos mä yhtään liiaksi keskityn, Vinski lipsahtaa pois hiljaiselta alueelta ja alkaa komentaa mua - "älä oo tommonen, et sä normaalisti oo tommonen, hei mitä me nyt tehdään, tehdäänkö täysillä?"... Ja nyt rally-tokon rennon meiningin myötä mä oon viimein saanut ujutettua tuota rentoa meininkiä sinne kokeisiin!

Mikä sitten on pielessä alunperin? No se kun minä olen normaalisti kovin eläväinen, puhelias ja paljon liikkuva ihminen ja kokeessa pitäisi olla keskittynyt. Olen treenannut jäykkää, kokeenomaista liikkumista, mutta se ei näköjään Vinskin mieleen vaikuta, vaan mun pitäisi treenata keskittynyttä tai jännittynyttä olotilaa mutta en vaan osaa! Tätä on haettu möllikokeistakin mutta ei, juuri sitä oikeaa tunnetilaa en ole löytänyt, ennen kuin on sitten lipsahtanut överiksi.
Mun pitäisi olla siis keskittynyt mutta rento, mun pitäisi kehua Vinskiä mutta ei missään nimessä innostaa, eikä saisi olla liian rauhallinen koska en oo oma itseni silloin ja taas koira ilmoittaa asiasta äänekkäästi. Mun pitäisi leikkiä niin että virtaa kuluu mutta kuitenkin niin että koiralla ei kierrokset nouse, ja mun pitäisi vaatia mutta ei käskeä, sillä silloinkin kierrokset nousee. Ihan supervaikeaa!

Ykän kanssa koskaan tämmöistä ongelmaa ei ole ollut. Se on herkkä mun jännitykselle, herkempi paljon kuin Vinski, mutta sillä työskentelymielentila vain loksahti kohdalleen treenin myötä eikä sitä koskaan tarvinnut mitenkään kummallisesti "viritellä" oikealle taajuudelle toisin kuin Vinskiä, jota on äärimmäisen hankala saada sille haluamalleen aaltopituudelle (mutta kun sen saa, se on aivan upea koira). Vinskin kanssa onneksi seitsemän vuoden yhteistyö alkaa pikkuhiljaa kantaa hedelmää, koira ei ole muuttunut vaan multa on mennyt näin kauan oppia edes tunnistamaan juuri se millilleen oikea taajuus. Ja voi kuinka helpottavaa on kun se alkaa pikkuhiljaa sieltä löytyä! <3

Mä tiedän kyllä senkin että täysin tuppisuuta Vinskistä ei koskaan tule eikä tarvitsekaan - eihän mustakaan kovin hillittyä saa, mutta suunta on oikea ja motivaatio noussut valtavasti. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia haasteita! Avoin luokka rally-tokossa odottaa, ja on mulla käynyt mielessä että mitä jos mä joskus menisinkin koittamaan vielä tokokoettakin, mutta ainakaan vielä ei oo sen aika, en tiedä onko koskaan. Aika näyttää.

Toissaviikonlopun rally-tokokokeissa osallistuimme myös epäviralliseen joukkuekisaan taistelemaan joukkueiden piirimestaruuksista. Harmittavasti jäimme kuitenkin joukkuekisan tulosta vaille sillä joukkueemme viidestä koirasta vain kaksi alempien luokkien koiraa, Vinski ja One, saivat tulokset. Ensi vuonna siis uudestaan taistoon mukaan! 

Hyvä me, hyvä meidän joukkue!

 

Ja pari kuvaa pojista viikonloppuiselta metsäretkeltä jossa vietettiin koko päivä :) 

 

Vihaa, katkeruutta ja mitä vielä?

Koiraharrastuksen parissa olen tavannut kaiken mukavan, hauskan, palkitsevan ja riemukkaan lisäksi ihan valtavat määrät vihaa, katkeruutta, kateutta ja selkäänpuukotusta. Enemmän kuin missään, itse asiassa, ja tämä on paljon entisen hevosharrastajan suusta tulleena. Omalla kohdallani nämä negatiiviset kokemukset eivät niinkään liity tietyissä lajeissa kilpailemiseen vaan enemmänkin rotujen tai tiettyjen rotujen sisällä koirayksilöiden, linjojen, sukujen ja kasvattajien vertailuun ja pahaan vereen näiden välillä. Tämä on kertakaikkiaan vaikeaa ymmärtää, kun kyseessä on kuitenkin pääosin aikuisten ihmisten vapaaehtoinen harrastus, jonka parissa ei kenenkään ole pakko olla.

Oman osani olen saanut oikein täydeltä laidalta siitä alkaen kun kävi ilmi että nuorempi koirani Ykä on sairas monelta osin. Ensin operoitiin ocd olkanivelen osalta, sen jälkeen on vikaa löytynyt sekä selästä että lonkista ja kaiken kruunaa sydänvika.  Lievä, mutta lääkitystä tarvitseva vika kuitenkin.
Ykän sairastelu on ollut minulle yksistään aika musertavaa - minä olin hankkinut pennun, rakastanut sitä, seurannut sen kasvua ja kehitystä, taistellut läpi olkaleikkauksen ja toipumisen, kouluttanut, harrastanut, touhunnut ja saanut siinä sivussa rakkaan perheenjäsenen. Olin jopa ladannut vähän odotuksiakin - minulla olisi käsissäni ihana tokokoira, jonka kanssa pääsisin kisaamaan ja kehittymään ja sainpa tutustua näyttelymaailmaankin. Juuri sellaista elämää jota harrastuskoiran ja hyvän kaverin kanssa halusinkin elää! Ja koko homma romuttui kun nelivuotias koira sai nipun diagnooseja ja loppuelämän "sairaseläkkeen" sekä kisakiellon lääkityksen myötä. Eliniän odote on huono, nivelrikko on väistämättä etenevä sairaus. Viime talvi oli vaikea ja taas taistellaan läpi seuraavan talven, ja toivottavasti kuljetaan yhdessä vielä kerran ainakin kevääseen. On se niin rakas.

Ykä tuli minulle osittain korvauksena Vinskin nivuskanavaan jääneen kiveksen tuottamasta harmista - ja sain valita palleron ensimmäisenä pentulaatikosta. Sairauksista huolimatta en ole katunut valintaani päivääkään, sillä Ykä on antanut minulle todella paljon iloa, rakkautta ja oppia, hyvää mieltä ja onnenhetkiä. En myöskään ole syyttänyt itseäni tai kasvattajaa Ykän sairastumisesta, sillä kukaan meistä ei vielä vajaa 6 vuotta sitten tiennyt eikä voinutkaan tietää sitä mitä tänään tiedämme. Että Ykä sairastuisi, ja että se ei ole sukunsa ainoa koira joka kärsii näistä ongelmista. Valitettavasti.

Se aihe mistä halusin kirjoittaa nyt sivuaa tätä kaikkea. Nimittäin ilkeät ja pahansuovat kommentit, joita olen saanut kuulla hurjat määrät sen jälkeen kun kirjoitin facebookissa Ykän sairauksista julkisesti. Vastaanotto oli aika tyrmäävä, ja minäkin, vaikka kovin olen kovanahkainen, pahoitin kyllä mieleni todella paljon ilkeistä kommenteista. Ehkä joku haluaa lyödä lyötyä ja saa siitä jotain sairasta vahingoniloa, mutta minusta se on kurjaa. Viesti oli kuitenkin selvä - näistä asioista ei saa puhua ääneen! Rodussamme esiintyvistä sairauksista ei saa keskustella! Ei ainakaan niin että niitä voidaan todeta olevan tiettyjen jalostuskoirien taustalla.
Mykistävää, itse kun näen asian ennemmin niin että avoimuus ja ennaltaehkäisy ovat ainoita keinoja pyrkiä vähentämään sairauksia rodussa.

Joka tapauksessa, kirjoitettuani asiasta facebookissa keväällä 2014 on paskatulva ollut melkoinen. Kyllä, käytän sanaa paskatulva, sillä olen saanut pari nimetöntä sähköpostia, jossa varoitetaan minua "mustamaalaamasta" muita kasvattajia (miten niin "muita", enhän minä ole kasvattaja enkä ole mustamaalannut ketään, ainoastaan ääneen todennut että omassa koirassani sekä sen muutamassa sukulaisessa on vikaa jonka pelkään kulkevan suvussa), yksityisviestejä facebookissa, joissa syytetään minun niin ikään mustamaalanneen paria kasvattajaa joiden koirat sattuvat olemaan sukua omalleni sekä kerrottu että kirjoittaja aikoo pitää huolen ettei minulle koskaan myydä enää valkoistapaimenkoiraa Suomesta, ja nyt viime aikoina paljon nimettömiä haukkuja erään keskustelufoorumin kautta sekä muutamia ilkeitä, aiheettomia kommentteja blogini kommenttikenttiin.

Nimettömät kommentit ovat puhdasta ilkeilyä ja piikittelyä sekä vahingoniloa siitä että Ykä on sairas. Hymiöiden kera. Järjetöntä ja sairasta, miksi kukaan olisi vahingoniloinen siitä että nuori koira on kipeä? Kukaan koiraihminen ainakaan. Uskomatonta.
Erään kommentin mukaan koirani ovat "pelkkää paskaa", toisen kommentin mukaan molemmat ovat sairaita, ja niin edelleen. Kaikki kommentit ovat kohdistettu nimenomaan minulle ja minut mainiten, itse nimettömältä kirjoittajalta, vaikka olen asiallisesti vastannut ja pyytänyt kirjoittajaa laittamaan esille oman nimensä, sähköpostiosoitteensa tai esimerkiksi facebook-profiilinsa. Näin ei ole käynyt.

Vaikka kommentit ja vahingonilo itsessään tuntuvat jo todella kurjalta, eniten ihmetystä tuottaa näiden viimeisimpien kommenttien sekä niiden parin sähköpostiviestin nimettömyys.
Ilmeisesti joillain ei vain ole pokkaa seisoa sanomistensa takana ja onkin helpompaa hyökätä nimettömänä netin välityksellä toisen kimppuun. Lapsellista mutta niin totta myös aikuisten maailmassa.
Omasta mielestäni tämä on lapsellisuutensa lisäksi oikeasti nettikiusaamista, ja toivonkin että ilmeisestikin minut tunteva kirjoittaja/kirjoittajat lukevat tämän ja menevät vähän itseensä.
Miltä tuntuisi omalla kohdalla? Tai jos sama sattuisi vaikka omalle lapselle? Puolisolle? Ystävälle?
Netissä on helppo kirjoitella anonyyminä, mutta itse arvostan enemmän niitä, jotka pystyvät omalla nimellään ja naamallaan seisomaan sanojensa takana. Kasvotusten voin kyllä keskustella asiasta, mutta aikuisten välisen keskustelun odotan myös pysyvän asialinjalla. Ja siitä tämä on ollut kaukana.

Eli koitetaan kaikki käyttäytyä kuin aikuiset tämän meille niin rakkaan harrastuksen parissa, vapaaehtoistahan tämä on jokaiselle. Jokaisesta asiasta ei voi olla kaikilla samanlaista näkemystä ja kokemusta, mielipiteet eroavat ja asiat riitelevät, mutta jotta harrastaminen koirien kanssa pysyisi kaikille mielekkään, seistään niiden sanojen takana ja ollaan oman mielipiteen takana seisomassa omilla kasvoilla ja omalla nimellä. Ollaanhan?

Teille jotka jaksoitte tämän lukea, toivotan aurinkoisia ja iloisia syyspäiviä! Ja jos joku tuntee piston sydämessään ja tunnistaa itsensä yllä olevasta tekstistä, muistutan että alla olevassa kuvassa ei suinkaan ole "pelkkää paskaa" vaan minulle maailman rakkaimmat koirat, heikkouksineen päivineen.

Kuvasatoa

Viime viikonloppu vietettiin Haapavedellä moikkaamassa minun sukulaisiani ja samalla Vinskin ja Ykän tuttuja koirakavereita. Käytiin yhdessä pitkällä, rauhallisella lenkillä hiekkatiellä ja pelloilla ja mukavaa oli. Vinski toki poikkesi rauhallisesta lenkkisuunnitelmasta ja paineli menemään pitkin peltoja kuin viimeistä päivää ja yllytti sitten Ykän mukaansa pariin kertaan hyppäämään suuren ojan yli ja jälkeenpäin kyllä huomasi mitä oli tullut tehtyä.
Ykä nimittäin ontui reissun jälkeen pari päivää ja päätinkin että tulevaisuudessa olen vielä tarkempi ettei noin isojen ojien yli loikita ollenkaan.
Ontuminen onneksi lakkasi levon, BOT-loimen sekä kipulääkkeen voimalla parissa päivässä, mutta varasin kuitenkin Ykälle ajan laser-terapiaan, jonne mennään huomenna. Kirjoittelen sitten kokemuksiamme siitä myöhemmin, mutta positiivisella fiiliksellä mennään, sillä ainakin laser-akupunktio oli niin mukavaa että Ykä kuorsasi hoidossa. Palaan siis asiaan.


Tässä kumminkin hiukan kuvasatoa ihanista koirakavereista. :) Kuvissa seikkailevat dallu Eeka, espanjanvesikoira Toivo, monirotuinen Jepi sekä bordercollie Lennu.

Paljon Onnea Vinski!

Jälkeenpäin tarkasteltuna aika on suorastaan lentänyt. Tänään rakas, maailman paras Vinski viettää 7-vuotissynttäreitä ja minä pistän käteni kyynärpäitä myöten ristiin ja toivon että saadaan kulkea vielä toinen samanlainen matka yhdessä. Toiveissa voi olla jopa jotain perää, mikäli kaikki kerrankin menisi niinkuin elokuvissa - Vinskin isoäiti Gara eli 14-vuotiaaksi.

Vinski on kaikkea sitä mitä minä koiralta toivoinkin. Sen voi ottaa mukaan minne vaan, sen kanssa oon saanut koittaa ihan jokaista harrastusta jota oon vain halunnut (ei oo koskaan jäänyt koirasta kiinni!) ja valtavasta energiamäärästään ja moottoristaan huolimatta Vinski on arjessa maailman helpoin, luotettavin ja vaivattomin kaveri, ja välillä musta tuntuu että se lukee mun ajatuksia.

Päivääkään en vaihtaisi pois meidän yhteisestä matkasta! Tähän Vinskin synttäreiden kunniaksi pieni kuvakavalkadi matkan varrelta.

 Tästä yhteinen matkamme alkoi vuosia sitten :)

Vauva-Vinski ja "krapulakatse" <3

Leikkimässä ja talonvahtina, ikää reipas 3kk.

Ensimmäinen joulu.

Ensimmäinen kevät, iso poika jo!

Ja kaunis.

Lapsuudenkaveri Ramses.

Ykä liittyi porukkaan 2010.

"Serkkujen" kanssa. Mummo tykkää kun lapsenlapset tulee koirineen kylään... :D  

7 vuotta Vinskiä.<3