Uusi arki

Nyt helpottaa sen verran että voin kirjoittaa tännekin. Ykän kuoleman jälkeen ei ole tehnyt mieli kirjoittaa oikein yhtään mitään, paljon on ollut opeteltavaa ja sopeutumista uuteen arkeen, jossa laumaamme kuuluu vain kaksi koiraa. Alkuun Vinski ikävöi Ykää todella kovasti, mutta nyt Vinskikin alkaa olla jo oma itsensä taas. Pätkä palautui nopeimmin, ehkä siksi että vaikka Ykä olikin ollut olemassa koko sen lyhyen elämän ajan, toisaalta kaipuun voitti elämänilo ja uteliaisuus maailmaa kohtaan hyvinkin nopeasti. Mulla on ollut myös vaikeaa, kaikki pienet arkiset asiat muistuttavat Ykästä koko ajan. Vieläkin iltaisin saatan alkaa kaivaa ruoka-aikaan Ykän lääkkeitä kaapista, kunnes tajuan että eihän niitä tarvita enää. Mutta kyllä se tästä helpottaa, vaikka Ykä tuleekin joka päivä kulkemaan meidän ajatuksissa ja sydämissä mukana.

Sen lisäksi että olemme opetelleet elämään pienemmässä laumassa, koko perhe on saanut kärvistellä Pätkän alkaneen murkkuiän kourissa. Voi kuinka voikaan pienen koiranpojan pää olla sekaisin keväästä, naisista ja kasvamisesta! Koko koira on ihan hukassa itsensä ja koko maailman kanssa, ja voin kertoa että se syö ainakin emännän hermoja melkoisesti, mutta myös boostaa kunnon naurut aina välillä. Aluksi Pätkällä oli sellainen kausi että se muka pelkäsi vähän sitä sun tätä, kaikelle piti karjua niskavillat pystyssä, ja ihmisetkin jännitti. Tämä on jo suurimmalta osin mennyt ohi, ja seuraava asia olikin sitten naiset. Ihanat, hyväntuoksuiset, hemaisevat, houkuttelevat ja kaiken voittavat naiset. Josta syystä olemmekin lähes kokonaan taukoilleet treeneistä ja keskittyneet vaan lenkkeilyyn ja yrittäneet epätoivoisesti käydä treenihallilla lähinnä leikkimässä, mutta sekään ei aina suju, koska tyttöhajut. Joskus tuntuu että usko loppuu kun pikkupoika vaan nuolee maata vaahto suussa ja nylkyttää, kun yrität saada sitä innostumaan lelusta. Ruoka hylättiin ihan ekana, nakit ja kanafileet ei ole mitään verrattuna naishajujen nuuhkutteluun. Saapa nähdä kauanko tätä kautta kestää, ja ehdinkö repiä hiukset päästäni ennen sitä... Jokatapauksessa mitään suunnattomia treenipäivityksiä en varmaankaan hetkeen kirjoittele. Vanha kunnon Vinski on kuitenkin osoittautunut oivalliseksi apulaiseksi teinikakaran kasvatuksessa. Välillä hermojen mennessä sekin ottaa luulot pois nulikalta veteraanin itsevarmuudella, ja en ole edes vaivautunut puuttumaan asiaan. Yleensä Vinskin toiveet meneekin Pätkälle kerralla perille. Mitä mä tekisinkään jos ei olisi tuota ukkokultaa apuna!?

Loppuun muutamat kuvat mitä oon viimeaikoina näistä kahdesta kaverista napsinut.

 

Hyvästi Ykä

"Ethän pelkää pimeää, siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää, vielä valvon vierellä.
Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle."

♥

Ykä 17.01.2010 - 10.01.2017

Koskaan ei tiedä

Vuoden ensimmäinen viikko kohta takana. Mä en ole kirjoittanut hetkeen mitään, kun tuntuu että en ole oikein osannut jäsennellä ajatuksiani mitenkään järkevästi. Talvi on tähän mennessä ollut yhtä surkeaa tarpomista milloin vesisateessa ja kurassa, milloin liukastelua peilijäätiköllä. Tämän viikon aikana ollaan vihdoin saatu Oikea Talvi lumen ja pakkasen kera, josta olen tällä hetkellä todella onnellinen, siitäkin huolimatta että parin päivän kovempien pakkasten aikana esimerkiksi rakas autoni ei suvainnut liikahtaa katoksestaan yhtään minnekään.

Olen onnellinen siksi, että tämä sää on hyvä Ykälle. Joulun aikoihin rupesi elämä olemaan todella haastavaa, kylmät, koleat ja liukkaat kelit vaikeuttavat sen verran Ykän liikkumista ja kipeyttävät suuren valkoisen ystäväni. Heti ensimmäisenä arkipäivänä joulun jälkeen tehtiin aika kattava päivitys Ykän tilanteeseen eläinlääkärin vastaanotolla, mm. kuvaamalla koko koira uusiksi. Tulokset olivat odotetusti karmaisevat, mutta eivät yllättävät, eihän Ykän tilanne voi paremmaksi mennäkään, huononee vain. Sydän oli kuitenkin pysynyt ennallaan, jos jotain positiivista haluaa ajatella. Vielä me päivitettiin lääkitys kuntoon, ja vielä saatiin Ykä kotiin. Tämä oli taas yksi näistä muistutuksista, että pitää olla kiitollinen ja onnellinen jokaisesta yhteisestä päivästä ja onnenhetkestä, koskaan ei tiedä mikä on se viimeinen. Kuitenkin vaikka Ykä on nyt uudella lääkityksellä ja pakkassäillä iloinen ja hyväntuulinen sekä halukas iloisille metsälenkeille, tiedän että enää kovin pitkään en saa suurta ystävääni pitää luonani. Toivon vaan että osaan tehdä oikean päätöksen oikeaan aikaan, niin vaikeaa kuin se onkin, ja niin paljon kun se minuun sattuukin. Nostaessaan pennun mukaansa pentulaatikosta lupaa sanattomasti niin monta asiaa sille rakkaalle pienelle, ja minulla on se lupauksista suurin vielä lunastamatta. Mutta ihan vielä ei ole aika, nautitaan yhteisestä arjesta, iloisista metsälenkeistä ja reimukkaista nosework-treeneistä vielä kun voidaan, eletään ne täydestä sydämestä, yhdessä.

Ykä  pakkasessa 3.1.2017

Otsikkoon palatakseni, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja mitä murheita on edessä. Pätkäkin nimittäin säikäytti minut reippaasti toissailtana. Oli melkoisesti pakkasta (-24) kun lähdimme työpäiväni jälkeen yhdessä hihnakävelylle, kaikki neljä. Puin koirille takit päälle ja itseni eskimoksi, ja eikun ulkoilemaan. Vajaa puoli tuntia riitti ja kun tultiin sisälle, katsoin että Pätkän kuonolla menevän valkoisen piirron alaosa helotti ihan punaisena. Taisin todeta ihan ääneenkin itselleni että voi hitto, saiko se noin kylmää tuolla... Kunnes vähitellen illan mittaan koko kuono alkoi turvota, ja Pätkän etujalkoihin sekä oikeaan kylkeen nousi patteja ja koko koira hilseili todella voimakkaasti. Pätkä alkoi raapia, ravistella ja heittäytyä rajusti maahan pyörimään.
Muutaman tunnin päästä Pätkä oli pelokas pentu, joka surullisena etsi helpotusta kurjaan oloonsa menemällä keittiön pöydän alle ja vessan suihkunurkkaan verhon taakse piiloon. Pakkasmittari näytti -26, autoni ei yrittänytkään käynnistyä, seuraavana päivänä olisi loppiaispyhä ja päivystävä eläinlääkäri käski vaan seurata, ja arvaili samaa kuin minäkin, allerginen reaktio. Käski antaa kyytabletteja, vaan eihän mulla tietenkään sellaisia sattunut kaapissa olemaan, huonosti yhdentoista jälkeen illalla pyhää vasten niitä mistään näillä leveysasteilla edes saa. Myös Vinski ja Ykä rapsuttelivat illalla paljon, mutta se lakkasi vähitellen. Muita oireita niillä ei ollut, mutta ne ovatkin paljon isompia.

Valvoin koko yön Pätkän kanssa ja koitin saada pelokasta ja huonovointista pentua rauhoittumaanedes hetkeksi. Tuntui että se reppana pakeni kurjaa oloaan, mutta lopulta joskus vähän ennen seitsemää aamulla sain sen rauhoittumaan nukkumaan, ressu olikin ihan poikki ja niin minäkin. Loppiaisaamuna soitin ystävälleni Marikalle, josko hän voisi kuskata minut apteekkiin hakemaan kyytabletteja, kun päivystäjä edelleen käski seurata koiraa. Marikalla sattui olemaan kuitenkin kotona kyypakkaus ja kävelin sen häneltä hakemaan kun asutaan lähekkäin. Autoni ei edelleenkään suostunut inahtamaankaan, pakkasmittari näytti -25. Sain eläinlääkäriltä annostusohjeen kyytabletteihin ja annoin ne Pätkälle, ja niiden voimalla reilussa tunnissa kutina rauhoittui. Pahkurat olivat itsekseen laskeneet jo hiukan, ja kortisoni taltutti loputkin. Pätkä oli ihan umpiväsynyt ja nukahti heti uudelleen kun kutina hellitti, ja nukkuikin oikeastaan koko eilisen päivän.

Tänä aamuna minut herätti onneksi iloinen ja reipas pentu jossa ei ollut turvotuksesta tai kurjasta olosta tietoakaan ja pakkanenkin oli laskenut pariin asteeseen, joten aamun vietimmekin ulkoillen. Lenkillä poikettiin tyhjässä koirapuistossa ottamassa muutamat kuvat hienot uudet (Vinskillä ja Pätkällä) ulkoilutakit päällä. Kuvat ovat tästä alaspäin puhelinlaatua, koittakaa kestää.

Koskaan ei selvinnyt että mistä moinen allerginen reaktio sitten Pätkälle tuli, sillä se ei minun tietääkseni ollut syönyt mitään kummallista. Aamulla se oli syönyt omaa ruokaansa (Maukas Into)  ja yksinollessaan se oli napostellut possunkorvaa, joita se syö monta kertaa viikossa. Ulkoilun aikana annoin koirille kyllä uusia, kokeiluun ostamiani nameja (Let's Bite Mobility) mutta nekin sisältävät kanaa, riisiä ja lohiöljyä, nestemäistä tärkkelystä ja minimaalisesti jotain yrttiä ja muuta pientä. Pätkä söi noita nameja kaksi, samoin Vinski ja Ykä. Nyt ihmettelen että tulivatko oireet oikeasti noista nameista (aika hurjat oireet todella pienestä määrästä jos todella johtui niistä) tai sitten Pätkä (ja isot pojat, nekin raaputtelivat illalla reippaasti, etenkin Vinski?) on ulkoilun aikana syönyt huomaamattani jotain josta oireet tulivat. Naapurin mummo kuskaa ulos ruuanjämiä kuulemma "linnuille ja oraville" eli sekin olisi mahdollista että ovat sellaista napanneet suuhunsa huomaamatta, vaikka koitan aina välttää etteivät söisi ulkoa mitään (mutta mulla on kolme koiraa ja vain kaksi silmää). Ehkä joku mauste olisi voinut aiheuttaa oireet? En tiedä. Ja tämä vaivaa mieltä, sillä nyt kun en tiedä mistä oireet tulivat, enkä siten myöskään voi niiden uudelleensyntymistä vältää, joka on aika pelottava ajatus. Mutta toivotaan ettei vaiva koskaan uusisi, vaan jäisi ikuiseksi arvoitukseksi!

 

Mun rakas Ryhmä Hau <3

 

Jouluiloa!

Valkoiset Pojat ja Pätkä toivottaa hyvää joulua kaikille jotka ovat juttujamme seuranneet, taas koitetaan olla aktiivisempia ensi vuonna.. 

Mitä jos epäonnistuu?

Eräs tuttu koiraharrastaja kirjoitti faceseinällään epäonnistumisen tunteestaan, ja siitä, miten välillä tekisi mieli luovuttaa ja lopettaa koko harrastus tai vaihtaa se johonkin ihan muuhun. Tuttu tunne.

Itsekin olen vastaavassa suossa silloin tällöin rypenyt, ja Vinskin haukkumisen kanssa tunnetusti varsin usein. Joskus niin syvällä, että tekisi todellakin mieli heittää hanskat tiskiin, kaivautua peittojen alle nukkumaan ja herätä vasta seuraavana keväänä, jos silloinkaan, ja ruveta harrastamaan vaikka postimerkkeilyä. Etenkin niinä hetkinä, kun muut hehkuttavat onnistumistaan livenä ja somessa, ja itse miettii vaan että mikä mättää ja miksi ei itse saa kokea onnistumisen riemua. Tässä kohtaa koitan aina muistaa että onnistuminen on suhteellista - se, mikä toiselle voi olla karvas pettymys, voi toiselle olla inspiroiva motivaation lähde. Mitä ajattelee lajinsa ylimmässä luokassa epäonnistumisia tuskailevasta harrastajasta se, joka on vasta päässyt alokasluokkaan? Tai se, jonka oma tai koiran terveys ei kestä kisaamista tai treenaamista ollenkaan? Samaisen tuttavan facepäivitystä lukiessa tuli esille, että oman osansa epäonnistumisen tunteeseen tulee sieltä kehän tai radan laidalta. Harrastajia on monia ja mielipiteitä vähintään saman verran, kaikilla on joku näkemys siitä, miten mihinkin ongelmaan pitäisi puuttua. Aina löytyy joku, joka kuiskuttelee arvostelevasti ja sanoo että itse tekisi ihan toisin, enkä ainakaan tuolla tavalla.

Kaikilla on toki oikeus tuntea epäonnistumisen tunteita, ja pettymyksen tunne on kovin henkilökohtainen, mutta niinä hetkinä olisi varmasti terveellistä muistaa myös ne hyvät asiat. Kyllä onnistumisen ilo nimittäin varmasti on makeimmillaan silloin, kun voittaa itsensä ja suoriutuu haasteesta sen sijaan että aina kulkisi ilman sen kummempia vastoinkäymisiä aina voitosta voittoon. Harrastuksessa kun sudenkuoppia ja niitä syviä, mutaisia soita pohjia myöten ryvettäviksi riittää, niin pysyypän perspektiivi raikkaana ja harrastaja nöyränä. Se oman suon laajuus ja syvyys toki ottaa välillä päähän, ja niin pitääkin. Mutta, ai että, kun sieltä kerran onnistuu edes hetkeksi punnertamaan itsensä ylös, niin voi miten makealta onnistuminen maistuukaan! Ja jos sieltä ei useinkaan pääse pois, kuten mun ja Vinskin haukkumisongelmien tapauksessa, kannattaa vaan opetella nauramaan itselleen, ottamaan asiallinen kritiikki vastaan ja yksinkertaisesti jättää asiattomat kuiskuttelijat huomiotta, lisää treeniä vaan.

Omalla kohdallani sain viimeksi tänään kokea miltä tuntuu epäonnistua. Tavallaan tässä nyt ei mikään työn tulos mennyt hukkaan kun ei oltu treenattukaan edes, mutta kuitenkin. Olin esittämässä kaverin koiraa näyttelyssä, mutta juoksutus ei vaan mennyt putkeen. Koira seisoi ihan asianmukaisesti, mutta juoksutuksen aikana lähinnä pomppi holtittomasti tai peitsasi, ja kaiken lisäksi itse liukastuin kehän liukkaalla lattialla lojuvaan nakkiin ja suoritin tyylikkään liukumisen muutaman metrin matkalla. En kaatunut, mutta en kyllä näyttänyt takuulla äärimmäisen elegantiltakaan. Tuntui että kaikkien katseet porautuivat minuun, mikä hiton tohelo tuonne on päästetty, eikö se osaa rinkiä juosta? Tuomaria selvästi lähinnä huvitti koko episodi, ja koska hän kuitenkin piti koirasta ja ilmeisesti oli huumorinaisia, kirjoitettiin arvosteluun nätisti että EH. Ärsytti, mun pitäis osata tämä, mutta silti menee pieleen, ja kaikkeen munkin pitää mennä suostumaan. Toisaalta, eipä siellä kaikkien muidenkaan suoritukset nappiin osuneet, lohdutin itseäni. Lisäksi en ollut treenannut yhtään, eikä juuri koirakaan, mikä sinänsä antoi odottaakin tapahtuneen kaltaista lopputulosta, extraviihdettä tarjonneella irtonakilla höystettynä.

Kehän jälkeen vastaan tuli tuo tuttavan päivitys, ja sai miettiämään omaakin harmistustani oikeassa perspektiivissä. Ja niinhän se on, että seuraavan kehän alkaessa kukaan ei enää muista koko hommaa, vaikka mä vatvoisin sitä mielessäni viikkotolkulla. Kukaan ei kuollut, ja huomenna on uusi päivä ja ensi viikonloppuna uudet näyttelyt. Ja onhan EH kuitenkin erittäin hyvä.

Tällä asenteella aion siis jatkaa myös Vinskin kanssa treenaamista, ja samalla mieleen tuli että kyllä jokaisen harrastajan pitää tosiaan silloin tällöin epäonnistua. Mieluiten säännöllisin väliajoin. Se pitää mielen nöyränä ja saa ne onnistumisen hetket tuntumaan vieläkin paremmilta.

Kotiin päästyäni otin omat rakkaat koirani ja painuin metsään luonnon helmaan toteamaan että kyllä se ihan tavallinen arki on kans aika jees. Iloisen kolmikon kanssa metsän huminaa kuunnellen oivalsin jälleen mistä tässä harrastuksessa ja elämäntavassa on kysymys. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka ja seura. Harrastuskaverit ja nämä nelijalkaiset ystävät.

Tein itse ja säästin

Vai miten se menikään?
No, olen siis havainnut että kylmät ja koleankosteat kelit ovat Ykälle se kaikkein pahin juttu, ja näin syksyisin sekä talven räntäkeleillä Ykästä tulee kankea ja hidas. Niveliä kolottaa. Sisällä pidän Ykällä Back On Trackin verkkoloimea aika paljon, ja se auttaa ihan merkittävästi kolotuksiin ja Ykä on huomattavasti vetreämpi jos on vaikkapa nukkunut yönsä taikaviitta päällä. Kuitenkin kylmillä, koleilla keleillä huomaan myös lenkkeilyn aiheuttavan jumia, ja samoin myös autossa odottelu esimerkiksi treeneissä. Koira on ihan jumissa ja kankura tullessaan autosta ulos puolenkin tunnin odottelun jälkeen. Ja kun vaivan syy on kylmä, niin lääke on lämpö, ainakin tässä asiassa. Nimittäin lämmön ollessa nollan tienoilla ja sen alle, etenkin kun sää on kostea, olen todennut että koiran pitäminen lämpimänä estää kolotuksia tehokkaasti, ja onhan se lihaksillekin hyväksi.
Botin verkkoloimi on sen verran kevyt, että vaikka se vetreyttää, ei se yksin pidä koiraa lämpimänä kylmässä autossa kökötettäessä, joten olen hartaudella etsinyt Ykälle jotain kohtuuhintaista ja hyvin istuvaa lämmittävää takkia. Eikä löydy sitten mistään!

Markkinoilla helposti saatavilla olevista vaihtoehdoista botin sadeloimi tai perusversio tietenkin ajaisi asiansa, mutta koska hinta on korkea, ja verkkoloimen voi pukea muiden loimien alle, olen luopunut siitä. Aika kiva loimi löytyi jo Rukan uudesta syysmallistosta, mutta harmikseni koko 65 oli suurin jota valmistetaan, ja se on Ykälle liian pieni, ja varsinkin jos sinne pitäisi voida tunkea BoT verkkoloimi alle. Sadetakki Ykällä on, mutta se lähinnä suojaa tuulelta, ei niinkään lämmitä. Ja lisäksi löytyy paksumpi räntäkelin takki, jonka löysin ilokseni Hööksin alesta joskus viime talvena.
Pomppa olisi kiva, mutta etuosa ei istu Ykälle kunnolla. Hurtan takit olivat meikäläisen budjettiin liian hintavia, ja niihinkin melko huonosti sopi taikaviitta alle...

Niinpä tuumasta toimeen, marssin kangaskauppaan, kaivoin ompelukoneen esiin ja imitoin Pompan mallia sovelletulla etuosalla, ja kiinnitykset hoidin tässä vaiheessa tarroilla. Jos ne eivät toimi, niin toisena vaihtoehtona on vaihtaa niihin muovilukot. Takista ompelin sen verran "loimimallisen" että se varmasti peittää suuret lihakset, usein kun varsinkin koiran reidet jäävät helposti paljaaksi, ja samoin olkapäät altistuvat kylmälle. Kaulus ja etuosan leikkaus suojaa siis olkapäätkin hyvin. Tänään käytiin vielä metsälenkillä testaamassa takki, ja se istui kuin hanska käteen, ei pyörinyt tai valunut minnekään. Taikaviittakin mahtui kokeillessa alle vallan mainiosti, fleece on sen verran väljä ja kevyt. Kyllä Ykän nyt kelpaa tallustella kylmässäkin kelissä ja odotella autossa! :)

Ensikosketus paimennukseen

Jihuu, päästiin koittamaan. Pätkää lampaille nimittäin. :) Perjantaina hypättiin autoon ja ajeltiin Lempäälään kasvattajan luo kyläilemään. Siellä olikin jo pyöröaitaus hollilla ja Pätkä pääsi pienen kuvaussession jälkeen ihmettelemään lampaita. Kyllä niille aluksi piti haukkua, mutta pian jo sen verran kiinnostus heräsi, että niitä malttoi rauhassa katsoa myös. Kuitenkin tässä vaiheessa Pätkä keskittyi pääasiassa maistelemaan lampaanpökäleitä, jota olin vähän arvellutkin sen tekevän. Kyllä mä koirani tunnen! :D Toisella puolikkaalla Pätkä sai sitten vielä lopuksi seurata miten Priima-äiti homman hoiti, ja hoitihan se upeasti! Ehkä Pätkäkin jonain päivänä vielä... Paimennuksesta ei oikein saatu kuvia kun sen verran kiirettä piti Miikulla neuvoa meikäläistä.

Ennen lähtöä Pätkä pääsi vielä uudelleen Miikun kameran eteen poseeraamaan, tällä kertaa jo paljon rauhallisemmin kun alkuun parin tunnin automatkan jälkeen. Ja jälki oli kyllä upeaa. Tässä siis iloksenne muutama kuva Miikun kamerasta. Upeita, eikös?

"Elämä on vakava asia"

Yhdessä Priima-äidin kanssa :)