Rakkaus

Minä olen ihan rakastunut. Tuohon Pätkä-poikaan siis<3 Kersa on kyllä vienyt sydämeni täysin (vaikka luulisi että mitä muuta sinnekään enää muka mahtuu ku Vinski ja Ykä on niin isoja, mutta mahtuu sinne) ja kaveri on osoittautunut jo muutamassa viikossa ihan huipuksi pieneksi ukkeliksi!

Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut kaikenlaista maailmaan tutustumista, arjen opettelua, uusia tuttavuuksia, ja ollaanhan me päästy jo treenailemaankin vähän leikin varjolla. Pätkä-poika on niin cool, sille kaikki uusi on jännittävää ja mukavaa, eikä se turhista stressaile. Monessa asiassa on jäänyt elämään sanonta "ei haittaa Pätkääkään", ja niinhän sen pitääkin olla! Pentu on kyllä tähän mennessä ollut kaikkea sitä, mitä olen sen toivonutkin olevan.

Pätkän paras kaveri on Ykä, joka suunnattomalla kärsivällisyydellä jaksaa sen kanssa puuhata ihan loputtomasti, antaa kersan painia kanssaan ja hyppiä hulluja ninjahyppyjä roopeankka-tyylisiin poskikarvoihinsa ja pyörittää pentua etutassuillaan kuin karhu. Vinski suhtautuu hommaan vähän yrmymmin, sen mielestä pentu on ok, kunhan se ei häiritse arvoisaa ikämiestä millään tavalla. Jos näin tapahtuu, kersa saa kunnon murinat päälleen. Ja Miinus... se varmaan odottaa että milloin Pätkä palautetaan sinne, mistä se on tullutkin, sillä Pätkä kiusaa Miinusta jos vaan tilaisuus tulee, siitäkin huolimatta että kissa puree ja raapii välillä. Kuriton kersa! Treenikuvat on ottanut Maria Ylänen, hänelle isot kiitokset kuvaamisesta.

No place like home

Minun on pitänyt jo jonkun aikaa päivitellä kuulumisia että miten se pikkuinen Pätkä-poika sopiikaan porukkaan, mutta suunnitelmat menivät ihan uusiksi kun sairastuin, ja olen viime perjantaista lähtien ollut ihan pois pelistä. Eilen lopulta minut otettiin osastolle yöksi saamaan nesteitä, lääkitystä ja lepoa. Ja nyt, yli vuorokautta myöhemmin tunnen olevani kuin uusi ihminen jo! Kyllä tässä tulikin sairastatettua.

Kun minä makasin sairaana, olisi tietenkin energinen pikkupoika Pätkä voinut tuottaa melkoisesti harmaita hiuksia, sillä kun tuppaa olemaan energiaa ihan loputtomasti. Mutta mutta! Se on maailman reippain pentu, ja mielestäni tosi helppo kaveri kaikin puolin, ja lisäksi Ykä on paras lapsenvahti koskaan. Se on leikkinyt ja temunnut Pätkän kanssa kunnon isoveljen tavoin kun minä olen retkottanut sairasvuoteella. Pissat ja kakatkin tulee pääsääntöisesti ulos, ja vain tosi harvoja vahinkoja käy sisälle. Reipas pieni pissaruisku! <3
Kun lopulta lähdin osastolle hakemaan nesteytystä, otti ystäväni Heidi koirat asiantunteviin käsiinsä yökylään, ja sielläkin Pätkä meni kuin vanha tekijä, ja leikki kuulemma lasten kanssa mielissään. Pätkä pääsi myös tapaamaan Freya Haivenkoiran, joka pienen harkinnan jälkeen liittyi Vinskin joukkoihin: "jos sitä ei huomaa, ehkä se katoaa".

Ja nyt olen taas kotona, ja tuntuu että elämä voittaa, ja toivon että päästäisiin Pätkänkin kanssa aloittelemaan kunnolla yhteisiä seikkailuita. Hallillahan me ollaan jo käytykyn muutamaan kertaan, samoin Mustissa ja Mirrissä. Molemmissa paikoissa Pätkä oli tosi reipas pieni ukkeli, juuri sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Mustiin ja Mirriin mennessä varsinkin matka autolta myymälään oli jännittävä, kun piti kulkea parkkihallintapaisen läpi, sitten suhisevista liukuovista yms. ja Pätkä hoiti homman ihan no problem. Hallilla käydessä ollaan leikitty ja syöty kanaherkkuja, ja onpa Pätkä mennyt putkestakin läpi pariin kertaan. :) Marika napsi muutamat kuvatkin todisteeksi Pätkän ihka ensimmäisestä hallireissusta.

Kasvattaja Miikku oli myös ehtinyt tehdä myös Pätkälle ja tämän sisaruksille oman sivun, joka löytyy Kennel Päkäpaimenen sivuilta täältä. Pätkän varhaislapsuuteen voi kurkistaa MM-pentueen pentublogissa täällä ja pentujen kuvagalleria (kaikkien kuvien © Miikku Pietilä) löytyy täältä.

Ja innostuinpa mä itsekin napsimaan muutamat kuvat kun oli oikein helppo hetki mun maailmanlopun taudin keskellä. Tässä pari kuvaa viime päiviltä.

Ja Vinski vanha ukko se vaan osaa poseerata!

Komea trio samassa kuvassa

Pennuntuoksuisia päiviä

Eilen koitti se hartaasti odotettu päivä kun saatiin hakea Pätkä-poika kotiin! Reippain mielin kaveri tuli kyytiin, itki ehkä ensimmäiset 5km ja rupesi sitten nukkumaan. Puolessa välissä matkaa pysähdyttiin pissatauolle, ja kaveri pissi mallikkaasti ulos, jonka jälkeen takaisin unille, jota jatkuikin kotiin asti.

Kotona vastassa olivat innokkaat Vinski ja Ykä, jotka halusivat heti nuuskuttaa Pätkän korvista hännänpäähän. Jossain vaiheessa Vinskille valkeni, että se todella on pentu, ja siitä lähtien vanha ukko on teeskennellyt ettei huomaa koko pentua. Ehkä se katoaa jos sitä ei huomaa? Ykä sen sijaan on hoitanut isoveikan hommaa mallikkaasti ja on jo koittanut haastaa Pätkää leikkiin tökkimällä sitä ystävällisesti isolla tassulla. Vielä ei olla saatu paineja pystyyn mutta ei se kaukanakaan ole. Miinus oli ensin kovin kiinnostunut pennusta, mutta kyllästyi aika pian.

Ensimmäinen yö meni helpommin kuin minkään aiemman koirani kanssa, Pätkä nukahti puoli kahdentoista aikaan illalla ja nukkui sikeästi siihen asti kunnes aamulla itse nousin ylös kelloni herättämänä. Yhtään pissaa tai pentukakkaa ei ole tullut lattioille, vaan kaveri tekee hienosti hommansa ulos.

Ja äsken käytiin ulkona leikkimässä, ja napsaisin samalla pari kuvaa Pätkä-pojasta. :)

 

Juhannus, juhlista jaloin

Juhannusta vietettiin kerrankin ihanan aurinkoisessa ja lämpimässä säässä, uutisissa tiedettiin kertoa että kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole ollut näin lämmintä tänä ajankohtana. Ja sekös minulle kelpasi! Ja koirillekin, kun pääsivät uimaan.
Meillä oli hallilla pienen porukan omat juhannustreenit, siellä me viiden ihmisen ja 11 koiran voimin pidettiin hauskaa aattoiltana, ensin höntsäaksan merkeissä, sen päälle uimiset ja sitten osa meistä jäi vielä rally-tokoilemaankin lähempänä puolta yötä. Me karattiin kotoa tuonne jussitreeneihin kahdestaan Vinskin kanssa, Ykä jäi isännän kanssa kotomieheksi. Olivat kuulemma käyneet leppoisalla juhannuskävelyllä yhdessä.

Vinskikin pääsi siis pitkästä aikaa tekemään hiukan pappa-aksaa, jota mentiinki sitten ihan täysillä ja pää viidentenä jalkana, vaikka tarkoitus ei ollut ihan täysillä revittääkkään. Vinski vaan oli eri mieltä. Hauskaa ainakin oli! Kuvat minusta ja Vinskistä napsi Anne H.

Tottakai juhannuksena kuuluu myös grillata, ja niin mekin teimme. Anne oli loihtinut tarjolle myös herkullista piirakkaa, ja kertakäyttögrillin ääressä nautiskelimme yksinkertaisen juhannusateriamme. Suosittelen lämpimästi muillekin, ei maailman juhlavinta, mutta superhauskaa! Toivottaasti lukijoilla on ollut yhtä hauska keskikesän juhla kuin meilläkin. :)

Kokeellinen keittiö

Valmistin tänään ensimmäistä kertaa koskaan omatekoisia treeninameja koirille. Jaan reseptini tänne, jotta muutkin katastrofikokit (mä oon oikeasti ihan toivoton!) voivat sitä hyödyntää. Eli kaikessa yksinkertaisuudessaan, olkaa hyvät:

Vaihe 1: Hanki jostain broilerin sydämiä. Jos ne ovat jäässä, sulata ne. Ainakin Maukas tarjoaa näitä pakastepötkössä.

Vaihe 2: Keitä ne. Ja yöki kun keitoksen pinta näyttää ihan kuolemalta. Joku about vartti riittää.

Vaihe 3: Huuhtele viileällä vedellä, valuta kuivaksi ja pilko sopiviksi. Ja pakasta annoksina.

Erityistä huomioitavaa valmistuksen aikana: Pidä yli-innokkaat apukokit loitolla keitoksesta vahinkojen välttämiseksi!

Ja sitten vaan namit treeneihin messiin, ja koirat ei voi vastustaa! Yllättävän vähän nämä muuten tahmaavat, mä ajattelin että näistä tulis kunnon limanuljaskoita, mutta eipäs tullutkaan, vaan herkkujen herkkuja, ainakin valkonaamojen mielestä.

Puurtamista

Äh, näköjään yksi kerta, kun Vinski pääsi haukkumaan siellä vepessä, voi sekoittaa pakan pitkäksi aikaa. Tänään olisi tokokoetreenit tiedossa naapuriseuran ulkokentällä, ja katsotaanpa kuinka käy. Eilen treeneissä Vinski otti asiakseen haukkua taas enemmän, joten lähdetään vaan harjottelemaan fiilistä, ja koitetaan saada rento ja iloinen mieli kehään. Kaikki muu on sitten plussaa. Koitan saada jonkun nappaamaan meidän suorituksen videolle, niin pääsen jälkeenpäin analysoimaan mikä onnistui ja mikä meni metsään. Toivotaan että joutava käsipari löytyisi.

Ja ne rally-tokoepikset, joissa käytiin viimeksi. No haukuttiinhan siellä, mutta ei ihan niin pahasti mitä olin kauhulla odottanut. Sen verran kuitenkin että katsoin parhaimmaksi laittaa Vinskin maahan jäähylle kesken radan ja jatkoin kun pahin meteli vaikeni. Tosi hyviäkin pätkiä oli joukossa, ja työnsä Vinski teki muuten kivasti.

Kyllä me tästä taas päästään takaisin jaloilleen, kunhan jaksetaan puurtaa sisukkaasti ja ohjaaja on tarkkana! En aio luovuttaa edelleenkään, vaikka hullunahan tässä voisi jo itseään pitää... :D

Viikonloppuna pääsin kameroimaan Marikan mudeja, tässä iloiset muudelit postausta piristämään nyt kun omista koirista ei oo tuoreita kuvia julkaistavaksi.

Turhautumisen kyyneleet

Eilen korkattiin vepekausi. Koira toimi treeneissä ihan mahtavasti, ja mulle iski heti kipinä että kokeisiin mennään kyllä varmana! Ja tänään tuo ilo sitten kostautui kaksin verroin. Voi miksi me ei voida onnistua?

Nimittäin kävin aamupäivällä tekemässä kevyen tokotreenin hallilla Marikan kanssa, tarkoituksena tehdä kevyt ja iloinen pikatreeni vaan. Ja eilinen kostautui sitten kaksin verroin - Vinski sai pari kertaa ihan järkyttävän huutoraivarin, johon mun piti puuttua tosi tylysti. Se siitä iloisuudesta taas. Vaikka mä tiedän, ettei me olla vielä valmiita tuon asian kanssa, tuskin ollaan koskaan, nämä takapakit tuntuu aina niin musertavilta, etenkin nämä isommat. Vinski on viimeksi varmaan vuosi sitten saanut noin pahan huutoraivarin oikeasti, ja etenkin viimeaikoina meillä on sujunut ihan huikean hyvin. Ja nyt tämä takapakki tuntuu siis ihan musertavalta.

En muista olenko missään blogitekstissä kirjoittanut ongelmaa kokonaisuudessaan, mutta tässä taustat meidän vaikeasta taipaleesta:
Vinski on siis kovasti energinen tapaus ja sillä on taipumusta vetää kierrokset tappiin kun ollaan "töissä". Tämä on alunperin ihan osaamattoman ohjaajan syytä, voi kunpa olisin osannut tehdä toisin silloin joskus, mutta en osannut ja asiaa ei voi enää muuttaa. Opetin koirani tekemään kaikenlaista kivaa, enkä opettanut sille, miten tehdään ei mitään. Arjessa Vinski on maailman helpoin koira eikä siellä ole mitään ongelmaa, mutta etenkin tokoillessa/tottistellessa ja kaikissa muissakin harrastuksissa äänenkäyttö on ihan hullua. Kiihtyessään se haukkuu, ja haukkumisesta on kehittynyt niin paatunut tapa että Vinski voi huoletta louskutella myös matalassa vireessä.
Ja minä olen hakenut apua sieltä sun täältä, koittanut vaikka mitä ja vasta viimeisen vuoden aikana olen oikeasti alkanut oppia ohjaamaan koiraani, joka on hiljentynyt sitä mukaa kun ohjaajan taidot ovat kasvaneet, ja olen alkanut tunnistaa ne tilanteet, hetket ja asiat jotka saavat Vinskin ratkeamaan haukkumaan, oppinut sivuuttamaan ne ja oppinut katkaisemaan jo alkaneen haukun. Viimeiset parit rally-tokokisat ollaan suoritettu vain muutamilla haukahduksilla, joka on ihan huikeaa edistystä meille. Etenkin viimeisimmät kisat tuntuivat niin hyviltä, oli ihan huikea tunne ohjata hiljaista, kuuliaista, mahtavalla vireellä töitä tekevää koiraa!

Vinski on kuitenkin sellainen, että aina jos se pääsee haukkumaan hulluna, vanhat tavat istuvat lujassa ja palaavat salamana mieleen, ja niiden häivyttäminen on taas kovan työn takana. Ja eilen näin tietenkin pääsi käymään.

Eilen siis vepetreeneissä Vinski teki työnsä todella hienosti. Mutta rannassa se aina haukkuu, ja tiedän, etten tule näkemään sitä päivää kun se menisi sinne hiljaisesti vaikka eläisimme molemmat 300-vuotiaiksi. Jotkut asiat vaan pitää hyväksyä, ja tämä on yksi niistä.
Ja kun Vinski sitten pääsi haukkumaan oikein urakalla, ja se näkyi tänään tokotreeneissä. Kaksi hullua ratkeamista, epätoivoinen ohjaaja ja turhautumisen kyyneleet. Miksi minä en älynnyt tätä jo eilen, miten minä en ymmärtänyt että en saa päästää tätä tapahtumaan? Jotenkin en osannut ajatella että vepessä tapahtuva haukkuminen vaikuttaisi myös hallilla tai kentällä tehtäviin treeneihin, mutta näköjään niin kuitenkin kävi. Ja taas ollaan vaikean paikan edessä, mun pitää joko keksiä miten mä hoidan ton vepen niin ettei koira pääse revittämään ihan satasta (tämä on vaikeaa kun se aloittaa jo siinä vaiheessa kun näkee vettä auton ikkunasta) tai sitten mun pitää luopua koko vepetouhusta jos meinaan mukamas jotain rally-tokoa tai tokoa olla tekevinäni Vinskin kanssa. Tuntuu vaan niin turhauttavalta vuodesta toiseen painia tämän saman asian kanssa, vaikkakin edistys on ollut viimeisen vuoden aikana ihan huikeaa, silti näitä takapakkeja tulee ja pääasiassa oman tyhmyyden takia. Miksi minä en ikinä opi?

Hirveä itsesäälikirjoitus, mutta tämä fiilis on tänään. Huoh.
Sunnuntaina olisi rally-tokoepikset, katsotaan menenkö ollenkaan vai jätänkö suosiolla välistä.
Joka tapauksessa pettymykestä huolimatta olen päättänyt että minähän piru vie opin ohjaamaan koiraani vaikka mikä olisi, sen olen velkaa tuolle parhaalle ystävälleni. Vika on kuitenkin tässä tapauksessa kaikkineen täällä ohjausyksikön päässä, joka tietenkin aiheuttaa sen että turhautumisen hetkinä olen todella vihainen itselleni. Vaan ei muutakuin yrittämään vaan, uudestaan ja uudestaan!
On tuo Vinski niin rakas.<3