Vihaa, katkeruutta ja mitä vielä?

Koiraharrastuksen parissa olen tavannut kaiken mukavan, hauskan, palkitsevan ja riemukkaan lisäksi ihan valtavat määrät vihaa, katkeruutta, kateutta ja selkäänpuukotusta. Enemmän kuin missään, itse asiassa, ja tämä on paljon entisen hevosharrastajan suusta tulleena. Omalla kohdallani nämä negatiiviset kokemukset eivät niinkään liity tietyissä lajeissa kilpailemiseen vaan enemmänkin rotujen tai tiettyjen rotujen sisällä koirayksilöiden, linjojen, sukujen ja kasvattajien vertailuun ja pahaan vereen näiden välillä. Tämä on kertakaikkiaan vaikeaa ymmärtää, kun kyseessä on kuitenkin pääosin aikuisten ihmisten vapaaehtoinen harrastus, jonka parissa ei kenenkään ole pakko olla.

Oman osani olen saanut oikein täydeltä laidalta siitä alkaen kun kävi ilmi että nuorempi koirani Ykä on sairas monelta osin. Ensin operoitiin ocd olkanivelen osalta, sen jälkeen on vikaa löytynyt sekä selästä että lonkista ja kaiken kruunaa sydänvika.  Lievä, mutta lääkitystä tarvitseva vika kuitenkin.
Ykän sairastelu on ollut minulle yksistään aika musertavaa - minä olin hankkinut pennun, rakastanut sitä, seurannut sen kasvua ja kehitystä, taistellut läpi olkaleikkauksen ja toipumisen, kouluttanut, harrastanut, touhunnut ja saanut siinä sivussa rakkaan perheenjäsenen. Olin jopa ladannut vähän odotuksiakin - minulla olisi käsissäni ihana tokokoira, jonka kanssa pääsisin kisaamaan ja kehittymään ja sainpa tutustua näyttelymaailmaankin. Juuri sellaista elämää jota harrastuskoiran ja hyvän kaverin kanssa halusinkin elää! Ja koko homma romuttui kun nelivuotias koira sai nipun diagnooseja ja loppuelämän "sairaseläkkeen" sekä kisakiellon lääkityksen myötä. Eliniän odote on huono, nivelrikko on väistämättä etenevä sairaus. Viime talvi oli vaikea ja taas taistellaan läpi seuraavan talven, ja toivottavasti kuljetaan yhdessä vielä kerran ainakin kevääseen. On se niin rakas.

Ykä tuli minulle osittain korvauksena Vinskin nivuskanavaan jääneen kiveksen tuottamasta harmista - ja sain valita palleron ensimmäisenä pentulaatikosta. Sairauksista huolimatta en ole katunut valintaani päivääkään, sillä Ykä on antanut minulle todella paljon iloa, rakkautta ja oppia, hyvää mieltä ja onnenhetkiä. En myöskään ole syyttänyt itseäni tai kasvattajaa Ykän sairastumisesta, sillä kukaan meistä ei vielä vajaa 6 vuotta sitten tiennyt eikä voinutkaan tietää sitä mitä tänään tiedämme. Että Ykä sairastuisi, ja että se ei ole sukunsa ainoa koira joka kärsii näistä ongelmista. Valitettavasti.

Se aihe mistä halusin kirjoittaa nyt sivuaa tätä kaikkea. Nimittäin ilkeät ja pahansuovat kommentit, joita olen saanut kuulla hurjat määrät sen jälkeen kun kirjoitin facebookissa Ykän sairauksista julkisesti. Vastaanotto oli aika tyrmäävä, ja minäkin, vaikka kovin olen kovanahkainen, pahoitin kyllä mieleni todella paljon ilkeistä kommenteista. Ehkä joku haluaa lyödä lyötyä ja saa siitä jotain sairasta vahingoniloa, mutta minusta se on kurjaa. Viesti oli kuitenkin selvä - näistä asioista ei saa puhua ääneen! Rodussamme esiintyvistä sairauksista ei saa keskustella! Ei ainakaan niin että niitä voidaan todeta olevan tiettyjen jalostuskoirien taustalla.
Mykistävää, itse kun näen asian ennemmin niin että avoimuus ja ennaltaehkäisy ovat ainoita keinoja pyrkiä vähentämään sairauksia rodussa.

Joka tapauksessa, kirjoitettuani asiasta facebookissa keväällä 2014 on paskatulva ollut melkoinen. Kyllä, käytän sanaa paskatulva, sillä olen saanut pari nimetöntä sähköpostia, jossa varoitetaan minua "mustamaalaamasta" muita kasvattajia (miten niin "muita", enhän minä ole kasvattaja enkä ole mustamaalannut ketään, ainoastaan ääneen todennut että omassa koirassani sekä sen muutamassa sukulaisessa on vikaa jonka pelkään kulkevan suvussa), yksityisviestejä facebookissa, joissa syytetään minun niin ikään mustamaalanneen paria kasvattajaa joiden koirat sattuvat olemaan sukua omalleni sekä kerrottu että kirjoittaja aikoo pitää huolen ettei minulle koskaan myydä enää valkoistapaimenkoiraa Suomesta, ja nyt viime aikoina paljon nimettömiä haukkuja erään keskustelufoorumin kautta sekä muutamia ilkeitä, aiheettomia kommentteja blogini kommenttikenttiin.

Nimettömät kommentit ovat puhdasta ilkeilyä ja piikittelyä sekä vahingoniloa siitä että Ykä on sairas. Hymiöiden kera. Järjetöntä ja sairasta, miksi kukaan olisi vahingoniloinen siitä että nuori koira on kipeä? Kukaan koiraihminen ainakaan. Uskomatonta.
Erään kommentin mukaan koirani ovat "pelkkää paskaa", toisen kommentin mukaan molemmat ovat sairaita, ja niin edelleen. Kaikki kommentit ovat kohdistettu nimenomaan minulle ja minut mainiten, itse nimettömältä kirjoittajalta, vaikka olen asiallisesti vastannut ja pyytänyt kirjoittajaa laittamaan esille oman nimensä, sähköpostiosoitteensa tai esimerkiksi facebook-profiilinsa. Näin ei ole käynyt.

Vaikka kommentit ja vahingonilo itsessään tuntuvat jo todella kurjalta, eniten ihmetystä tuottaa näiden viimeisimpien kommenttien sekä niiden parin sähköpostiviestin nimettömyys.
Ilmeisesti joillain ei vain ole pokkaa seisoa sanomistensa takana ja onkin helpompaa hyökätä nimettömänä netin välityksellä toisen kimppuun. Lapsellista mutta niin totta myös aikuisten maailmassa.
Omasta mielestäni tämä on lapsellisuutensa lisäksi oikeasti nettikiusaamista, ja toivonkin että ilmeisestikin minut tunteva kirjoittaja/kirjoittajat lukevat tämän ja menevät vähän itseensä.
Miltä tuntuisi omalla kohdalla? Tai jos sama sattuisi vaikka omalle lapselle? Puolisolle? Ystävälle?
Netissä on helppo kirjoitella anonyyminä, mutta itse arvostan enemmän niitä, jotka pystyvät omalla nimellään ja naamallaan seisomaan sanojensa takana. Kasvotusten voin kyllä keskustella asiasta, mutta aikuisten välisen keskustelun odotan myös pysyvän asialinjalla. Ja siitä tämä on ollut kaukana.

Eli koitetaan kaikki käyttäytyä kuin aikuiset tämän meille niin rakkaan harrastuksen parissa, vapaaehtoistahan tämä on jokaiselle. Jokaisesta asiasta ei voi olla kaikilla samanlaista näkemystä ja kokemusta, mielipiteet eroavat ja asiat riitelevät, mutta jotta harrastaminen koirien kanssa pysyisi kaikille mielekkään, seistään niiden sanojen takana ja ollaan oman mielipiteen takana seisomassa omilla kasvoilla ja omalla nimellä. Ollaanhan?

Teille jotka jaksoitte tämän lukea, toivotan aurinkoisia ja iloisia syyspäiviä! Ja jos joku tuntee piston sydämessään ja tunnistaa itsensä yllä olevasta tekstistä, muistutan että alla olevassa kuvassa ei suinkaan ole "pelkkää paskaa" vaan minulle maailman rakkaimmat koirat, heikkouksineen päivineen.