Hauhauhau...

Käytiin Vinskin kanssa tänään kotikisoissa rallyilemassa ja voi taivas taas kun piti karjua siellä, Vinskin siis... Ennen suoritusta Vinskin mielentila oli superhyvä, ja mä olin niin innoissani sen hyvästä fiiliksestä sekä hiljaisesta ja rennon iloisesta olemuksesta, että en edes enää muistanut jännittää. Asia tosin korjaantui äkkiä perinteiselle tolalle, kun irrotin hihnan koiralta kehään päästyämme. Hihnan lukon kilahdus, ja kaveri ratkesi liitoksistaan saman tien. Ja oma ärsytyskäyrä tietty nousi heti. Hauhauta sitten piisasikin läpi koko radan. Suoran, "tylsän" seuraamisen aikana Vinski aina vähitellen rauhoittui ja hiljeni, mutta aina istumisista se sai uutta potkua huutoonsa. Varsinaisia virheitä me ei silti juurikaan tehty. Kakkoskyltiltä (koira eteen, oikealta sivulle, istu) saatiin -10 virhettä kun Vinski ennen eteen istumistaan peruutti muutaman askeleen, ja en älynnyt uusia kylttiä kun joku aivopieru esti minua ajattelemasta että peruuttaminenkin todella on ylimääräinen liike. No, oma moka ja ensi kerralla muistan. Vinskillähän peruuttaminen liittyy aina tuohon räkyttämiseen, jos se haukkuu, se usein myös peruuttaa, ja jos se peruuttaa, se poikkeuksetta myös haukkuu. Ärsyttävää, mutta en ole vielä oikein keksinyt millä saisin siihen puututtuakaan (uusi peruutuskäsky on kyllä työn alla, mutta nythän sen ei pitänyt peruuttaa). 

Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.

Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää... 
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.

Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.

Sum summarum - jos olisin luovuttaja, niin varmaan ehkä jo myöntäisin että ei tästä mitään tuu... Mutta koska en ole luovuttaja, vaan itsepäinen kaheli, niin treeniä vaan. :D Toisaalta minua kannustaa se tieto, että ennen rataa Vinskin mielentila oli tosi kiva, eli ollaan me kehitytty selkeästi. Ennen sitä ei saanut edes halliin ilman että se huusi jo ovesta tullessaan kitarisat pitkällä. Nyt se oli rennon iloinen. Kyllä me vielä tästä, marraskuussa taas!

Veteraani-Vinski 8v.

Niin vaan aika rientää. Mun paras kaveri, koko kaupungin Vinski, valkkareista kaunein, täytti eilen 8v. Vapiskaa mätsäreiden veteraanikehät, täältä tullaan! :D
Synttäripäivää juhlistettiin asianmukaisesti metsälenkillä ja possunkorvilla, ja synttärisankari näytti nauttivan täysin siemauksin. Aamulla Vinski kyllä vähän ihmetteli kun aamupissan jälkeen törkkäsin Pätkän ja Ykän sisälle ja menin napsimaan Vinskistä parit synttäripotretit. Se näyttää kuvissa ihan hassulta, Vinski kun on aina ollut kovasti aamu-uninen ja siksi niin höperön näköinen kuvissa. :)

Menneisyyden mörköjä

Pentuajan pitäisi olla sitä iloista ja huoletonta, onnellista aikaa ilman paineita. Pitäisi nauttia siitä kun pentu kasvaa ja oppii uutta joka päivä. Ja niinhän minä teenkin, koko sydämelläni. On ihana katsoa kun Pätkä kohtaa uusia maailman ihmeitä joka päivä ja oppii ja oivaltaa. Pienen pennun uteliaisuudella ja riemulla haistelee ja maistelee maailmaa, tutustuu uusiin asioihin ja kasvaa silmissä.
Samaan aikaan kuitenkin jostain hiipivät menneisyyden möröt päähäni kuiskimaan ja pelottelemaan. Jokaisen kolahduksen ja kuperkeikan myötä mieleen muistuu Ykän pentuaika, joka oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Painajainen kuvaisi sitä osuvammin.

Ykähän oli reilun 5 kuukauden ikäinen, kun Vinski juoksi sitä päin ollessamme eräällä hiekkamontulla koiria juoksuttamassa ja uittamassa. Ykä huusi kuin syötävä, nosti toisen etusen ilmaan eikä varannut sille painoa ollenkaan. Seuraavaan viikkoon. Minä en ollut koskaan kuullut koiran huutavan sillä tavalla ja olin varma että nyt tuli iso vamma jonnekin. Koska tietenkin oli viikonloppu ja ilta-aika, ei ollut toivoakaan pikkupitäjässä Pohjois-Pohjanmaalla saada eläinlääkäriä jostain metsästettyä koiraa katsomaan. Niinpä kuskasin suoraa huutoa kiljuvan pennun ensin parin kilometrin päähän tutulle koirahierojalle joka paremmalla taidolla osasi sitä katsoa. Kipu paikallistui jalan yläosaan, lapaan, olkapäähän, ehkä kainaloon. Mitään ei tuntunut kuitenkaan olevan poikki. Rimadylin voimin ajettiin pari sataa kilometriä kotiin ja seuraavana aamuna kuskasin pennun ainoalle kiinni saamalleni eläinlääkärille, jonka kommentti oli että "koiranpennut nyt vaan joskus ontuvat". Tässä vaiheessa Ykä oli toki lakannut huutamasta suoraa huutoa, mutta ei varannut jalalle yhtään painoa. Lisää rimadyliä ja aika seinäjokelaiselle klinikalle ortopedin puheille seuraavaksi aamuksi. Siellä Ykä kuvattiin, kuvista ei selvinnyt oikein mitään, joten hoidoksi lisää kipulääkkeet. Seuraava kuvausaika 1,5 viikon päähän, jossa selvisikin sitten makean kokoinen irtopala Ykän vasemmassa olkanivelessä. Vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, pala oli sen verran iso että se piti poistaa ja niinpä sovittiin tähystysaika viikon päähän. Samalla sovittiin että katsotaan toinenkin puoli samalla, vaikka kuvissa ei näkynyt siellä mitään eikä oireitakaan ollut. Ykän ontuminen oli kuitenkin niin raju että pelkona oli toisenkin puolen kasvavien nivelten kova rasittuminen kun yksi jalka ei ottanut painoa ollenkaan. Ja niinhän siinä kävi että oikeakin puoli piti siivota, sieltäkin oli irronnut pieni pala. Leikkauksen jälkeen seurasi kolmen kuukauden kuntoutusjakso hihnakävelyn ja fysioterapian kera, ja Ykän pitäminen vähällä fyysisellä rasituksella oli minulle uskomattoman raskasta. Se tuhosi tavaraa ihan valtavat määrät kotona kun ei saanut leikkiä ja hillua, ja aivotyön keksiminen oli kuukausia kestävän jakson aikana äärimmäisen työlästä ja mielikuvista kysyvää. Ontuilua jatkui vielä aika pitkään, mutta tästä selvittiin ja päästiin kuitenkin aloittamaan normaali elämä vihdoin talven taittuessa kevääksi. 4-vuotiaana olkapäät kuvattiin hyväkuntoisiksi, joskaan siitä ei paljoa iloa ollut kun sekä selästä, lonkista että sydämestä löytyi sitten lisää vikaa. Me kuitenkin tsempataan päivä kerrallaan eteenpäin ja tukihoidoilla sekä lääkityksellä Ykä on onneksi pysynyt hyvässä kunnossa ja pystyy nauttimaan iloisesta koiranelämästä, vaikka pallonheittoleikkejä se ei pääsekään leikkimään.

Kipeä pikkuinen Ykä kesällä 2010.

Vinskin lonkathan ovat myös D/D. Ne eivät ole sitä koskaan vaivanneet ainakaan tähän päivään mennessä, ja 6,5-vuotiaana otetuissa uusintakuvissa muutosta ei ollut tapahtunut. Pienen pieni spondyloosin alku rintarangan loppupäähän oli ilmestynyt, mutta ortopedin mukaan tämänkään ei pitäisi koiraa haitata ja on tämän verran harrastaneelle, tämän rotuiselle ja kokoiselle urokselle melko normaali muutos ikään nähden. Vinski siis porskuttaa eteenpäin vaikka luusto ei priimaa olekaan.

Näistä johtuen kuitenkin toivon ihan kaksinkerroin kauhusta, että Pätkästä kasvaisi terve koira! Hassua kun muut tuntuvat asettavan koirilleen ties mitä tavoitteita tiettyyn ikään mennessä, ja minun ainoa toiveeni on että kunpa siitä kasvaisi kaikin puolin terve kaveri. Suku on onneksi terveen sorttista ja rotukaan ei ihan pahimpia luustovikoja tue (toki mikä tahansa sairaus on aina mahdollista kuitenkin) ja silti tuntuu että olen ihan vainoharhainen kyylä, joka analysoi pennun jokaista askelta, kuperkeikkaa ja muljahdusta, joita tuossa kasvunvaiheessa olevalla pääjalkaisella riittää jokaiselle päivälle. Varmaan oma pää pitäisi siis tutkituttaa ensimmäisenä... :D 

Kuitenkin olen onnekas että minulla on ihania ystäviä ja mahtava kasvattaja jotka jaksavat kuunnella epävarmuuteni ja hölmötkin juttuni ja suhtautuvat hysteriaani varman rauhallisesti. Olen heille sanonut kiitokseni tästä, toivottavasti he tietävät että tarkoitan sitä oikeasti koko sydämestäni! Moni olisi varmaan jo aikaa sitten lakannut vastaamaan puheluihini ja viesteihini kun kyselen ja varmistelen asioista, jotka itsekin tiedän, ihan kuin kyseessä olisi vasta ensimmäinen koirani. Hassua, näköjään tämä pentuaika taannuttaa myös emännän mielen kuuden vuoden takaisiin tunnelmiin. Onneksi Pätkä ei sitä tiedä, vaan painattaa täysillä menemään pennun riemulla päivästä toiseen. :) 

Pentumiitti

Suurella hartaudella odottamani Päkäpaimenen pentumiitti koitti vihdoin viime viikonloppuna Lempäälässä. Lauantaiaamuna pakkasin autoon treenikamat, vaihtovaatteet ja Pätkä-pojan tavaroineen ja nokka kohti Lempäälää.

Lauantain ohjelmassa oli tokoilua, tai meidän tapauksessa ihan pentujuttuja Riitta Kivimäen johdolla. Sunnuntai oli omistettu aksalle, ja näiden pentusten kohdalla lähinnä aksaan valmistaville jutuille Tanja Kurikan valvovan silmän alla.

Tokoilussa (joka muuten tapahtui hurjassa myrskysäässä muovituolien lennellessä) keskityttiin palkitsemaan pentujen aktiivisuutta meitä kohtaan ja leikittiin paljon. Osa koirista harjoitti ansioituneesti silmän käyttöä ja siihen saatiin lääkkeeksi keskeyttää toiminta ja lisätä fyysistä aktiivisuutta, fyysisesti aktiivinen koira kun ei voi kytätä. Saatiin myös muistutuksen siitä että myös leikkiin voi luoda häiriöitä, joita ainakin itse tulee tehtyä liian harvoin. Perusasiaa, mutta juuri sellaista josta sietääkin välillä muistutella, kun juuri ne itsestäänselvyydet usein jää vähemmälle huomiolle ainakin omassa treenissä, vaikka ei pitäisi. Kaikenkaikkiaan tykkäsin Riitan tyylistä tosi paljon, ja ehdottomasti mennään toistekkin jos vaan mahdollisuus suodaan.
Riitta myös kehotti käyttämään eri palkkasanoja lelulle ja namille erilaisten viretilojen erottelemiseksi, mikä varmasti on kokeilemisen arvoinen juttu. Minulla on aiemmin ollut sama palkkasana kaikkeen, ja nyt pitäisi keksiä namille joku suuhun sopiva oma versio. Saa nähdä taipuuko ohjaajan kieli ja mieli tähän.
Muutenkin on jotenkin niin vapauttavaa ja kivaa treenata pennun kanssa kun mitään vaatimuksia mistään osaamisesta ei vielä ole. Harjoitellaan vaan yhteistyötä, leikkimistä ja meidän välistä kontaktia. Samalla päätin että taidan hetkeksi taannuttaa Vinskin treenit tälle tasolle myös, se tekee varmasti hyvää sekä minulle että Vinskille.

Tämän postauksen aivan ihanat kuvat ovat Pätkän kasvattajan Miikku Pietilän käsialaa.

Pätkä malttaa hienosti rauhoittua keskustelun ajaksi :) Taitava lapsikoira<3

Tehtiin paljon iloisia luoksetuloja, ja palkattiin koiria siitä että ne hakeutuivat vierelle kävelemään.

Sunnuntaina päästiin sitten tekemään aksaan valmistavia juttuja vähän samalla meiningillä kuin lauantaina. Ensimmäisenä aiheena olivat riemukkaat luoksetulot häiriössä, ja avustajat pääsivät hyppimään kyykkyhyppyjä laulaen samalla klassikkoa "Tuiki Tuiki Tähtönen". :D 

Ensimmäinen kotiläksy olikin vuoden ajan suorittaa joka päivä 5 riemukasta luoksetuloa, ja tämän muuten aion toteuttaa jokaisen koirani kanssa, erityisesti Pätkän. Tanja kehotti meitä panostamaan paljon tukemaan koiran itsetuntoa ja kehonhallintaa niin että ne alkaisivat luottaa kykyynsä selvitä haastavistakin paikoista reippaina. 

Kehonhallintaa ja rohkeutta päästiin harjoittelemaan muurin ja pituuden palikoista sekä kottikärryistä rakennetulla hienolla kiipeilyradalla. Pätkä selvitti homman pienen mietinnän jälkeen sujuvasti. Muutenkin viikonloppuna vahvistui mielikuvani siitä, että Pätkä on persoonana sellainen, jonka pitää saada hiukan miettiä ja harkita asioita ennen suvereenia suorittamista. Kovin erilainen siis verrattuna Vinskiin ja Ykään, joilla on lähinnä tapana juosta pää viidentenä jalkana joka paikkaan varomatta yhtään mitään.

Päästiin myös tekemään häiriössä "kuolleelle" lelulle menoa ja muutaman toiston jälkeen Pätkä alkoi oivaltaa mistä on kysymys. Tämä oli meille hyvä harjoitus, josta varmasti tulee olemaan aksassa huima hyöty palkkauksen osalta. Leikkimisen osalta kotiläksyksi saatiin käsky käydä leikkimässä 20 eri paikassa, jota me tosin ollaan Pätkän kanssa itseksemme saatettu jo hyvälle alulle aiemminkin.

Tanjan treeneistä jäi myös tosi hyvä mieli ja into etenkin entistä monipuolisempiin leikkeihin erilaisilla leluilla. Maanantaina ostinkin sitten ensitöikseni Pätkälle ihan oman narupallon, vaikka tähän asti on menty vähän tylsästi patukalla tai Vinskin vanhalla, vähän liian isolla narupallolla.

Muutenkin viikonloppu lunasti kaikki odotukset. Meitä ohjaajia ei unohdettu, vaan meitä hemmoteltiin ihanasti lämpimällä paljulla lauantai-iltana, ja pakko sanoa että se kyllä kruunasi koko homman vaikka myrskysikin niin että sähköt katkesivat ja tukka meinasi lähteä päästä... :D Ja ruokapuoli, voi pojat. Nyyttärimeiningillä mentiin ja ruokaa oli sen verran että hyvä kun autoon mahduin sunnuntaina mahani kanssa! Eli nälkää ei nähty, paitsi Pätkä omasta mielestään lauantaina, kun se oli murtautunut kevythäkistä läpi auton etupenkillä olevan nakkipaketin kimppuun ja lounastanut omin nokkinensa koko paketillisen.

Onnekkaasti paikalla olivat myös kaikki Pätkän sisarukset, ja olikin huisin hauskaa nähdä koko lauma viikonlopun aikana. On ne veikeitä pieniä kengurunpoikia! <3 Kuvia muista päkäpaimenista löytyy Päkäpaimenen kuvablogista tämän linkin alta. Kersat saivat painia oikein olan takaa ja yllättäen paljastui että Pätkä oli vähän ymmällään vikkelästi liikkuvista sisaruksistaan. Painikasassa se oli alimmaisena tai vieressä komentamassa haukkuen. Sen sijaan isosiskonsa Keno oli sen mielestä hurjan hauska leikkikaveri, jonka se olisi varmaan ottanut mukaan kotiin jos siltä olisi kysytty. Minkäs sille mahtaa kun on tottunut isompiin painikavereihin. :D

Ennen lähtöä Miikku nappasi vielä parit edustuskuvat pennuista, ja Pätkäkin malttoi hallita ilmeensä noin suurinpiirtein ja poseerasi komeasti kameralle. Mua aina huvittaa kun sillä on näinkin pienenä jo tuommoinen aikuisen koiran totinen naama. Tai no, korvista ehkä paljastuu että kyseessä on vasta kengurunpoikanen eikä aikuinen... ;)

Kerrassaan siis täyden kympin arvoinen viikonloppu, joka loppui ihan liian pian! Mielettömän mukavaa että Miikku jaksoi järjestää moisen miitin meille, ja avosylin otti meidät kotiinsa yöpymään. Kivaa oli myös päästä tutustumaan Pätkän sisarusten omistajiin sekä muuhun Päkäpaimenen väkeen, yhteishenki oli hyvä ja tunsin itseni tervetulleeksi joukkoon. Ihan superviikonloppu siis!

Pentuarkea

Kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa! Ja koiran myös. Ainakin meidän lauman mielestä. Vinski ja Ykä aikanaan saapuivat kotiin talvipakkasilla, ja siksi onkin ollut niin supermukavaa kun Pätkä on kesäpentu, josta ollaankin otettu kaikki ilo irti. Me ollaan kuljettu metsäpolkuja mustikoita napostellen, leikitty ulkona, köllötelty takapihalla, käyty torikahvilla, läträtty rannassa ja opeteltu pennulle sopivia treenijuttuja lähinnä niitä oikeita tunnetiloja etsien. Ja voi miten meillä onkaan ollut mukavaa!

Pätkä on kasvanut valtavasti. Maanantaina käytiin ensimmäisellä rokotuksella ja painoa oli karttunut 9 kilon verran, eli Pätkä on meillä ollessaan yli tuplaantunut. Käytännössä se on kasvattanut ihan hurjan pitkät jalat. Ja Pätkä on tosi helppo pentu. Se jää yksin rauhassa ja ilman mutinoita, on koko ajan ollut ikäisekseen tosi tietoinen että tarpeet tehdään ulos ja muutenkin se oppii supernopeasti asioita. Sen heikkous on ruoka. Kaikkea vaan pitää maistaa, ja muutaman kerran olen saanut jo ylimääräisiä sydämentykytyksiä sen kanssa - viimeviikkoina Pätkä on mm. maistanut kärpässientä (ehdin onneksi väliin!), syönyt ampiaisen sekä oppinut napostelemaan sekä kissanp*skaa että kissanhiekkaa. Eniten säikähdin kun se oli töissä mukana ollessa murtautunut koiraportin läpi napostelemaan koiranruokanäytesäkeistä sapuskaa niin paljon kuin kupu veti. Löydettäessä pentu ähisi tuskissaan ja muistutti lähinnä koripalloa eikä suostunut oksentamaan. Runsaalla veden juonnilla ja parafiiniöljyllä tästäkin kuitenkin selvittiin.

Treenaamaankin ollaan keritty. Pätkä on lähinnä käynyt treeneissä syömässä ja leikkimässä, mutta on se vähän jo perusasentoakin opetellut, ja tietty aksahommia. Se tarjoaa hienosti nykyään putkea, pussia, "hyppyä" ja kontakteja. Mun taitava pieni pääjalkainen<3 Eniten ollaan panostettu tunnetiloihin, treenatessa tehdään täysillä, treenien ulkopuolella ollaan rauhassa ja hengaillaan. Kymmenen pistettä Pätkälle siitä, että se on todella hiljainen, mitä tekeekään. :)

Koitan saada jotain videoita/kuvia treeneistäkin tänne laiteltua, kunhan saan jonkun kuvaamaan meitä joskus. Pitää varmaan oikein tarkoituksella valjastaa joku hommaan.

Vinskin kanssa ollaan menossa rally-tokokisoihin syyskuun alussa, ja saapa nähdä mitä hommasta tulee. Viimeiset parit kisathan se on ollut tosi hiljainen, mutta nyt kesällä meillä on ollut vähän treenitaukoa, ja tauon jälkeiset treenit ollaan suoritettu vaihtelevalla volyymilla. Ennen kisoja on tiedossa kuitenkin ainakin yksi koulutus, josta lähdetään hakemaan vinkkejä fiilikseen.

Ykä on ollut kesän hellejaksoilla vähän könkkä, ja Pätkän kanssa painiminen ei ole kyllä parantanut asiaa yhtään, mutta nyt kun painostavimmat kelit on takanapäin ja vähän viileämpi sää syksyisellä vivahteella on saapunut, on Ykäkin ollut paremmassa kunnossa. Toivotaan että se myös pysyisi tuollaisessa kunnossa nyt pitkään. Iloista mieltä ja Ykälle sopivaa liikuntaa ollaan haettu mustikkaretkiltä, ja ainakin ilmeestä voisi päätellä että ollaan onnistuttu. Ykä se jaksaa hymyillä<3

Rakkaus

Minä olen ihan rakastunut. Tuohon Pätkä-poikaan siis<3 Kersa on kyllä vienyt sydämeni täysin (vaikka luulisi että mitä muuta sinnekään enää muka mahtuu ku Vinski ja Ykä on niin isoja, mutta mahtuu sinne) ja kaveri on osoittautunut jo muutamassa viikossa ihan huipuksi pieneksi ukkeliksi!

Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut kaikenlaista maailmaan tutustumista, arjen opettelua, uusia tuttavuuksia, ja ollaanhan me päästy jo treenailemaankin vähän leikin varjolla. Pätkä-poika on niin cool, sille kaikki uusi on jännittävää ja mukavaa, eikä se turhista stressaile. Monessa asiassa on jäänyt elämään sanonta "ei haittaa Pätkääkään", ja niinhän sen pitääkin olla! Pentu on kyllä tähän mennessä ollut kaikkea sitä, mitä olen sen toivonutkin olevan.

Pätkän paras kaveri on Ykä, joka suunnattomalla kärsivällisyydellä jaksaa sen kanssa puuhata ihan loputtomasti, antaa kersan painia kanssaan ja hyppiä hulluja ninjahyppyjä roopeankka-tyylisiin poskikarvoihinsa ja pyörittää pentua etutassuillaan kuin karhu. Vinski suhtautuu hommaan vähän yrmymmin, sen mielestä pentu on ok, kunhan se ei häiritse arvoisaa ikämiestä millään tavalla. Jos näin tapahtuu, kersa saa kunnon murinat päälleen. Ja Miinus... se varmaan odottaa että milloin Pätkä palautetaan sinne, mistä se on tullutkin, sillä Pätkä kiusaa Miinusta jos vaan tilaisuus tulee, siitäkin huolimatta että kissa puree ja raapii välillä. Kuriton kersa! Treenikuvat on ottanut Maria Ylänen, hänelle isot kiitokset kuvaamisesta.

No place like home

Minun on pitänyt jo jonkun aikaa päivitellä kuulumisia että miten se pikkuinen Pätkä-poika sopiikaan porukkaan, mutta suunnitelmat menivät ihan uusiksi kun sairastuin, ja olen viime perjantaista lähtien ollut ihan pois pelistä. Eilen lopulta minut otettiin osastolle yöksi saamaan nesteitä, lääkitystä ja lepoa. Ja nyt, yli vuorokautta myöhemmin tunnen olevani kuin uusi ihminen jo! Kyllä tässä tulikin sairastatettua.

Kun minä makasin sairaana, olisi tietenkin energinen pikkupoika Pätkä voinut tuottaa melkoisesti harmaita hiuksia, sillä kun tuppaa olemaan energiaa ihan loputtomasti. Mutta mutta! Se on maailman reippain pentu, ja mielestäni tosi helppo kaveri kaikin puolin, ja lisäksi Ykä on paras lapsenvahti koskaan. Se on leikkinyt ja temunnut Pätkän kanssa kunnon isoveljen tavoin kun minä olen retkottanut sairasvuoteella. Pissat ja kakatkin tulee pääsääntöisesti ulos, ja vain tosi harvoja vahinkoja käy sisälle. Reipas pieni pissaruisku! <3
Kun lopulta lähdin osastolle hakemaan nesteytystä, otti ystäväni Heidi koirat asiantunteviin käsiinsä yökylään, ja sielläkin Pätkä meni kuin vanha tekijä, ja leikki kuulemma lasten kanssa mielissään. Pätkä pääsi myös tapaamaan Freya Haivenkoiran, joka pienen harkinnan jälkeen liittyi Vinskin joukkoihin: "jos sitä ei huomaa, ehkä se katoaa".

Ja nyt olen taas kotona, ja tuntuu että elämä voittaa, ja toivon että päästäisiin Pätkänkin kanssa aloittelemaan kunnolla yhteisiä seikkailuita. Hallillahan me ollaan jo käytykyn muutamaan kertaan, samoin Mustissa ja Mirrissä. Molemmissa paikoissa Pätkä oli tosi reipas pieni ukkeli, juuri sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Mustiin ja Mirriin mennessä varsinkin matka autolta myymälään oli jännittävä, kun piti kulkea parkkihallintapaisen läpi, sitten suhisevista liukuovista yms. ja Pätkä hoiti homman ihan no problem. Hallilla käydessä ollaan leikitty ja syöty kanaherkkuja, ja onpa Pätkä mennyt putkestakin läpi pariin kertaan. :) Marika napsi muutamat kuvatkin todisteeksi Pätkän ihka ensimmäisestä hallireissusta.

Kasvattaja Miikku oli myös ehtinyt tehdä myös Pätkälle ja tämän sisaruksille oman sivun, joka löytyy Kennel Päkäpaimenen sivuilta täältä. Pätkän varhaislapsuuteen voi kurkistaa MM-pentueen pentublogissa täällä ja pentujen kuvagalleria (kaikkien kuvien © Miikku Pietilä) löytyy täältä.

Ja innostuinpa mä itsekin napsimaan muutamat kuvat kun oli oikein helppo hetki mun maailmanlopun taudin keskellä. Tässä pari kuvaa viime päiviltä.

Ja Vinski vanha ukko se vaan osaa poseerata!

Komea trio samassa kuvassa