Jouluiloa!

Valkoiset Pojat ja Pätkä toivottaa hyvää joulua kaikille jotka ovat juttujamme seuranneet, taas koitetaan olla aktiivisempia ensi vuonna.. 

Mitä jos epäonnistuu?

Eräs tuttu koiraharrastaja kirjoitti faceseinällään epäonnistumisen tunteestaan, ja siitä, miten välillä tekisi mieli luovuttaa ja lopettaa koko harrastus tai vaihtaa se johonkin ihan muuhun. Tuttu tunne.

Itsekin olen vastaavassa suossa silloin tällöin rypenyt, ja Vinskin haukkumisen kanssa tunnetusti varsin usein. Joskus niin syvällä, että tekisi todellakin mieli heittää hanskat tiskiin, kaivautua peittojen alle nukkumaan ja herätä vasta seuraavana keväänä, jos silloinkaan, ja ruveta harrastamaan vaikka postimerkkeilyä. Etenkin niinä hetkinä, kun muut hehkuttavat onnistumistaan livenä ja somessa, ja itse miettii vaan että mikä mättää ja miksi ei itse saa kokea onnistumisen riemua. Tässä kohtaa koitan aina muistaa että onnistuminen on suhteellista - se, mikä toiselle voi olla karvas pettymys, voi toiselle olla inspiroiva motivaation lähde. Mitä ajattelee lajinsa ylimmässä luokassa epäonnistumisia tuskailevasta harrastajasta se, joka on vasta päässyt alokasluokkaan? Tai se, jonka oma tai koiran terveys ei kestä kisaamista tai treenaamista ollenkaan? Samaisen tuttavan facepäivitystä lukiessa tuli esille, että oman osansa epäonnistumisen tunteeseen tulee sieltä kehän tai radan laidalta. Harrastajia on monia ja mielipiteitä vähintään saman verran, kaikilla on joku näkemys siitä, miten mihinkin ongelmaan pitäisi puuttua. Aina löytyy joku, joka kuiskuttelee arvostelevasti ja sanoo että itse tekisi ihan toisin, enkä ainakaan tuolla tavalla.

Kaikilla on toki oikeus tuntea epäonnistumisen tunteita, ja pettymyksen tunne on kovin henkilökohtainen, mutta niinä hetkinä olisi varmasti terveellistä muistaa myös ne hyvät asiat. Kyllä onnistumisen ilo nimittäin varmasti on makeimmillaan silloin, kun voittaa itsensä ja suoriutuu haasteesta sen sijaan että aina kulkisi ilman sen kummempia vastoinkäymisiä aina voitosta voittoon. Harrastuksessa kun sudenkuoppia ja niitä syviä, mutaisia soita pohjia myöten ryvettäviksi riittää, niin pysyypän perspektiivi raikkaana ja harrastaja nöyränä. Se oman suon laajuus ja syvyys toki ottaa välillä päähän, ja niin pitääkin. Mutta, ai että, kun sieltä kerran onnistuu edes hetkeksi punnertamaan itsensä ylös, niin voi miten makealta onnistuminen maistuukaan! Ja jos sieltä ei useinkaan pääse pois, kuten mun ja Vinskin haukkumisongelmien tapauksessa, kannattaa vaan opetella nauramaan itselleen, ottamaan asiallinen kritiikki vastaan ja yksinkertaisesti jättää asiattomat kuiskuttelijat huomiotta, lisää treeniä vaan.

Omalla kohdallani sain viimeksi tänään kokea miltä tuntuu epäonnistua. Tavallaan tässä nyt ei mikään työn tulos mennyt hukkaan kun ei oltu treenattukaan edes, mutta kuitenkin. Olin esittämässä kaverin koiraa näyttelyssä, mutta juoksutus ei vaan mennyt putkeen. Koira seisoi ihan asianmukaisesti, mutta juoksutuksen aikana lähinnä pomppi holtittomasti tai peitsasi, ja kaiken lisäksi itse liukastuin kehän liukkaalla lattialla lojuvaan nakkiin ja suoritin tyylikkään liukumisen muutaman metrin matkalla. En kaatunut, mutta en kyllä näyttänyt takuulla äärimmäisen elegantiltakaan. Tuntui että kaikkien katseet porautuivat minuun, mikä hiton tohelo tuonne on päästetty, eikö se osaa rinkiä juosta? Tuomaria selvästi lähinnä huvitti koko episodi, ja koska hän kuitenkin piti koirasta ja ilmeisesti oli huumorinaisia, kirjoitettiin arvosteluun nätisti että EH. Ärsytti, mun pitäis osata tämä, mutta silti menee pieleen, ja kaikkeen munkin pitää mennä suostumaan. Toisaalta, eipä siellä kaikkien muidenkaan suoritukset nappiin osuneet, lohdutin itseäni. Lisäksi en ollut treenannut yhtään, eikä juuri koirakaan, mikä sinänsä antoi odottaakin tapahtuneen kaltaista lopputulosta, extraviihdettä tarjonneella irtonakilla höystettynä.

Kehän jälkeen vastaan tuli tuo tuttavan päivitys, ja sai miettiämään omaakin harmistustani oikeassa perspektiivissä. Ja niinhän se on, että seuraavan kehän alkaessa kukaan ei enää muista koko hommaa, vaikka mä vatvoisin sitä mielessäni viikkotolkulla. Kukaan ei kuollut, ja huomenna on uusi päivä ja ensi viikonloppuna uudet näyttelyt. Ja onhan EH kuitenkin erittäin hyvä.

Tällä asenteella aion siis jatkaa myös Vinskin kanssa treenaamista, ja samalla mieleen tuli että kyllä jokaisen harrastajan pitää tosiaan silloin tällöin epäonnistua. Mieluiten säännöllisin väliajoin. Se pitää mielen nöyränä ja saa ne onnistumisen hetket tuntumaan vieläkin paremmilta.

Kotiin päästyäni otin omat rakkaat koirani ja painuin metsään luonnon helmaan toteamaan että kyllä se ihan tavallinen arki on kans aika jees. Iloisen kolmikon kanssa metsän huminaa kuunnellen oivalsin jälleen mistä tässä harrastuksessa ja elämäntavassa on kysymys. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka ja seura. Harrastuskaverit ja nämä nelijalkaiset ystävät.

Tein itse ja säästin

Vai miten se menikään?
No, olen siis havainnut että kylmät ja koleankosteat kelit ovat Ykälle se kaikkein pahin juttu, ja näin syksyisin sekä talven räntäkeleillä Ykästä tulee kankea ja hidas. Niveliä kolottaa. Sisällä pidän Ykällä Back On Trackin verkkoloimea aika paljon, ja se auttaa ihan merkittävästi kolotuksiin ja Ykä on huomattavasti vetreämpi jos on vaikkapa nukkunut yönsä taikaviitta päällä. Kuitenkin kylmillä, koleilla keleillä huomaan myös lenkkeilyn aiheuttavan jumia, ja samoin myös autossa odottelu esimerkiksi treeneissä. Koira on ihan jumissa ja kankura tullessaan autosta ulos puolenkin tunnin odottelun jälkeen. Ja kun vaivan syy on kylmä, niin lääke on lämpö, ainakin tässä asiassa. Nimittäin lämmön ollessa nollan tienoilla ja sen alle, etenkin kun sää on kostea, olen todennut että koiran pitäminen lämpimänä estää kolotuksia tehokkaasti, ja onhan se lihaksillekin hyväksi.
Botin verkkoloimi on sen verran kevyt, että vaikka se vetreyttää, ei se yksin pidä koiraa lämpimänä kylmässä autossa kökötettäessä, joten olen hartaudella etsinyt Ykälle jotain kohtuuhintaista ja hyvin istuvaa lämmittävää takkia. Eikä löydy sitten mistään!

Markkinoilla helposti saatavilla olevista vaihtoehdoista botin sadeloimi tai perusversio tietenkin ajaisi asiansa, mutta koska hinta on korkea, ja verkkoloimen voi pukea muiden loimien alle, olen luopunut siitä. Aika kiva loimi löytyi jo Rukan uudesta syysmallistosta, mutta harmikseni koko 65 oli suurin jota valmistetaan, ja se on Ykälle liian pieni, ja varsinkin jos sinne pitäisi voida tunkea BoT verkkoloimi alle. Sadetakki Ykällä on, mutta se lähinnä suojaa tuulelta, ei niinkään lämmitä. Ja lisäksi löytyy paksumpi räntäkelin takki, jonka löysin ilokseni Hööksin alesta joskus viime talvena.
Pomppa olisi kiva, mutta etuosa ei istu Ykälle kunnolla. Hurtan takit olivat meikäläisen budjettiin liian hintavia, ja niihinkin melko huonosti sopi taikaviitta alle...

Niinpä tuumasta toimeen, marssin kangaskauppaan, kaivoin ompelukoneen esiin ja imitoin Pompan mallia sovelletulla etuosalla, ja kiinnitykset hoidin tässä vaiheessa tarroilla. Jos ne eivät toimi, niin toisena vaihtoehtona on vaihtaa niihin muovilukot. Takista ompelin sen verran "loimimallisen" että se varmasti peittää suuret lihakset, usein kun varsinkin koiran reidet jäävät helposti paljaaksi, ja samoin olkapäät altistuvat kylmälle. Kaulus ja etuosan leikkaus suojaa siis olkapäätkin hyvin. Tänään käytiin vielä metsälenkillä testaamassa takki, ja se istui kuin hanska käteen, ei pyörinyt tai valunut minnekään. Taikaviittakin mahtui kokeillessa alle vallan mainiosti, fleece on sen verran väljä ja kevyt. Kyllä Ykän nyt kelpaa tallustella kylmässäkin kelissä ja odotella autossa! :)

Ensikosketus paimennukseen

Jihuu, päästiin koittamaan. Pätkää lampaille nimittäin. :) Perjantaina hypättiin autoon ja ajeltiin Lempäälään kasvattajan luo kyläilemään. Siellä olikin jo pyöröaitaus hollilla ja Pätkä pääsi pienen kuvaussession jälkeen ihmettelemään lampaita. Kyllä niille aluksi piti haukkua, mutta pian jo sen verran kiinnostus heräsi, että niitä malttoi rauhassa katsoa myös. Kuitenkin tässä vaiheessa Pätkä keskittyi pääasiassa maistelemaan lampaanpökäleitä, jota olin vähän arvellutkin sen tekevän. Kyllä mä koirani tunnen! :D Toisella puolikkaalla Pätkä sai sitten vielä lopuksi seurata miten Priima-äiti homman hoiti, ja hoitihan se upeasti! Ehkä Pätkäkin jonain päivänä vielä... Paimennuksesta ei oikein saatu kuvia kun sen verran kiirettä piti Miikulla neuvoa meikäläistä.

Ennen lähtöä Pätkä pääsi vielä uudelleen Miikun kameran eteen poseeraamaan, tällä kertaa jo paljon rauhallisemmin kun alkuun parin tunnin automatkan jälkeen. Ja jälki oli kyllä upeaa. Tässä siis iloksenne muutama kuva Miikun kamerasta. Upeita, eikös?

"Elämä on vakava asia"

Yhdessä Priima-äidin kanssa :)

Liike on lääke

Mä oon viimeisimmät blogitekstit päivittänyt tyylillä pätkäsitä-pätkätätä, mutta laitetaas pieni kuulumispäivitys myös valkoisten poikien osalta. Pojille kuuluu hyvää, ja Ykän kohdalla voin ilokseni sanoa että jopa yllättävän hyvää! Olin nimittäin Pätkän kotiutuessa hiukan huolissani että miten rakas, vaivainen, kankea dinosaurukseni pärjää kun pieni pyörremyrsky tulee taloon riivaamaan sitä, ja kipeytyyköhän Ykä kovin... Ennakkoon nimittäin tiesin että Ykän lempeällä luonteenlaadulla se sallii Pätkälle melkein mitä tahansa, ja niin se on tehnytkin.
Pentu on roikkunut Ykän poskivilloissa, kaulanahassa ja korvissa taukoamatta, hyppinyt Ykän päälle ja kiivennyt sen kyljen päälle hyppimään kun se nukkuu. Ja Pätkän ollessa ihan pieni Ykä lempeänä nallena pyöritti pentua etutassuissaan kuin karhu poikastaan. Minä olen ruvennut pikkuhiljaa miettimään että milloinkohan tuo Ykä meinaa jotkut rajat asettaa tenavalle, mutta ainakaan vielä se ei ole niin tehnyt. Eiköhän sekin päivä kuitenkin tule. Vinski sen sijaan sanoi heti ensimmäisenä aamuna Pätkän ängetessä sen ruokakupille ahmimaan, että kuules kääpiö, seuraavasta lähtee sitten pää. Ja Pätkä tietää rajansa Vinskin kanssa varsin erinomaisesti, joten yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin kaikilta osin.

Koska kasvavan pennun pitää saada ei-liian-rankkaa, mutta monipuolista liikuntaa jaksamisensa mukaan, ja sama pätee tällä hetkellä Ykään, olen käynyt viimeisen kuukauden melkein päivittäin pari kertaa päivässä läheisessä metsässä teollisuusalueen keskellä juoksuttamassa koiria. Oma vaivansa tästä on siten, että sinne periaatteessa pitää mennä autolla, sillä paikalle menee vaan asfalttitietä sen verran pitkään, että en halua Ykää sinne kävelyttää. Autolla myös metsään pääsee nopeammin, kävellen siinä menisi aikaa reilummin. Toki helpompi olisi lähteä ovesta ulos ja hihnalenkille, mutta tuo metsään meno on paljon mukavampaa. :)
Reitti, jonka yleensä kierrän, on ehkä n. 750m pitkä, joka tuntuu olevan juuri sellainen optimi tämänhetkiseen tilanteeseemme kertarundina. Ykälle se on juuri sopiva kertalenkki haisteluineen ja puuhasteluineen, ja samalla matkalla Pätkä kerkiää hillua ja rallittaa pitkin mättäitä juuri itselleen sopivan määrän, ja silti lenkki on niin lyhyt että pentu ei riehu itseään ihan tainnoksiin sen aikana. Ja Vinski ehtiikin sitten lenkin aikana viihdyttää itseään juoksemalla tarpeelliseksi kokemansa määrän edestakaisin. Varmaan pitäisi joskus asentaa Sports Tracker Vinskiin kiinni ja katsoa millaisen matkan se painelee edestakaisin kaahaten sillä välin kun minä käppäilen rauhassa polun ympäri, Ykä nuuskii ja pissii joka puunjuuren ja Pätkä rallittaa pusikoissa. Tämän perus aamu/iltarundin lisäksi tietysti treenaillaan, suoritetaan pikkupissat aamuisin ja iltaisin hihnassa tuossa lähipuistossa ja kuljetaan ties missä metsissä (ja kesällä tietty käytiin uimassa), ja laskettelumäessä. Joka tapauksessa tuntuu että nyt kun päivittäiset pari hihnalenkkiä kun on korvattu tällä melko lyhyehköllä metsärundilla, on Ykä ollut todella hyvässä kunnossa, vaikka varmasti kuljettu metrimäärä on ehkä saattanut vähentyä jos verrataan hihnalenkkeihin. Tuolla meidän reitillä on kuitenkin kiviä, juurakoita, notkelmia ja kaikenmoisia mättäitä, ja se selvästi sopii Ykälle paljon paremmin kuin mikään hihnassa hiihtäminen. Tottahan minä tämän tiesin jo muutenkin, mutta yllätyksenä on tullut kuinka pienellä vaivalla on saatu aikaan iso muutos Ykän kunnossa ja hyvinvoinnissa. Toki varmasti pennun tulo taloon on virkistänyt myös Ykän mieltä, mutta pakko oli silti kirjoittaa, miten suuri etu tällä lyhyehköllä, päivittäisellä metsäkävelyllä oikeasti on saavutettu. Tästä me ei kyllä luovuta, pieni vaiva, mutta valtava hyöty arjessa!

Ja sitten Vinskin kuulumisia. Me ollaan rally-tokoiltu, ja luulin että me ollaan hyvässä pisteessä, mutta kokeessa tuli sitten taas esiin perusongelmamme hauhauhauhau... Joka tapauksessa tämä on nyt johtanut eräältä treenikaverilta saadun vinkin perusteella oivallukseen että poistan koko sivulletulosta käskyn ja vähitellen korvaan sen uudella, johon toivottavasti saadaan liitettyä myös rennompi mielentila. Pitkä ja vaivalloinen taivallus taas edessä, mutta koska en ole luovuttaja, en luovuta. Peruasentoa ja seuraamista ollaan siis tehty nyt muutamat treenit pelkästään niin että Vinskin homma olisi tarjota sitä minulle, ja ehkä aavistus jostain rentonaamasta Vinskin osalta välillä on vilahtanut näkökentässäni. Ehkä. Katsotaan mitä tästä tulee, ainakin tällä hetkellä on hyvä ja positiivinen olo asiasta, ehkä se tästä vielä. Teknisestihän nämä tarjoamiset on välillä ihan minkälaisia sattuu, mutta nyt haetaankin mielentilaa eikä armeijamaista suoruutta. Marikan ottamissa kuvissa ainakin näkyy Vinskin iloinen mieli mielestäni hyvin. :)

Rentonaamoja :D 

Pätkä-poika on tehnyt treeninsä lähinnä sillä meiningillä että se on ollut aktiivinen ja saanut leikkiä ja syödä, mukavia vauvajuttuja siis. Sillä on ainakin tosi kiva tekemisen meininki ja iloinen mieli, voi että miten tykkäänkään tuosta pennusta! <3 Marika otti meistäkin muutamat treenikuvat.

Viime viikonloppuna oltiin reissussa sukulaisten luona, ja melkoinen määrä kilometrejä tuli rullattua Suomen teillä. Kivaa oli, ja Pätkälle varsinkin kokemus oli melkoinen seikkailu, se kun sai tavata paljon uusia kivoja ihmisiä ja hurjan määrän uusia koiratuttavuuksia (sukulaisillani kun tuppaa noita koiria olemaan joka huushollissa vähintäänkin pari kpl). Ainakin reppana joutui koirasosiaalistumaan kertaheitolla melkoisesti, kun tutuksi tulivat sekarotuinen Bella, mäyräkoira Minni, saksanseisojat Taavi ja Leevi, sekarotuiset Jepi ja Paisti, espanjanvesikoira Toivo ja bc Lennu). Ja vepetreeneissä kehittämämme sanonta "ei haittaa Pätkääkään" piti paikkansa. Kakara oli kuin kala vedessä eikä hätkähtänyt vaikka välillä joutui melkoisenkin porukan keskelle ja yövyttiin kahdessakin eri paikassa. Reipas pieni Pätkylä <3

Hauhauhau...

Käytiin Vinskin kanssa tänään kotikisoissa rallyilemassa ja voi taivas taas kun piti karjua siellä, Vinskin siis... Ennen suoritusta Vinskin mielentila oli superhyvä, ja mä olin niin innoissani sen hyvästä fiiliksestä sekä hiljaisesta ja rennon iloisesta olemuksesta, että en edes enää muistanut jännittää. Asia tosin korjaantui äkkiä perinteiselle tolalle, kun irrotin hihnan koiralta kehään päästyämme. Hihnan lukon kilahdus, ja kaveri ratkesi liitoksistaan saman tien. Ja oma ärsytyskäyrä tietty nousi heti. Hauhauta sitten piisasikin läpi koko radan. Suoran, "tylsän" seuraamisen aikana Vinski aina vähitellen rauhoittui ja hiljeni, mutta aina istumisista se sai uutta potkua huutoonsa. Varsinaisia virheitä me ei silti juurikaan tehty. Kakkoskyltiltä (koira eteen, oikealta sivulle, istu) saatiin -10 virhettä kun Vinski ennen eteen istumistaan peruutti muutaman askeleen, ja en älynnyt uusia kylttiä kun joku aivopieru esti minua ajattelemasta että peruuttaminenkin todella on ylimääräinen liike. No, oma moka ja ensi kerralla muistan. Vinskillähän peruuttaminen liittyy aina tuohon räkyttämiseen, jos se haukkuu, se usein myös peruuttaa, ja jos se peruuttaa, se poikkeuksetta myös haukkuu. Ärsyttävää, mutta en ole vielä oikein keksinyt millä saisin siihen puututtuakaan (uusi peruutuskäsky on kyllä työn alla, mutta nythän sen ei pitänyt peruuttaa). 

Muuten me saatiinkin kokonaiset -18 virhepistettä haukkumisesta, ja kokonaisvaikutelmaan vielä -3 lisää samasta syystä. Muita virheitä meillä oli ihan pari pientä vaan, siksi varsinkin aina harmittaa tuo haukkuminen niin vietävästi. Me osattais teknisesti vaikka mitä, osa mestariluokankin jutuista, ja sitten kaikki kaatuu aina tähän hulluun haukkumiseen ja mielentilaongelmiin. Välillä mietin että vaikka treenaan, kohdistankohan treenini kuitenkin vääriin asioihin? Joskus tuntuu etten aina edes tiedä minkä vuoksi Vinski ratkeaa haukkumaan, vaikka se 10 sekuntia sitten olisi ollut maailman rennoin ja iloisin koira.
Pakko todeta että jotain mä oon kuitenkin tuosta koirasta oppinut, nimittäin haukkumisista jo etukäteen heitin joukkuekavereille että saadaan kylteistä -18 haukkumisesta, kun katselin mitä kylttejä radalta löytyy, ja niinhän siinä kävikin sitten, juuri niillä kylteillä, joita olin aavistellutkin.

Radan aikana huomautin Vinskille pari kertaa tiukasti haukkumisesta, mutta se ei juurikaan välittänyt. Ylipäätään sen on sen tyyppinen koira, että tietyssä mielentilassa mikään pikkutoruminen ei mene kuuleviin korviinkaan, vaan pitää aina karjaista ennen kuin menee jakeluun. Ehkä se olisi tänäänkin hiljentynyt kunnon karjaisusta, mutta jotenkin musta tuntuu että henkinen kynnys karjua kokeessa koiralle nielurisat pitkällä on aika korkea, ja moinen toiminta saa aina yleisön haukkomaan henkeään ja supisemaan. Sen ainoan kerran kun sen olen kisaradalla tehnyt, se kyllä auttoi, mutta silti kainostelen. Ei saisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat mutta ehkä pelkään sitä että kunnon karjaisu saisi aikaan kaikenmaailman facekirjoittelua ja foorumikauhistelua kun "joku on nähnyt kisoissa ohjaajan joka komensi koiraa lujaa". Eli mitähän tässä nyt sitten tekisi..? Toisaalta se on niinkin, että vaikka Vinski tietyssä raivossa vaatii kunnon komennuksen että se herää "haukkutranssistaan", se ei kuitenkaan aina siedä mun taholta ihan täyttä raivaria. Joskus mun komentaminen taas saa Vinskin vaipumaan jonnekin masennuksen syövereihin ja minun on vielä nykyäänkin aika vaikea erottaa että milloin kärsii tehdä mitäkin. Sama on kehun kanssa. Tänään se sieti kehua hienosti ja otti sen iloisesti vastaan ja selvästi motivoitui siitä. Toisaalta usein on myös niitä päiviä että Vinskiä ei voi kehua, vaan rauhallinenkin kehu laukaisee uuden haukkuryöpyn. Argh, mistä näistä tietää... 
Ainakin jokatapauksessa jatkan hihnan irrottamis-ja kytkemisharjoittelua vielä sisukkaammin ja varioidummin mitä nyt olen tehnyt. Epiksiin pitäisi päästä harjoittelemaan lähtöjä, mutta tuntuu että aina osuu työpäivä kohdalle kun tilaisuus tulee. Ärsyttävää.

Kuitenkin, vaikka näitä mun tekstejä lukiessa varmasti usein saa käsityksen että me ei koskaan onnistuta, ja ettei me edistytä mihinkään, niin kyllä me edistytään. Tämänpäiväisestä radasta jäi mulle tosi hyvä mieli silti, sillä ennen rataa meillä oikeasti oli juuri sellainen mielentila mitä ollaan haettu pitkään. Sen eteen on tehty ihan hirvittävä määrä työtä, ja kyllä me vähitellen varmasti saadaan se siirtymään myös kehän puolelle. Välähdys siitä nähtiin jo keväällä ulkokisoissa, jotka ovat meille aina paljon helpompia kuin aksahallissa tehtävät jutut. Kun muistan millainen ilme Vinskillä oli ennen rataa, rento ja iloinen olemus ilman minkäänlaista raivoa, sillä jaksan taas pitkälle ja sitä me haetaan, rentoa iloisuutta.

Sum summarum - jos olisin luovuttaja, niin varmaan ehkä jo myöntäisin että ei tästä mitään tuu... Mutta koska en ole luovuttaja, vaan itsepäinen kaheli, niin treeniä vaan. :D Toisaalta minua kannustaa se tieto, että ennen rataa Vinskin mielentila oli tosi kiva, eli ollaan me kehitytty selkeästi. Ennen sitä ei saanut edes halliin ilman että se huusi jo ovesta tullessaan kitarisat pitkällä. Nyt se oli rennon iloinen. Kyllä me vielä tästä, marraskuussa taas!

Veteraani-Vinski 8v.

Niin vaan aika rientää. Mun paras kaveri, koko kaupungin Vinski, valkkareista kaunein, täytti eilen 8v. Vapiskaa mätsäreiden veteraanikehät, täältä tullaan! :D
Synttäripäivää juhlistettiin asianmukaisesti metsälenkillä ja possunkorvilla, ja synttärisankari näytti nauttivan täysin siemauksin. Aamulla Vinski kyllä vähän ihmetteli kun aamupissan jälkeen törkkäsin Pätkän ja Ykän sisälle ja menin napsimaan Vinskistä parit synttäripotretit. Se näyttää kuvissa ihan hassulta, Vinski kun on aina ollut kovasti aamu-uninen ja siksi niin höperön näköinen kuvissa. :)